Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Satu Taskinen
Kukaan ei valitse syntymäpaikkaansa itse.
Joulua odotellessa Wieniin on ilmestynyt suuri määrä – oikeastaan jokaisen kadun kulmaan – jonkinlainen kastanja-, peruna- tai kuumajuomakoju. Myös Frau Ute Bockin yhdistyksellä on koju. Se on osoitteessa Mariahilferstrasse 72. Kuuman juoman lisäksi kojusta saa ostaa teepaitoja ja erilaisia lahjatuotteita.
Ute Bock on ihmeellinen nainen. Hän syntyi vuonna 1942 Linzissä, työskenteli Wienissä nuorten asuntolassa ohjaajana ja myöhemmin sen johtajana. 1990-luvulla sosiaaliviranomaiset alkoivat lähettää hänen luokseen yhä enemmän hätää kärsiviä nuorisopakolaisia. Tiedossa oli, että jos kaikki muut viralliset tiet oli käyty, jäljellä oli vielä yksi mahdollisuus: Frau Bock.
Vuonna 1999 Ute Bockia vastaan nostettiin syyte huumeratsian yhteydessä. Hänet myös erotettiin toimestaan lyhyeksi aikaa, mutta vain vähän myöhemmin kaikki syytteet kumottiin.
Hänet on sittemmin palkittu pakolaisaputyöstään moneen kertaan.
Jäätyään eläkkeelle vuonna 2000 Ute Bock omistautui täysin yhdistykselleen. Hän on käyttänyt toimintaansa henkilökohtaisen omaisuutensa ja onnistunut keräyksillä aikaansaamaan pakolaisia auttavan laajan verkoston. Rahaa tarvitaan kuitenkin jatkuvasti lisää.
Tällä hetkellä Ute Bock tarjoaa monessa kymmenessä eri asunnossa sadoille pakolaiselle väliaikaisen kodin. Bockin verkostoon kuuluu muiden muassa lääkäreitä ja oikeusoppineita, jotka tarjoavat tietyn tuntimäärän palvelujaan maksutta.
Ute Bockin mottona on, että vaikkei hänen ehkä onnistuisi pelastaa jonkun ihmisen koko elämää, hän on kuitenkin tehnyt jotain. Vaikka suuri osa pakolaisista ehkä lähetetäänkin Itävallasta pois, he ovat täällä oloaikanaan saaneet apua ja koulutusta ja katon päänsä päälle.
Der Standard -lehden haastattelussa Ute Bock sanoo, että hänen mielestään poliisi on viime vuosina muuttunut inhimillisemmäksi. Bockille saatetaan soittaa ja pyytää apua ennen kuin lähdetään pidättämään ja karkottamaan.
”Kukaan ei ole valinnut syntymäpaikkaansa itse”, sanoo Ute Bock. Eikä ihmistä voi panna kadulle tai antaa hänen nälkiintyä siitä syystä, että hänen ihonvärinsä on ruskea.
Entä onko Itävallassa eroa, onko kyseessä afrikkalainen, kosovon albaani vai turkkilainen ihminen?
”On toki”, Ute Bock sanoo. ”Turkkilaisilla on tällä hetkellä vaikeinta. Heitä vastaan oikein varsinaisesti usutetaan.”
”Jos joku tulee tänne ja haluaa elää täällä, on hän silloin avoin. Hän on optimistinen. Hän uskoo, että nyt alkaa hyvä elämä. Mutta jos häntä jatkuvasti kohdellaan huonosti, lyöttäytyy hän yhteen maanmiestensä kanssa eikä halua enää kuulla yhtään mitään. Niin on käynyt turkkilaisille.”
”Huollettavani on ollut aivan loistavia turkkilaisia, jotka pitävät huoneensa kauniina ja puhtaana. Ei se ole minun makuuni, muovisia pöytäliinoja ja ruusuja. Mutta käytös moitteetonta ja koulutus ensi sijalla. Mikäli nämä ihmiset eivät enää ole sellaisia, on se meidän oma vikamme. Jos otan ihmisen vastaan ystävällisesti, on hänkin ystävällinen. Jos olen ilkeä, hänestäkin tulee ilkeä. Jossain vaiheessa hän sitten jää tänne, muttei enää ole hyvä yhteiskunnan jäsen.”
Marraskuun alussa elokuvateattereihin tuli uusi Ute Bockista kertova elokuva. Tyyliltään tragikoominen Ute Bockin hullu elämä” on osaksi dokumentti, osaksi itävaltalaisnäyttelijöiden tähdittämä episodielokuva armenialaisen pakolaisperheen arjesta. Elokuvan on ohjannut Houchang Allahyari. Vain vuosi sitten valmistui Allahyarin elokuva Bock for president.
