Vellamonkatu 30
Vellamonkatu 30 on paikka, jossa Voimaa toimitetaan. Samassa toimistossa työskentelee kaikenkirjava joukko talouden, rauhantyön, luonnonsuojelun ja politiikan asiantuntijoita.
Teksti Hanna Nikkanen
Verikännyköistä huolestunut kuluttajaliike sai Kongossa aikaan laajan boikotin. Oliko se moka?
Tanskalainen Frank Poulsen vierailee ensi viikolla Helsingissä esittelemässä Verikännykät-elokuvaansa. Se kertoo kaivostuotannosta Kongon demokraattisesta tasavallassa. Itse kiiruhdan hetken päästä julkistamaan kirjaani Viaton imperiumi. Siinäkin pyöritään Kongon kaivoksilla.
Vuosi sitten seurasin sivusta Poulsenin dokumenttihankkeen käynnistymistä ja aloitin omia tutkimuksiani. Olimme samaa mieltä oikeastaan kaikesta.
Ensinnäkin olimme yhtä mieltä siitä, että meidän hyvinvointimme nojaa aivan kestämättömällä tavalla etelän luonnonvarojen ryöstöön.
Toiseksi me halusimme kaltaistemme teollisuusmaissa asuvien kuluttajien ottavan aivan erityisesti vastuuta Kongon tilanteesta, koska meidän kulutuksemme pyörittää maassa vallitsevaa sodan ja kaivostuotannon noidankehää, josta meikäläiset yritykset käärivät voitot.
Kolmanneksi olimme molemmat sitä mieltä, että Nokian pitäisi välittömästi lakata ostamasta mineraaleja Itä-Kongosta. Jos niin ei tapahtuisi, Nokian olisi syytä varautua kuluttajaboikottiin.
Kahdesta ensimmäisestä seikasta olen yhä samaa mieltä. Kolmannen suhteen muutin kesällä mieltäni.
Se on sääli, sillä jos olisin vielä toisessa leirissä, voisin juhlia voittoa: Frank Poulsen ja muut mineraaliboikotin kannattajat ovat saamassa tahtonsa läpi ja Itä-Kongon kaivostuotanto on hiipumassa. Kurjaa vain, ettei kukaan – elektroniikkavalmistajat, poliitikot tai aktivistit – ilmeisesti huomannut kysyä itäkongolaisilta, millaista pelastusta alueella kaivattaisiin.
Minä taas löydän itseni välillä jopa vähän puolustamasta Nokiaa. O tempora, o mores.
***
Poulsenin vastikään ensi-iltaan tullut elokuva on siitä hankalassa tilanteessa, että se näyttää saaneen vaatimuksensa läpi jo ennen julkaisemistaan. Heinäkuussa 2010 Barack Obama nimittäin allekirjoitti lain, joka velvoittaa kaikkia New Yorkin pörssiin listautuneita yrityksiä ilmoittamaan viranomaisille, käyttävätkö ne Kongosta tai naapurimaista louhittuja niinsanottuja konfliktimineraaleja: tinaa, tantaalia tai volframia.
Laki ei sisällä sanktioita, vaan nojaa julkisuuspaineeseen. Kukaan ei tätä nykyä halua brändiään yhdistettävän kauhujen Kongoon. Se näyttää tepsivän. Kuten kuluttajat voivat boikotoida yrityksiä, myös yritykset voivat boikotoida alihankkijoita, ja kuluttaja-elektroniikan valmistajat näyttävät nyt asettaneen Itä-Kongon mineraalituottajat boikottiin.
Loppukesästä kysyin South African Resources Watchin Kongon-toimiston päällikkö Georges Bokondulta, voisiko Obaman allekirjoittama laki pelastaa Itä-Kongon. Bokondu oli varovaisen toiveikas, mutta yksi tärkeä pelko hänellä oli: täysi boikotti. Tässä oli nieleskelemistä, sillä juuri Itä-Kongon mineraalien boikottia olin itsekin vaatinut, ja juuri tämän vaatimuksen ympärille olin rakentanut kolmanneksen työn alla tuolloin olleesta kirjastani.
”On muistettava, että koko Itä-Kongo ei käy sotaa, siellä on konfliktitaskuja”, Bokondu korosti. ”Laissa on se riski, että kaikki idän mineraalit leimataan konfliktimineraaleiksi. Ensin pitäisi selvittää, millä alueilla boikotin halutaan tuntuvan, ja millä alueilla taas on ollut positiivista kehitystä, jota tulisi palkita.”
Tosiaan: Itä-Kongon viidakkojen hämärään näytti tuolloin vihdoin ilmaantuneen valopilkkuja. Kongon huono maine ja kansalaisjärjestöjen pitkään jatkunut painostus oli pakottanut elektroniikka-alan brändiyritykset tutustumaan tinan ja tantaalin lähteisiin.
Tinantuottajien järjestö ITRI oli jalkautunut kaivoksille tutkimaan oloja. Kansalaisjärjestöhankkeet piirsivät karttoja konfliktitaskuista ja kuljetusreiteistä. Prosessorivalmistaja Intel johti yrityksiä auditoida sulattoja. Jopa Nokia, joka oli vuosikausien ajan siirtänyt vastuun tuotantoketjun valvonnasta alihankkijoilleen, oli käynnistämässä suoraa yhteistyötä tuottajien kanssa.
Käynnissä olevat hankkeet olivat kaikki tavalla tai toisella epätäydellisiä kompromisseja, mutta pettymyksistä huolimatta tuloksia alkoi näkyä. Tilastointi ja raportointi ottivat harppauksia eteenpäin ja mineraalien salakuljetus naapurimaihin väheni.
Brändiyrityksen omatunto asuu lähellä sen kukkaroa, ja joskus kukkaron tökkiminen esimerkiksi boikottiuhkauksilla auttaa aktivoimaan omantunnon. Se on kuitenkin tarkkaa puuhaa, sillä julkisen paineen kasvaessa liian kovaksi käsien peseminen tulee yritykselle edullisemmaksi kuin ongelmien korjaaminen. Georges Bokondu kantoi huolta siitä, että liian kova painostus säikäyttäisi maineestaan tarkat yritykset kokonaan pois Kongosta.
Bokondu ja muut haastattelemani asiantuntijat saivat minut lopulta muuttamaan mieltäni boikotin suhteen ja toivomaan, että Nokia ja sen kilpailijat – kaikesta ärsyttävyydestään, hitaudestaan ja juonikkuudestaan huolimatta – jatkaisivat toimintaansa Itä-Kongon kehittyvillä seuduilla. Käänsin takkini ja kirjoitin kirjani Kongo-osuuden uudestaan, eri näkökulmasta.
Yhdysvaltain uusi laki puri kuitenkin nopeasti. Nokia ei vieläkään pysty sataprosenttisen varmasti sanomaan, ettei sen tuotteisiin tulisi metalleja Itä-Kongosta, mutta yhtiö sanoo pyrkivänsä täyteen boikottiin. Jäljelle näyttivät jäävän ne ostajat, joiden kukkaroa kohut eivät uhkaa: salakuljettajien lisäksi esimerkiksi autoteollisuuden alihankkijat ja kiinalaiset halpaelektroniikkafirmat, joiden nimiä me kuluttajat emme tunne.
Brändiyritysten pako jätti monet eettisempää kaivostoimintaa kehittäneet hankkeet vaille rahoitusta. Suurin hanke, ITRI:n tinakaivoskartoitus, löi lapun luukulle samantien.
Syyskuussa Kongon presidentti Joseph Kabila ilmoitti kieltävänsä kaiken kaivostoiminnan koko Itä-Kongossa, ilmeisesti suojellakseen Kongon muita alueita kauppasaarron vaikutuksilta. Kolmen maakunnan lähes koko elinkeinoelämä muuttui hetkessä lainsuojattomaksi. Miljoonien dollarien arvosta malmia odotti varastoissa salakuljettajien paluuta, ja kymmenettuhannet kaivosmiehet panivat hakun naulaan. Massatyöttömyyden pelättiin paisuttavan pian yksityisten armeijoiden rivejä.
***
Kehittyvän maan talous on monimutkainen ja herkkä kapistus. Se on altis haavoittumaan suuryhtiöiden ja kauppajärjestöjen rajuista taklauksista, mutta joskus iskuja tulee myös ajattelemattomilta maailmanparantajilta.
