Mitä voi sanoa
Yleistä ääneenajattelua ja vapaita hajahuomioita.
Raimo Pesonen on helsinkiläinen kirjailija, kulttuurin seka- ja pätkätyöläinen sekä ankara Dr. Gunnin varhaistuotannon fani, joka jaksaa uskoa ihmisessä oleviin positiivisen muutoksen mahdollisuuksiiin.
Entiset Facebook-johtajat ja erilaiset bittinikkarit varoittelevat nyt kilvan sosiaalisen median vaaroista. Vastuuhenkilöiden katumus ihmismielen haavoittuvuuksien hyväksikäytöstä tuskin aiheuttaa mullistavia reaktioita: kaikkihan me somessa surffaavat olemme omasta mielestämme poikkeuksellisen arvostelukykyisiä yksilöitä, emme sitä keskittymiskyvytöntä, riippuvuuksiin retkahtavaa ja algoritmeillä manipuloitavaa massaa, jonka pitäisi miettiä tekemisiään tarkemmin.
Sosiaalista mediaa koskevaan keskusteluun on kuitenkin tullut uusia sävyjä. Entistä tehokkaammat ihmismielen ohjailukeinot ovat somejättien ja mainostajien käyttäminä meille kuluttajille ihan ok, mutta ajatus valtiollisten toimijoiden harjoittamasta manipulaatiosta esimerkiksi vaalien yhteydessä ei sitä ole.
Erilaisten viha- ja lokakampanjoiden luominen vaikuttaa olevan suhteellisen helppoa, mutta kummastuttavan usein nettiraivo leimahtelee ilman ohjailuakin. Aamulehden Juhani Brander siteeraa professori Juha Siltalaa, jonka mukaan ”moraalinen sadismi on mahdollista yhtä hyvin sekä oikeistolais-nationalistisessa että vasemmistolais-liberaalissa viitekehyksessä”.
Siltalan mainitsema moraalinen sadismi on eri asia kuin kritiikki. Kritiikissä on kyse arvon pohtimisesta, tutkimisesta ja määrittelystä (vaikka sana ymmärretäänkin arkikielessä usein pilkkaamisen synonyymiksi).
Sosiaalisen median voimaa vaiettujen, kritiikkiä kaipaavien epäkohtien esiinnostamisessa ei ole syytä kiistää. #MeToo -kampanja on tästä hyvä esimerkki.
On kuitenkin toinen asia, miten hyvin some toimii arvon pohtimisen, tutkimisen ja määrittelyn alustana. Ainakin monimutkaisemmissa kysymyksissä sosiaalinen media vaikuttaa enemmänkin häiritsevän kuin edesauttavan ymmärryksen lisäämistä.
Mutta palataan nettiraivoon ja somemyrskyihin. Joskus niiden kohteet ovat täysin viattomia (en toisaalta ole vakuuttunut siitäkään, että internetissä suoritettu lynkkaus olisi oikea tai paras mahdollinen seuraus niille ei-viattomillekaan). Yleisintä lienee kuitenkin se, että sinänsä typerästi tai väärin toiminut ihminen saa kohtuuttomasti lokaa niskaansa tekonsa vakavuuteen nähden.
Yksiselitteistä vastausta moraalisen sadismin syntyyn ei ole tullut vastaan, eikä sitä välttämättä löydykään. Usein on kuitenkin niin, että kun puhutaan ihmisyyden tai sivistyksen ohuen pintakerroksen häviämisestä ja ihmisen sisältä paljastuvan eläimellisen hallitsemattoman pimeyden ryöpsähtämisestä esiin – tässä tapauksessa Facebook-seinälle – huomaan ajattelevani ihmisen eri rooleja ja identiteetin rakentumista.
Ajatuspaja Linjan haastattelemat sosiaalipsykologi Suvi Uski ja psykologian tohtori Annarilla Ahtola muistuttavat, ettei yhtä ainoaa minuutta ole edes olemassa, eikä roolien ylläpitäminen ole epärehellisyyttä tai teeskentelyä.
Aitouden vaikutelmaa janoava sosiaalinen media asettaa käyttäjänsä roolivalintojen suhteen ristiriitaisten ja usein mahdottomien vaatimusten eteen. Some tavallaan ohentaa ihmisyyttä.
