Lukuaika: 2 minuuttia

Teatraalisia tarinoita, hurmaavaa scattia

Aili Ikonen: Piirrä minut. Groovy records 2017

Piirrä minut -levy nostaa taas vaihteeksi naisääntä jazzin estradeille – ja samalla myös naispuolista säveltäjää. Vaikka toisin kuin laulaminen, ei sävellystyö tietenkään ole sukupuolittunutta niin, että tulos olisi välttämättä erilainen miehen tai naisen tekemänä, mutta silti: musiikkibisnes on hyvinkin sukupuolittunutta. Pidä pintasi, Ikonen! Musiikkia opiskelevat nuoret tytöt tarvitsevat rohkaisevia ja taitavia esikuvia.

Scat-taitojensa takia Aili Ikosta on (edellisenkin levyn ilmestyessä) verrattu jopa suurimmasta suurimaan, itse  Ella Fitzgeraldiin – mutta se ei ole hyvä vertaus, sillä ei Ikonen muistuta Fitzgeraldia. Eikä tarvitsekaan. Ikonen on hyvin omanlaisensa ja ainutlaatuinen. Jos jostain olisi keksittävä vertailukohta, Ikonen muistuttaa aikanaan Suomen parasta artistia, nuorta Maarit Hurmerintaa.

* * * 

Levyn nimibiisi Piirrä minut on seksin metafora, mutta siihen sopiva laulusoundi voisi olla hieman revittelevämpi, kun kerran

läikkyä voin yli, yli äyräiden

tiedät että vastustele en!

Pianosoolossa on juuri se orgasmia hakeva revittelevyys, mutta Ikosen enkelikuorolaulu sen päälle tekee biisin seksistä kovin hiljaisesti läikkyvää.

Laulu merestä alkaa jousisektion näppäilyllä. Se on hyvin kekseliäs kappale isoine tyylilajin vaihdoksineen. Levyn huippubiisi on kuitenkin se, jolla Ikonen bändeineen aloitti levynjulkkarikeikan, eli lattarimainen Nuori, vapaa nainen. Biisi on nopea, monimutkainen sävelkulkuineen ja intervalleineen, ja torvet istuvat siihen luontevasti. Hyvin 1960-lukulainen, viimeistelty ja tyylikäs. Ikosen ylä-äänet puhaltimien kanssa ovat oivaltavia ja herkullisia.

* * *

Julkistuskeikalla Helsingissä kuultu pidempi scat-numero – Tää ei voi odottaa -biisi – oli harvinaista herkkua, tai jos tätä nykyään harrastetaan enemmänkin beatboxauksen lisäksi, olen käynyt aivan liian vähän keikoilla. Levyllä biisi tietenkin on, mutta tuollainen show on pakko nähdä livenä: Ikonen laulaa komppia, kopioi lauluaan taustojen päälle rakentaen monikerroksisen vokalisen ”orkestraation”. Pidätin henkeäni jännittäen onko bändi sävellajissa mukaan tullessaan, ja olihan se. Hurmaavaa.

Savoy-teatteri konserttipaikkana jakaa kriitikoidenkin mielipiteitä. Se on perinteinen ja arvokas, hieno teatteritila. Silti kaikille bändeille se ei sovi jäykän teatterimaisuutensa vuoksi. (Mielestäni se sopii vain hyvin harvoille.) Ikosen musiikille se sopi kohtalaisen hyvin, koska hänen biisinsä ovat kuin pieniä, teatraalisiakin tarinoita, kuin otteita musikaaleista.

Silti kuuntelisin mieluiten tätäkin bändiä G Livelabissa Helsingin Punavuoressa. Se on soundeiltaan aivan ylivertainen paikka. (Ikosen julkistuksessa tosin oli yleisöä niin paljon, ettei se porukka olisi mahtunut G Livelabiin. Mutta ottaisiko Merimaa heidät joskus Tavastialle?) Jotain outoa oli siinä, ettei bändi tuntunut koko ajan kuulostavan hyvältä. Ainahan miksaajaa pitää neuvoa, ja Ikosen keikalla olisin nostanut laulua, kun taas puhaltimet ja piano tulivat hurjasti läpi. Bassoa ja rumpujakaan ei erottanut hyvin. 

* * *

Annetaan kunniaa sanataiteesta:

Olin ensimmäinen iho jota vasten lepäsit

Niin lahjomaton katse, jolla mua syleilit

Joka teoskokonaisuudessa on aina jotain liikuttavaa ja kohta, jossa yleisö pyyhkii onnen kyyneliä. Ikosella se on Syli-biisi. Hänen lapsensa on ilmeisesti vielä pikkuinen, mutta äiti ennakoi mitä on tulossa:

Joku päivä ehkä huudat ”et mua tunne vähänkään!”

Olen hiljaa silloin, mutta tuhat sanaa jätän sisimpään

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

Hyvin sanottu. Vaan rohkenen epäillä sitä hiljaa olemista.

* * * 

Aili Ikonen, laulu, viulu, Janne Toivonen, trumpetti ja flyygelitorvi, William Suvanne, saksofonit, huilu ja klarinetti, Tuomas J. Turunen, piano, Mikko Pellinen, kontrabasso, Mikko Arlin, rummut ja lyömäsoittimet, Maija Linkola, viulu, Laura Airola, viulu, Rémi Moingeon, alttoviulu, Riikka Lampinen, sello. 2017, Groovy Records