Kongo on maailman vientiriippuvaisin maa. Sen talous nojaa lähes ainoastaan kaivosteollisuuteen: kultaan, kupariin, timantteihin, kobolttiin, tinaan, tantaaliin. Pohjois-Kivun maakunta Itä-Kongossa, jota Poulsen kuvaa Verikännyköissä, saa 90 prosenttia varoistaan kaivostoiminnan tuotoista. Ilmeisesti Poulsen on nyt vääntänyt nupit toden teolla kaakkoon: kun Itä-Kongon mineraaliboikotti on toteutunut, Poulsen on siirtynyt vaatimaan koko Kongon kaivosalan asettamista kauppasaartoon.
Sodan jälkeiselle jälleenrakennukselle maan tärkeimmän teollisuudenalan kauppasaarto on tuhoisaa. Mitä meille olisi käynyt, jos Suomea ei oltaisikaan tuomittu sotakorvauksiin, vaan luopumaan metsäteollisuudesta?
Nyt näyttää nolosti siltä, että kukaan ei tullut kysyneeksi kongolaisten mielipidettä pelastusoperaatiosta.
Kun belgialaisjärjestö IPIS selvitti viime kesänä kongolaisten kaivosalalla toimivien kansalaisjärjestöjen kantoja käynnissä olevaan konfliktimineraalikeskusteluun, selvä enemmistö vastaajista vastusti Itä-Kongon metallien asettamista kauppasaartoon. Vastaajien mielestä kansainvälisen tason päättäjät ”näyttivät välittävän enemmän kongolaisia mineraaleja ostavien ulkomaisten yritysten maineesta kuin kaivosalueella työskentelevien ja elävien ihmisten hyvinvoinnista.”
Erityisesti vastaajia suututti se, että kovin harva keskustelija pohjoisesta oli vaivautunut edes ottamaan yhteyttä kongolaisiin asiantuntijoihin. Heillä olisi ollut paljon sanottavaa kaivosten, toimeentulon, valtapolitiikan ja konfliktin monimutkaisesta yhteydestä – mutta kukaan ei kysynyt. Yritysten ja poliitikkojen kohdalla tämä ei juuri yllätä minua, mutta miten ihmeessä edes Afrikan etua ajavat kansalaisjärjestöt eivät huomanneet nurista kongolaisten heikosta edustuksesta keskusteluissa?
Boikotti on joskus mahtava ase, ja pelkästään sen uhka saa yritykset usein korjaamaan kurssiaan. Onnistuakseen boikotin täytyy kuitenkin täyttää kolme vaatimusta, joista yksikään ei näytä Itä-Kongon tapauksessa toteutuneen.
Ensinnäkin boikotilla on oltava konkreettinen vaatimus, jonka toteuttaminen on mahdollisuuksien rajoissa.
Toiseksi boikotilla on oltava kesto: boikotin on päätyttävä, jos epäkohta korjataan.
Kolmanneksi boikottiaseen käyttö ei saa pahentaa erityisen haavoittuvassa tilanteessa olevien työntekijöiden ahdinkoa.
Ehkä Kongon tapauksessa kuluttaja-aktivistit lopulta yllättyivät siitä, miten helposti vaatimus Itä-Kongon mineraalien boikotista löi itsensä läpi. Yllättävää menestystä saattaa ainakin osittain selittää usean teollisuusmaan oman lehmän sijainti syvällä tässäkin ojassa. Itä-Kongon kauppasaarto nostanee tinan ja tantaalin maailmanmarkkinahintoja ja hyödyttää näin muun muassa yhdysvaltalaisia, kanadalaisia ja australialaisia kaivosyhtiöitä, jotka saavat raaka-aineensa muualta. Itä-Kongon kuohunta saattaa myös vahvistaa Yhdysvaltain läheisen liittolaisen Ruandan otetta naapurimaansa luonnonvaroista.
Hanna Nikkasen kirja Viaton imperiumi – kolme kertomusta suomalaisesta yritysvastuusta (Into Kustannus / Like) ilmestyi marraskuun alussa.
Verikännykät (Blood in the Mobile) esitetään Helsingin Andorrassa (Eerikinkatu 11) torstaina 11.11. klo 17.30 sekä TV1:ssä 8.12. klo 22.
Hanna Nikkanen ja Frank Poulsen keskustelevat Kongosta ja pohjoisen vastuusta Ateneumissa perjantaina 12.11. klo 13.00.
***