Teksti Satu Taskinen

Itävallan kolmas suunniteltu pakolaisten vastaanottokeskus kuohuttaa

Itävallassa on yhdeksän osavaltiota, joista jokaisella on omat ”päällikkönsä” ja hallituksensa. Niinpä, keskusteltiin mistä tahansa asiasta, osavaltioiden päälliköt riitelevät keskenään joukkoviestimien välityksellä. He ikään kuin huutavat toisilleen argumenttejaan päivällispöydän yli, joka siis tässä kuvassa on koko Itävalta. Nyt riitelyn aihe on sisäministerin Burgenlandin osavaltioon ja tarkemmin sanottuna Eberauhun kaavailema kolmas turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskus.

Kaiken piti olla selvää, kunnes Eberau asettui takajaloilleen ja sai muista osavaltioista paljon tukea. Sisäministeri, näiden pitojen järjestäjä, ei ollut hoitanut asiaa avoimesti ja siten, kuin yhteisiä asioita pitäisi hoitaa. Hän oli tehnyt ratkaisuja yksin ja diktaattorimaisesti ohittanut demokraattisia tapoja. Oli kovia sanoja ja loukkaantumista puoleen ja toiseen, puolten ottamisia ja jopa koko valtion hallituskoalition kriisi, niinkö? Ei sentään. Asioista voi sopia, vakuuttavat hallituspuolueet. Erimielisyydet on aina ratkaistavissa. Niin tai näin. On seurannut rauhoittelua, hyssyttelyä, käyttäytymistä jälleen ihmisiksi ja rakentavasti.

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

Riitelyn tulos tähän mennessä on se, ettei mikään osavaltio halua vapaaehtoisesti yhtään pakolaisten vastaanottokeskusta samaan aikaan, kun yhden niistä on uhrauduttava. Ehdotetaan kansanäänestystä. Miksi ihmeessä? Tuloshan on selvä. Yhtä hyvin voitaisiin heittää noppaa. Vastaanottokeskus näyttäytyy pelottavana, rikollisuutta lisäävänä, ärsyttävänä ja kalliina projektina, josta ei ole mitään hyötyä.

Hyötyä ja haittaa on se akseli, jolla puhutaan. Yritetään maanitella sanomalla, että luohan vastaanottokeskus kriisinkestäviä työpaikkoja ja että erilaisten ihmisten tapaaminen on hyödyllistä. Yritetään vähätellä haittoja ja todistaa, etteivät pelot ole perusteluja. Kun mikään muu ei auta, sanotaan, että jonkun todella on pakko. Näin on määrätty ”toisaalla”. Se taas tarkoittaa yleensä EU:ta, ja siitä äärioikeisto voi suoraan siirtyä seuraavaan lempiteemaansa.

Ääniä, jotka puhuvat siitä, mistä oikeasti pitäisi olla kyse, ei oteta tosissaan. Kuinka voitaisikaan ottaa? Nehän kuuluvat ikään kuin maailmasta vieraantuneille taiteilijoille tai poliitikoille, jotka periaatteesta toistavat mantroja ihmisoikeuksista, mutta jotka ovat jo kauan sitten menettäneet intohimonsa. Nämä äänet kuuluvat menneen maailman ihmisille, jotka joko naiiviuttaan, tyhmyyttään, kokemattomuuttaan tai aivan vain huvikseen ja periaatteesta haluavat puolustaa toisia, aivan kuin meitä yksiäkin ei jo olisi aivan tarpeeksi. (Meitä yksiä on tarpeeksi ja jopa liikaa silloin, kun puhutaan työttömyydestä, mutta liian vähän, kun puhutaan väestönkasvusta, mikä on hyvin hämmentävää. Pitäisi ikään kuin olla kahta vastakkaista asiaa yhtä aikaa.)

Kuka itsensä yhteiskunnan jäsenenä ja veronmaksajana vakavasti ottava ihminen voisi muuta kuin hymyillä, jos joku toinen ihminen (joka ei puhu kirkon pöntöstä) puhuu välittämisestä, ihmisten vastuusta toisistaan, auttamisesta? Tällaiset ihmiset kun luultavasti ovat itse sellaisia ihmisiä, jotka kaipaavat ja tarvitsevat puolustajia. He ovat toisin sanoen luusereita ja jos eivät aivan luusereita niin ainakaan he eivät voi olla missään asiassa ammattitaitoisia. Tai, on sellainenkin, viimeinen, mahdollisuus, että he ovat poikkeusyksilöitä, eliittiä, joilla on varaa esittää elitistisyydessään pyhiä ja hyviä kommentteja, mutta joilla taas sitä kautta ei ole mitään tekemistä sen maailman kanssa, jossa tavalliset ihmiset asuvat.

Me ja ne muut. Minä ja sinä. Kukaan ei halua olla koko ajan yksin. Mutta toinen ihminen on myös hirvittävän rasittava. Toinen on usein toista mieltä, tekee asiat toisin, väärin, ylittää rajoja, ei vaikuta kunnioittavan yksityisyyttä, syö leipää, josta pitäisi riittää monelle, on monella tapaa arvaamaton. Kenellä on aikaa ja energiaa oppia ymmärtämään toista ja itseään? Mitä hyötyä siitä loppujen lopuksi on?

Kuinka vanha on romanttinen sanonta ”En voi elää ilman häntä – enkä hänen kanssaan?” Se pätee joka tapauksessa tänäänkin.

Entä viisaus Billy Wilderin ohjaamassa elokuvassa Some like it hot? Siinäkin on romanttisten tapahtumien ohessa toisen ihmisen arvaamattoman toiseuden ongelma. Mutta ratkaisu ei ole ”Yök!” tai ”Paha!” tai ”Häivy!” vaan ilahduttavan suvaitsevainen ja rakastava viimeinen repliikki. Jokainen saa olla niin kuin on, sillä ”Nobody is perfect!”

* * * *

Vuonna 2009 Itävallassa 15 827 uutta turvapaikanhakijaa koetti onneaan. Heistä 16 prosenttia hyväksyttiin. Lukumääräisesti eniten pakolaisia hyväksyttiin Venäjältä, Afganistanista ja Irakista.

• 13.1.2010
• Kirjoittanut satu taskinen