He syntyvät sokeina. Näkevät pimeässä. Lopulta he valloittavat tähtitaivaan.
Lontoon kujat. Täysikuu nousee. Kissat kerääntyvät yhteen.
Tämä yö on poikkeuksellisen tärkeä, sillä jellikkikissat – kissojen eliitti, tietävät he – valitsevat joukostaan hänet, joka saa henkiä enemmän kuin yhdeksän. Hänet, joka on nouseva tähtien joukkoon.
Kuin vaaleissa ikään, kissat aloittavat vimmatut esittelyt ja kampanjat. Toisin kuin tylsien ihmisten nykyajan hissipuheilla, kissat kertovat näyttävästi taidoistaan. Niitä ovat varastaminen, kovana, ovelana tyyppinä oleminen ja taikojen tekeminen. Tärkeintä tietenkin on osata jymäyttää ihmisiä.
Kun jyrisevä patriarkka, Vanha Deuteronomi – hän, joka on nähnyt jopa kuningatar Viktorian kruunajaiset! – saapuu estradille, viimeistään kaikki muistavat, että nyt on tosi kyseessä. Päätös on tehtävä, eikä se ole könkäinen. Kissa joka taivaspaikan saa, ansaitsee sen syystä.
Vaan kuka hän on? Sitä kissat kuiskivat toisilleen, ja sitä juniorikatsojatkin pohtivat musikaalin väliajalla.
* * *
Säveltäjä Andrew Lloyd Webberin (s. 1948) Catsin ensi-ilta oli Lontoossa jo vuonna 1981. Musikaali oli muutamien vuosikymmenten ajan mielletty yhdysvaltalaiseksi taiteeksi niin että sen mekka olisi vain New Yorkin Broadwaylla, mutta lontoolaissyntyinen Lloyd Webber nousi maailman kuuluisimpien musikaalimaakareiden joukkoon. (Myöhemmin nousi Elton John.) Tämä oli upea saavutus, sillä vaikka Lontoo oli tietenkin teatterimaailman keskipiste, mutta ennen Webberiä engelsmannien osaaminen miellettiin shakespearelaiseksi puheteatteriksi tai erittäin paljon vähemmän jazzaavaksi kelttiläiseksi tanssahteluksi.
Juuri ennen Catsia Lloyd Webber oli säveltänyt ihme kyllä Argentiinaan sijoittuvan Evitan, joka liittyy muutenkin kuin säveltäjänsä kautta Catsiin: Evitassa tähtiroolin lauloi Lontoon musikaalien superartisti Elaine Page, ja myös Catsin huippubiisi Memory oli hänelle kirjoitettu. Page levyttikin sen, ja se nousi soittolistoille myös Suomessa.
Catsistä seuraava Lloyd Webberin taideteos oli Starlight Express (1984), jossa näyttelijät liikkuvat rullaluistimilla esittäen junia. Luisteleviin ihmisjuniin verrattuna laulavat ja tanssivat kujakissat eivät ole hirveän omituisia.
Musikaalin lauluilla on puoli vuosisataa Lloyd Webberiä vanhemmat juuret. T. S. Eliot (1888–1965) kirjoitti hauskoja kissarunoja, joiden alkuperäinen nimi oli “Old Possum’s Book of Practical Cats”, eli vanhan vesirotan kertomukset käytännöllisistä kissoista. (T. S. Eliot oli saanut lempinimensä amerikkalaiselta runoilijalta Ezra Poundilta, mutta taisi olla irvailusta ylpeä – hän käytti “Old Possum” -nimimerkkiä myös kirjeenvaihdossaan.)
* * *
Jos voi suomalaisia teattereita arvostaa musikaaleissa tsemppaamisesta, Tampereen Teatteri on noussut tämän sesongin aikana korkealle. Cats on suurmusikaali, jonka laulut ovat monille ainakin 1980-luvun eläneille (eli teatterin maksukykyisimmälle perusyleisölle) tuttuja. Catsin ottaminen ohjelmistoon on valtava riskinotto. Jos sen tekisi huonosti, paha kello kilkattaisi. Mutta mikä olennaisinta, Cats on vaativa ja työläs, koska sen näyttelijät joutuvat aikamoiselle koetukselle: kaikkien on osattava laulaa, näytellä ja tanssia – ja samalla olla kissaeläin, tuo evoluution tuottama mitä ylväin, kaunein ja arvoituksellisin olento. Kissa, jonka ihminen luulee kesyttäneensä, mutta joka on kuin onkin tehnyt ihmisestä orjansa.