Uskin väitöstutkimuksen perusteella somella on kyky muokata ihmisen identiteettiä. Ahtolan mukaan somen vaikutus on sitä suurempi, mitä epävarmemmalla pohjalla ihmisen identiteetti on.
Tutkijat löytävät sosiaalisesta mediasta niin uhkia kuin mahdollisuuksiakin: ”Parhaimmillaan sosiaalinen media mahdollistaa identiteetin rakentamisen ja näkyvästi hyväksytyksi tulemisen, mikä on tärkeää jokaiselle. Lisäksi somessa voi tehdä erilaisia identiteettikokeiluja.” Toisaalta ”some-esityksen epäonnistuminen on uhka yksilön identiteetille”.
Suomen Akatemian entinen arviointi- ja kehittämisjohtaja Paavo Löppönen kirjoittaa somen merkityksestä ihmisen autenttisuudelle teoksessaan Vapauden markkinat:
”Kun ihmisen autenttisuus merkitsi aiemmin uskollisuutta elämänhistorian aikana muodostuneelle sisäiselle totuudelle omasta itsestä, se näyttäytyy nyt sosiaalisen median kokoamana datana, yhteenvetona ihmisestä sosiaalisessa mediassa. Ihmisen autenttisuus on sosiaalisen median algoritmien tuottama mittausten tulos. ”Todellinen” minämme ei enää tarkoita sisäistä kykyä ajatella tai tuntea jotain, vaan kykyämme ulkoistaa minuus algoritmien käsittelemäksi dataksi. Tällä ulkoistuksella tuotamme oman minuutemme ja hallinnoimme mainettamme, sitä, kuinka ihmiset meidät näkevät. Käytämme sosiaalisen median välineitä mittaamaan, kuinka leveä on se kuilu, joka erottaa mitatun minuuden tavoittelemastamme minuudesta. Voimme purkaa nykyisen minuuden, kokeilla tapoja kuroa tuo kuilu pienemmäksi, rakentaa näin uutta minuutta ja tulla mahdollisesti rakastetummiksi, datan rakastamaksi. Sosiaalinen media tarjoaa välineitä jatkuvalle itsemme muuttamiselle ja ”vapaan yksilön kasvulle” niiden signaalien mukaan, joita saamme algoritmien käsittelemistä tiedoista.
Olennainen kysymys kuuluu: miten on mahdollista väittää, että olisimme vapaampia ja autenttisempia täysin kontrolloidussa, huutosakkien täyttämässä järjestelmässä?
Vain joustava, sosiaalisista identiteeteistä riisuttu ja riskin hyväksynyt yksilö voi todistaa todellisen yksilöllisyytensä.”
Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että ”huutosakkien täyttämä järjestelmä” tarjoaa vaivattoman väylän samanhenkisen seuran löytämiseen – ja voi samalla tehdä kommunikaatiosta toisissa kuplissa elävien kanssa entistä hankalampaa.
Olennaisinta saattaa kuitenkin olla se, millaisia rooleja kuplan sisällä hyväksytään. Vaikka kuplien välillä vallitsisi erimielisyys siitä, mitä oikeudenmukaisuus ja vääryys tarkoittavat, niiden jäseniä yhdistää oikeudenmukaisuuden kaipuu ja vääryyden vastustaminen.
Totta kai me some-ihmiset haluamme olla kunnollisia. Ja kuten viestinnän professori Anu Kantola muistuttaa, liian kunnolliset ihmiset ovat vaarallisia.
”Kunnollisuudesta tulee minää pönkittävä projekti, jossa kunniattomuus, pahuus ja mädännäisyys on heijastettava jonnekin muualle. Nykypolitiikassa eniten äänessä ovat puhdasoppiset, jotka rukoilevat ja näkevät muun maailman vellovan pahan vallassa. Monilla rasistisilla liikkeillä on korkea käsitys moraalistaan. Ei ehkä ole sattumaa, että Euroopan ellei maailman kunnollisin kansa, saksalaiset, erehtyi 1930-ja 1940-luvuilla hirvittävällä tavalla.”
Kun ahtaiden roolien paineessa oleva somettaja hakee turvaa kunnollisuudesta ja tekee sen etsimällä kohdetta ulos projisoitavalle pahalle, ollaan nettiraivon – tai Siltalan sanoin moraalisen sadismin – syntyjuurilla. Ilmiö ei sinänsä katso somekuplan väriä.
