Teksti Henri Purje
Takana on kansainvälisten massaprotestien vuosikymmen, jonka aikana erilaisten kansalaisliikkeiden on usein ollut vaikea löytää yhteistä säveltä. Kööpenhaminan ilmastokokous saattoi muuttaa asian, Henri Purje kirjoittaa. Ilmastokriisiä ei enää nähdä vain ympäristökysymyksenä. Focus on the Global Southin Nicola Bullard, mitä ilmasto-oikeudenmukaisuus tarkoittaa?
Ilmasto-oikeudenmukaisuus on seuraava iso juttu. Se käsitys on ainakin voimistunut yhteiskunnallisten liikkeiden piirissä parin vuoden ajan.
Kööpenhaminan ilmastokokouksessa ounastelu muuttui todeksi. Innostuneimmat uumoilevat tapahtuman jäävän historiaan samanlaisena käännekohtana kuin Seattlen kymmenen vuoden takainen WTO-kokous, jonka yhteydessä globalisaatiokriittinen liike räväytti itsensä yleiseen tietoisuuteen.
Siinä missä viralliset ilmastoneuvottelut epäonnistuivat jokseenkin kaikessa, niiden ulkopuolella ihmiset erilaisista taustoista ja eri puolilta maailmaa liittyivät Kööpenhaminassa yhteen tavalla, jota monet pitkän linjan aktivistit pitävät ennennäkemättömänä.
Suurin mielenosoitus lauantaina 12. joulukuuta toi kaduille lähemmäs satatuhatta ihmistä vaatimaan oikeudenmukaista, sitovaa ja kunnianhimoista ilmastosopimusta sekä puhtaan ilmaston ja ympäristön tunnustamista julkishyödykkeiksi, joihin jokaisella on oikeus.
Ympäristöaktiivien, globalisaatiokriitikoiden ja muiden vakioprotestoijien ohella joukossa näkyi paljon puolueväkeä, etelän ruohonjuuriliikkeiden edustajia ja tavallisia tanskalaisia.
Pienempiä muutaman tuhannen osallistujan kulkueita ja mielenosoituksia järjestettiin parin viikon aikana kymmeniä. Reclaim Power -tapahtumapäivänä satoja kokousdelegaatteja marssi ulos YK-konferenssista ja liittyi poliisien saartorenkaan takana käynnissä olleeseen ”kansankokoukseen”. Seminaarit, keskustelutilaisuudet ja työpajat vetivät päivittäin tuhansia kiinnostuneita.
Erilaiset varjotapahtumat keräsivät miljoonia osanottajia eri puolilla maailmaa. Avaaz-järjestön ilmastovetoomukseen on laittanut nimensä jo lähes 15 miljoonaa ihmistä.
Mitään vastaavaa ei ole aiemmin nähty kansainvälisten ilmastoneuvotteluiden historiassa. Parhaiten Kööpenhaminaa voisi ehkä luonnehtia maailman sosiaalifoorumin ja suurimpien globaalin talousjärjestelmän vastaisten mielenosoitusten ristisiitokseksi.
Demokratian, osallistumismahdollisuuksien ja avoimuuden puute, räikeä eriarvoisuus itse kokouksessa ja sen ulkopuolella, Tanskan poliisin ylilyönnit sekä kansalaisoikeuksien rajoittaminen varmasti helpottivat yhteisen kosketuspinnan ja keskinäisen solidaarisuuden löytämistä eri ryhmien välillä.
Mutta on taustalla muutakin.
”Ilmasto-oikeudenmukaisuuden käsite tarjoaa mahdollisuuden osoittaa, että ekologinen, taloudellinen ja sosiaalinen epätasa-arvo kytkeytyvät toisiinsa. Siksi siihen liittyy äärimmäisen suuri potentiaali”, Focus on the Global South -järjestön asiantuntija Nicola Bullard selittää.
Bullard on niitä tyyppejä, jotka ovat olleet paikalla kaikissa globalisaatiokriittisen liikkeen keskeisissä käänteissä.
Hänelle ilmasto-oikeudenmukaisuus on ennen kaikkea kätevä tapa kehystää keskusteluja.
”Tiukan analyyttisesti ajatellen ilmasto-oikeus on slogan, jossa ei ole paljon järkeä. Mutta intuitiivisella tasolla ihmisten on helppo ymmärtää, mistä on kyse.”