Kun koko show tapahtuu bändin säestyksellä, tulkiten musiikkia, jossa tyylilajit, sävellajit ja biitti vaihtelevat kappaleesta toiseen. Mikä hurjinta, sävellajia vaihdetaan jopa kappaleen keskellä. Yksikään laulu ei ole samanlainen, ja jopa Catsin kantava, naukuva aloitusteema on sekä bändille, että laulajille hankala. Siitä otetaan kiinni alussa kissojen reipas yhteislaulu, ja myöhemmin se säestää kuin varkain hitaampia teemoja kohti huipennusta. Liian hengästyttävää ei saa tietenkään olla, mutta musiikki rullaa, ja bändi tekee työtä ja estradin artistit näkevät monitoreista jotenkin missä mennään.
* * *
Tampereen teatterin Cats onnistui erinomaisesti.
Junakissa (ei, tämä ei voinut vielä ennakoida Starlight Expressiä) saa koko tiimin yhdeksi isoksi raiteiden hirmuksi.
Lontoon klubien ahne ja itsensä korottava hienostelija naurattaa yleisöä – ja laulaa upeasti.
Aivan mahtava showstopperi on teatterikissa Gus, joka vielä muistaa, miten aikoinaan oltiin merirosvoja upeassa jännitysnäytelmässä, jossa Thamesilla päivystävän piraatin hallinnon tuhosivat itämaiset (siamilaiset!) kissakätyrit! Briljantisti se muistuttaa miten britti-imperiumin historia on aina läsnä.
Voima oli katsomassa esityksen, jossa Grizabellana esiintyi Irina Milan. Liikuttavaa, miten yleisö pidätti henkeään kun köyhä ja yksinäinen hylkiö, Grizabella raahusti näyttämölle. Milan lauloi asiaankuuluvan hengästyneesti, vanhan kissan taakka painoi. Teutaroivat viriilit kissat halveksuvat viemäreissä metsästävää vanhaa narttua, jolla ei enää ole juuri mitään antaa maailmalle. Hänelle sähistiin, näytettiin kynsiä! Ehkä hän oli muista jopa pelottava: muistutus siitä, mihin kuka tahansa voisi vajota.
Ainoa miinus esityksestä tarpeettomalle rottahahmolle. Rotta toki näytteli hienosti ja yritti tanssia taitavasti – castatkaa hyvin taitava rottanäyttelijä kissaksi, kun tulee uusi esityskausi! Tuntui, kuin musikaalia rakennettaessa Tampereen Teatterissa ei olisi uskottu yleisön innostuvan ilman, että mukaan ängetään kesäteatterin kreisiä farssia. Catsin samastumiskohteen ei pitäisi olla hän, eikä tämä viesti ole oikea. (Alkusoitossa kissojen silmät. Ei muita. Piste.) Rotta heikensi pahasti kissarunojen ydintä, sitä olennaista, kauniista sanomaa, jota kissarunot jo ovat, ja mitä parodiaan tulee, arvokkuutta kaikin tavoin tavoittelevat ylväät katit parodioivat itse itseään. Siihen soppaan ulkopuolinen komedia tuo mitään lisää, vaan vie fokusta muualle.
Tarinassa on keskityttävä siihen, kuka saa enemmän kuin kaikille kuuluvat yhdeksän henkeä, ja miksi? Monet sitä tavoittelevat. Useat jo luulevat kuuluvansa siihen. Eli eliitiin, vaan se eliitti on yllättävän hauras. Ja välillä tulee hetki, jolloin on pakko ymmärtää mikä on tärkeää.
Paras voi olla hän, joka kuun noususta toiseen muistaa mitä onnellisuus on – ja osaa kertoa sen muillekin.
* * *
Webberistä on vielä kerrottava hillitön kissa-anekdootti: Viime vuosikymmenellä, kun artisti oli kirjoittamassa jatkoa Oopperan kummitukseen, ja työ oli melkein valmis, hänen kissansa hyppäsi sähköpianon (ja sävellystietokoneen) päälle ja pyyhki koko työn pois – Webber ei ilmeisesti osannut tallentaa työtä.
Kissa teki sen varmaan tieten tahtoen. Hän oli jellikki.
Musiikki Andrew Lloyd Webber, teksti T. S. Eliot, suomennos Jukka Virtanen. Ohjaus Georg Malvius, musiikin johto Martin Segerstråle, lavastussuunnittelu Mikko Saastamoinen, pukusuunnittelu Tuomas Lampinen, koreografi Adrienne Åbjörn, valosuunnittelu Raimo Salmi, äänisuunnittelu Ivan Bavard ja Jaakko Virmavirta sekä maskien ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström.