Teksti Valentin Gefter
Syyskuussa 1999 pommi-iskujen sarja tappoi lähes 300 ihmistä Venäjällä ja Dagestanissa. Virallisesti syyn saivat tšetšeenikapinalliset, mutta useista epäillyistä vain kaksi saatiin hengissä oikeuden eteen. Kymmenen vuotta iskujen jälkeen ei tapahtumia ole vieläkään selvitetty perusteellisesti. Venäjän turvallisuuspalvelun FSB:n mahdollinen osuus iskuihin on oikeudessa lakaistu maton alle, Venäjän ihmisoikeusinstituutin johtaja Valentin Gefter kirjoittaa.
On kulunut kymmenen vuotta syyskuun 1999 pommi-iskuista asuintaloihin Moskovassa ja Volgodonskissa. Ja yli viisi vuotta suljetusta, Moskovan kaupunginoikeudessa käydystä oikeudenkäynnistä pommi-iskuista epäiltyjä vastaan. Vain pieni osa siitä, mitä jo oikeudenkäynnin aikaan tiedettiin vuoden 1999 tapahtumista liitettiin oikeudenkäynnin aineistoon.
Rehellisyyden nimissä on sanottava, että syy ei ole pelkästään syyttäjän. Mutta joka tapauksessa esitutkinta ja oikeudenkäynti eivät kyenneet systematisoimaan kaikkea tietoa ja selittämään tapahtumia tyhjentävästi.
Ja vaikka nykyään Venäjän rikostutkinta- ja prosessilaissa ”totuuden paljastaminen” ei enää ole tärkein päämäärä, on kuitenkin tärkeä ymmärtää, mitä tutkijat, syyttäjä ja tuomari eivät voineet tai halunneet selvittää. Mitä jäi oikeudenkäynnin ulkopuolelle? Ja miksi Buinakskin pommi-iskun tutkinta ei herätä yhtä paljon kysymyksiä ja arvuuttelua? Siellähän saatiin selville, tai ainakin väitettiin saadun, sekä iskun toimeenpanijat että sen suunnittelijat. Iskulla oli paljon uhreja, ja tuomittujen rangaistukset olivat ankaria.
Kävikö näin siksi, että näiden vuosien aikana Kaukasiassa kaikkeen on jo totuttu, vai erosivatko pommi-iskujen olosuhteet ja yhteiskunnan reaktio niihin?
Moskovan esitutkinta valitsi useasti ylhäältä osoitetun linjan. ”Olemme selvittäneet näiden iskujen motiivin”, kertoi lähde Venäjän federaation syyttäjänvirastossa Izvestija-lehdessä 29.4.2003. ”Elokuussa taistelijat Basajevin johdolla hyökkäsivät muutamiin Dagestanin Tšetšenian vastaisella rajalla sijaitseviin kyliin. Liittovaltion joukot saivat heidät ajettua pakosalle, ja tapahtumat aloittivat uuden terrorismin vastaisen operaation. Määräyksen pommi-iskuista antoi Basajev, joka toisaalta kosti kuolleiden ’toveriensa’ puolesta, ja toisaalta halusi säikäyttää. Basajev halusi painostaa maan hallitusta, ja pysäyttää Venäjän sotilaiden ja turvallisuuspalveluiden etenemisen”.
Ikäviä kysymyksiä tutkinnasta ei tarvitsisi esittää, jos tutkinnan tulokset olisivat täysin avoimia ja selkeitä.
Mutta oikeussalista vuoden 2004 alusta lähtien tihkuneen tiedon perusteella ei tuomari Marina Komarova (joka on tuomaroinut monia FSB:n tutkimia tapauksia) eivätkä niinikään syyttäjätkään tavoitelleet tällaista avoimuutta tai selkeyttä. Saman voi sanoa myös syytetyistä Dekkuševista ja Krymšamhalovista, joilla oli selvästi jotain tekemistä terrori-iskujen kanssa, heidän asianajajistaan ja jopa oikeudenkäyntiin osallistuneista iskujen uhreista.