Kun ympäristön tuhoutuminen, ilmaston lämpeneminen, vapaakauppa, yksityistäminen, rahoitusmarkkinat, maaoikeudet, biopolttoaineet, päästökauppa ja muut vastaavat teemat nähdään saman kokonaisuuden eri ulottuvuuksina eikä erillisinä ilmiöinä, niiden parissa painivien liikkeiden, aktivistien ja tutkijoiden on helpompi toimia yhdessä.
Holistinen lähestymistapa painottaa kaikkien ihmisten kohtalonyhteyttä.
”Pohjimmiltaan kyse on koko järjestelmän kriisistä, ja se koskee meitä kaikkia. Uusliberaali tai kapitalistinen talous- ja kehitysmalli perustuu pyrkimykseen nyhtää rajattomasti resursseja rajalliselta planeetalta.”
Ympäristöllisesti, yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti kestämätön toiminta koskettaa lopulta kaikkia.
Australialainen Bullard on perehtynyt etenkin vapaakaupan ja kansainvälisten rahoituslaitosten toiminnan seurauksiin, etupäässä Aasiassa. Mikään ilmastoekspertti hän ei edes väitä olevansa, mutta se ei haittaa. Oleellista on valta.
Bullardia kiinnostaa, kuka päättää käytettävissä olevien resurssien jaosta, hyödyttävätkö luonnonvarat kaikkia vai suuryrityksiä ja eliittejä, ja kuinka luonnonvaroja voitaisiin hallita niin, että ne pystyisivät uusiutumaan.
”Viime viikkoina on käynyt yhä selvemmäksi, että ilmastonmuutoksen nojalla vahvistetaan olemassa olevia valtasuhteita”, hän arvostelee.
Ilmastoneuvotteluiden agenda heijastelee monikansallisten yhtiöiden ja suurteollisuuden intressejä. Niitä, joita ilmastonmuutoksen ja sen lieveilmiöiden seuraukset eniten koskettavat, ei liiemmin kuunnella.
Kuvaavaa on, että kun etukäteen hyväksyttyjen tarkkailijoiden sisäänpääsyä Kööpenhaminan kokoukseen alettiin rajoittaa, rajoitukset kohdistuivat tiukemmin kansalaisjärjestöihin kuin yrityslobbareihin. Moni toiselta puolelta maailmaa matkustanut näki konferenssikeskus Bella Centerin vain ulkopuolelta, tuntien jonotuksesta huolimatta.
Valta-analyysi on sikälikin sovelias lähestymistapa, että ilmastonmuutoksen hallinnalla tuntuu ylipäänsä olevan perin vähän tekemistä ilmastotieteen kanssa. Kööpenhaminan virallisissa neuvotteluissa johtavien tiedemiesten edellyttämistä päästövähennyksistä puhuivat ainoastaan Tuvalun ja Maldiivien kaltaiset selviytymiskamppailua käyvät saarivaltiot, joiden kohtalon vesittynyt lopputulos käytännössä sinetöi.
Koska ilmasto-oikeudenmukaisuus on pikemmin yleinen idea kuin tiukkaan rajattu konsepti, sille ei ole, eikä edes tarvita, yksiselitteistä määritelmää. Tuskin sellaisesta olisi mahdollista sopiakaan.
Bullard katsoo käsitteen sisältävän ainakin historiallisen, kansojen itsemääräämisoikeuteen liittyvän ja markkinauskovaista talouspolitiikkaa kritisoivan ulottuvuuden.
”Historiallisesta perspektiivistä on kiinnitettävä huomiota siihen ilmeiseen tosiasiaan, että rikkaat maat ovat käyttäneet suurimman osan fossiilisista polttoaineista ja tuottaneet suurimman osan kasvihuonekaasuista. Niiden vauraus on hankittu etelän maiden kustannuksella, ja usein rikastuminen on suoraan köyhdyttänyt toisia.”
Tämä ilmastovelka olisi maksettava takaisin. Siksikin teollisuusmaille kuuluu päävastuu päästövähennyksistä.
Lisäksi niin etelässä kuin pohjoisessa ilmastonmuutos rankaisee kovimmin niitä, jotka ovat vähiten syyllisiä. Köyhät, pienviljelijät, vähemmistöt ja muut marginalisoidut ihmisryhmät tuntevat seuraukset hyvinkin konkreettisesti. Heitä ei kuunnella eikä heillä ei ole ollut mahdollisuuksia puolustaa itseään, Bullard sanoo.
”Jotkut ehdotetuista ilmastonmuutoksen torjuntakeinoista, kuten biopolttoaineet, jopa pahentavat köyhyyttä ja tekevät ihmisistä entistä haavoittuvampia.”