Valtion edustajat eivät olleet innostuneita syventymään tapahtumiin liittyviin salaisuuksiin tai puutteisiin esitutkinnassa. Ainakaan he eivät pyrkineet tietämään yhtään enempää kuin sen, mitä tarvittiin vain näiden kahden elävinä kiinni saadun epäillyn syyttämiseen ja tuomitseen. Kuolleiden ja virkavaltaa piileskelevien epäiltyjen rooli jäi oikeusprosessissa pimentoon ja heidän mukanaan myös paljon faktoja.
Meidän yhteinen tehtävämme on ymmärtää ja arvioida esitutkinnan tekemää työtä, ja myös yrittää selvitää, mikä materiaali ei päätynyt päivänvaloon ja miksi näin kävi. Näitä kysymyksiä on tutkinut pieni joukko ihmisiä ilman tutkijoiden valtuuksia ja salaisten palveluiden mahdollisuuksia. Edesmenneen Sergei Jušenkovin aloitteesta me perustimme keväällä 2002 komission, johon myös osallistui aktiivisesti ja riippumattomasti tutkijoita ulkomailta.
Vaikka oikeudenkäynti on ollut ohi jo jonkin aikaa, jotkut tärkeät toimijat eivät ole edelleenkään saaneet ansaitsemaansa huomiota. Jotkut todistajat pelkäävät henkilökohtaisista syistä joutumista sellaisen mielenkiinnon kohteeksi, joka voi vaarantaa heidän turvallisuutensa. Entinen FSB:n työntekijä Mihail Trepaškin, joka toimi uhrien asianajajana, joutui vainon kohteeksi ja istui lopulta vankilassa. Hänet toisin sanoen poistettiin pelistä pakkokeinoin. Näin siksi, että hän olisi saattanut tehdä ikäviä kysymyksiä oikeudenkäynnin aikana.
Terroristi-iskujen kronologia on melko yksinkertainen. Kesällä 1999 joukko ihmisiä valmisti ja toi Moskovaan ja Volgodonskiin räjähteitä, jotka sitten räjäytettiin asuintalojen alla. Tässä suhteessa esitutkinta ei jätä avoimia kysymyksiä. Kahden oikeudenkäyntiin asti elossa selvinneen pommi-iskuista syytetyn tunnustukset on myös varmennettu esitutkinnan aikana kerätyllä todistusaineistolla. Tämän lisäksi tapaukseen kuitenkin liittyy vakavia epäselvyyksiä, joista ei ole päästy eroon näiden vuosien aikana.
Kysymyksemme eivät niinkään liity oikeudenkäynnin aineistoon, vaan siihen, mitä esitutkinnan aikana ei selvitetty, tai mitä selvitettiin mutta ei tuotu oikeuteen asti.
Ensimmäinen kysymys liittyy Mark Bljumenfeldin, Gurjanova-kadulla sijaitsevan kiinteistön vuokranantajan antamaan todistuslausuntoon, jonka hän antoi komissiollemme ennen oikeudenkäyntiä ja sen aikana. Kun hän tuli räjähdyspaikalle syyskuun 9. päivänä, hän pystyi heti auttamaan poliisia luomaan tietokoneen avulla kuvan alivuokralaisestaan. Tämä oli vieraillut hänen luonaan kahdesti, ja esittänyt Laipanovin nimissä olleen passin. Bljumefeld ei uskonut tuolloin eikä tulevassa oikeudenkäynnissäkään, että vuokralainen olisi ollut Atšemes Gotšijaev, joka oli syyttäjän mukaan Moskovan pommi-iskujen pääorganisoija.
Bljumefeld kertoi, että tuntomerkit eivät hänen mielestään olleet Gotšijaevin silloin kun hän istui Lefortovin vankilassa epäiltynä osallisuudesta pommi-iskuihin, eivätkä myöskään silloin kun hän vapauduttuaan epäilyksistä antoi todistuslausunnon oikeudenkäynnissä. Tuntomerkit ensimmäistä alivuokralaisen kuvaa varten hän siis antoi itse pommi-iskun yönä. Tutkijat tekivät kuitenkin tutkinnan aikana muiden tietolähteiden perusteella toisen kuvan, joka muistutti huomattavasti enemmän Gotšijaevia.
Oikeudessa syyttäjä esitti valokuvat kolmesta eri henkilöstä ja kysyi ”kuka näistä näyttää eniten Gurjanova-kadulla sijainneen kiinteistön alivuokralaiselta”?
Bljumenfeld näytti tällöin Gotšijaevin valokuvaa, koska kaksi muuta henkilöä eivät muistuttaneet lainkaan henkilöä, jonka kanssa hän teki sopimuksen alivuokralaisuudesta ennen syyskuun 9. päivää 1999.
Tämä todistajanlausunto ei sulje pois mahdollisuutta, että Laipanovin nimissä olleen passin esittäjä ja alivuokralainen, jonka tuntomerkkien perusteella ensimmäinen kuva tehtiin ja jota Mark kuvaili ”sivistyneen näköiseksi ihmiseksi”, ovat eri henkilö kuin se, joka tunnistettiin Atšimes Gotšijaeviksi.
Tämä taas ei tietenkään vielä merkitse, että tutkijat ja oikeudenkäynti olisivat manipuloineet Bljumenfeldia antamaan todistuksen Gotšijaevia vastaan jonkun muun henkilön sijaan. Oikeus ei kuitenkaan ollut kiinnostunut selvittämään, olivatko vuokralainen ja Gotšijaev sama henkilö. Tämä tieto olisi ehdottoman tärkeää, jotta voisi selvittää oliko syyllinen Gotšijaev, vuokralainen vaiko he molemmat yhdessä.
Tämä ei vielä kerro mitään siitä, oliko FSB:llä jotain tekemistä terrori-iskujen kanssa. Tämä on vain todiste siitä, että esitutkinta piti epäiltynä yksinomaan Gotšijaevia, jonka jäljillä jo oltiin, eikä ketään tuntematonta henkilöä. Tämä on ymmärrettävää rikostutkijalta erityisesti silloin kun rikolliset räjäyttävät asuintaloja. Mutta miksi oikeus ei kiinnittänyt huomiota siihen, että Gotšijaev ei välttämättä toiminut yksin?
Tietyt todistajat antoivat oikeusprosessissa myös lausuntoja henkilöstä, jonka todistettiin räjäytystä edeltävinä päivinä rekisteröineen yhtiön ja sitten vuokranneen sen nimissä kiinteistöjä. Todistajat olivat samaa mieltä siitä, että sekä tietokoneen avulla luotu kuva, että Gotšijaevin valokuva muistuttavat kovasti tätä henkilöä. Eri syistä yhtäkään näistä todistajista ei tuotu oikeuteen, mutta Bljumenfeld tuotiin. Häneltä pyydettiin perusteellinen lausunto siitä huolimatta, että hänellä oli esitutkinnan kanssa erimielisyyksiä. Melko erikoista käyttäytymistä heiltä, jotka yrittävät peitellä tutkinnan heikkoja linkkejä.
Toinen kysymys. Iskun uhrien asianajaja, entinen FSB:n työntekijä Mihail Trepaškin tunnisti ensimmäisestä Bljumenfeldin avulla tehdystä kuvasta henkilön, jonka hän ja joukko muita ihmisiä tiesivät aivan muista yhteyksistä. Tämä oli eräs Vladimir Mihailovitš Romanovitš, FSB:n agentti, joka oli erikoistunut tšetšeeniryhmiin soluttautumiseen ja joka muutama kuukausi pommi-iskujen jälkeen jäi auton alle Kyproksella ja kuoli.
Tämä on hyvin vakava väite, joka olisi pitänyt tutkia yksityiskohtaisesti oikeudessa: syytettyjä, todistajia, Trepaškinia ja muita hänen osoittamiaan viranomaisia olisi pitänyt ristikuulustella – väitettiinhän, että monet heistä tunsivat hyvin sekä Romanovitšin että Gotšijaevin. Olisi myös mielenkiintoista tietää, yrittiko kukaan varmistaa Gotšijaevin itsensä (avointen kirjeiden välityksellä välittämää) lausuntoa siitä, että kiinteistöä vuokratessa heitä johti hyvä tuttu, jonka kanssa hän kävi samaa koulua. Gotšijaev itse vihjaili, että tällä tutulla oli yhteyksiä FSB:iin.