Bullardlaisen ilmasto-oikeudenmukaisuuden kolmas ulottuvuus liittyy näiden ongelmien taustalla vaikuttavien rakenteiden ja instituutioiden romuttamiseen. Todelliset parannukset eivät ole mahdollisia niin kauan kuin markkinafundamentalistinen, monikansallisia yrityksiä suosiva ja ihmisten oikeuksia rajoittava talouspoliittinen malli on voimissaan.
Näkemyksessä ei sinänsä ole mitään mullistavaa. Onkin totta, että ilmasto-oikeudenmukaisuus on helppo mieltää vain uudeksi termiksi globalisaatiokriittisen liikkeen sanastossa.
Mutta kun katsotaan mukana olevien toimijoiden määrää ja taustoja, uusia verkostoja, monet perinteiset rajat ylittävää solidaarisuutta ja vahvaa yhteisen agendan kokemusta, puhe käännekohdasta tai uudesta alusta ei tunnu täysin perusteettomalta.
Toki mukana on myös paljon toiveikkuutta. Yhteiskunnallisten liikkeiden vuosituhannen vaihteessa alkaneen jakson hurmiokkain hetki on takana päin. Uusi suunta on ollut tilauksessa jo jonkin aikaa.
Ilmasto-oikeudenmukaisuusväen heterogeenisyydestä huolimatta yleisistä periaatteista sopiminen on Bullardin mukaan onnistunut melko vaivattomasti.
”Luulen kaikkien mukana olevien olevan samaa mieltä siitä, että nykyinen tuotanto- ja kulutusjärjestelmä ei ole kestävä ja että meidän on muutettava se.”
Muutoksen jälkeen globaalin sijaan keskityttäisiin paikallistalouteen, luonnonvarojen hallinnasta sekä energian ja ruuan tuotannosta vastaisivat demokraattisesti toimivat yhteisöt ja monikansallisilla yrityksillä olisi vähemmän valtaa ja vapauksia.
Kyse ei ole haihattelusta, sillä ekologisesti ja sosiaalisesti kestäviä malleja on pienemmässä mittakaavassa käytössä eri puolilla maailmaa ja ne toimivat, Bullard vakuuttaa.
Konsensuksenmuodostusta on varmasti helpottanut se, että liikkeessä on mukana etupäässä radikaalimpia kansalaisjärjestöjä, verkostoja, ruohonjuuriliikkeitä ja yksilöitä. Institutionalisoituneet järjestöt vetävät omaa linjaansa.
”Jotkut ryhmät, etenkin perinteiset pohjoiset ympäristöjärjestöt, katsovat, että ilmastokriisi edellyttää niin kiireisiä toimia, ettei nyt ole aikaa vallankumoukseen. Että on käytettävä niitä keinoja, joita meillä on, ja siksi on tuettava päästömarkkinoita ja tarkasteltava vakavasti joitakin uusia teknologioita.”
On tuskin yllätys, ettei Bullardilta löydy arvostusta tällaisille näkemyksille. Hänen mielestään ilmastokriisin tarkastelu vain ympäristökysymyksenä on eräänlaista itsepetosta. Ajanhukasta puhumattakaan.
Bullard uskoo valtioidenvälisten ilmastoneuvotteluiden epäonnistumisen ja taloudellisten intressien merkityksen selkiintymisen saavan yhä useammat kyseenalaistamaan insinööri- ja markkinaratkaisuiden toimivuuden ja siirtymään ilmasto-oikeudenmukaisuusliikkeen linjoille.
Eniten tähän vaikuttaa se, että sovittelevat ja vallanpitäjiä myötäilevät strategiat eivät ole tuottaneet toivottuja tuloksia. Osansa lienee kuitenkin myös tavalla, jolla suuria ympäristöpoliittisia päätöksiä tehdään. Kööpenhaminassa demokraattisuuden ja avoimuuden puute löi silmille aiempaa rajummin niin yksilöiden, järjestöjen ja yritysten kuin valtioiden tasolla.
”Uskon, että joitakin isoja [ympäristö- ja kehitys]järjestöjä potuttaa todella paljon, että omistettuaan vuosien ajan kaiken energiansa YK:n ilmastoneuvotteluprosessin seuraamiseen he huomaavat yhtäkkiä seisovansa kylmässä ulkoilmassa edessään lukittu ovi”, Bullard toteaa.
”Se on melko vahva osoitus siitä, että tietyn pisteen jälkeen kyse on vain politiikasta – ja vallasta.”
Lue myös kooste Fifin Kööpenhamina-jutuista.