Kaikkien näiden linjojen tutkimiseen oli tarpeeksi aikaa ja mahdollisuuksia, mutta oikeus ei ollut tästä kiinnostunut. Mihail Trepaškin, joka olisi oikeussalissa voinut esittää näitä kysymyksiä uhrien asianajajan roolissa, hoidettiin pois pelistä. Hänet lavastettiin syylliseksi laittoman pistoolin hallussapitoon ja lopulta hänet vangittiin muutaman luodin hallussapidosta ja valtionsalaisuuden paljastamisesta.
Luonnollisestikaan tämä ei ole itsessään vielä mikään todistusaineisto. Ei ole kovin helppoa tunnistaa Bljumenfeldin avulla tehdystä kuvasta henkilöä, jonka on (Trepaškinin omien sanojen mukaan) nähnyt vain valokuvassa. Trepaškin itse otti asian esille vain muutamaa vuotta myöhemmin, haastattelussaan Moskovskie Novosti-lehdelle. (Tosin omien sanojensa mukaan hän vuonna 1999 ilmoitti tunnistamisestaan FSB:n johdolle ja välitti heille valokuvan.) Mutta miksi hän ei tätä ennen koskaan kertonut Romanovitšista komitealle? Me teimme Trepaškinin kanssa yhteistyötä pitkän aikaa, mutta hän ei koskaan kertonut asiasta.
Varasiko hän asianajajana tätä tietoa suljettua oikeudenkäyntiä varten? Eikö hän ei uskonut meille tällaista FSB:ia kyseenalaistavaa tietoa?
Oikeuden olisi joka tapauksessa pitänyt ehdottomasti selvittää Romanovitšia koskeva tutkintalinja. Aivan kuten myös FSB:n olisi pitänyt selvittää suurelle yleisölle, oliko heillä 90-luvulla Vladimir Mihailovitš Romanovitš-niminen työntekijä ja mitä tälle henkilölle tapahtui.
Kolmas kysymys. Yksi tärkeimmistä tutkinnan episodeista liittyy Tatjana Korolevaan, joka osallistui Gotšijaevin firman rekisteröimiseen. Gotšijaev vuokrasi väärennetyn, Laipanovin nimissä olleen passin mukaan kiinteistöjä, joihin sitten viritettin pommit. Lehdistössä olleiden tietojen mukaan Koroleva otettiin kiinni ensimmäisen ja toisen räjähdyksen välillä, mutta hänet vapautettiin aamulla 13. syyskuuta. Myöhemmin lehdistössä esitettiin tietoja, joiden mukaan viranomaiset olisivat ilmoittaneet Korolevan olleen Gotšijaevin rakastajatar, joka pakeni hänen kanssaan Tšetšeniaan.
Mutta nyt meillä on käytettävissämme myös oikeudenkäynnin aikana julkistetut tiedot. Oikeudessa pyydettiin lausunto todistajalta, joka todisti rekisteröineensä Gotšijaevin yhtiön ”Brand-2” yhdessä muiden työntekijöidensä, myös Korolevan kanssa, ja he kaikki näkivät terroristin. Kaikki nämä todistajat löydettiin, heitä kuulusteltiin nopeasti ja sitten päästettiin menemään.
Miksi oikeus ei pyytänyt todistajaksi Korolevaa, joka asui Moskovassa ja jota vuoden 1999 lehdissä syytettiin lähestulkoon Gotšijaevin apuriksi, vaikka itse asiassa he tapasivat vain muutamia päiviä ennen räjähdyksiä? Miksei syyttäjä kiistänyt oikeudessa julkisia väitöksiä Korolevan yhteyksistä FSB:hen, ja mitä Korolevasta jätti kertomatta esitutkinta, joka jakoi yleisölle tietoja hyvin avokätisesti tuona syksynä?
Meille tietysti vastataan, että Gotšijaev ei ollut syytettyjen penkillä ja että tuomioistuin ei saa käsitellä asioita nostetun syytteiden ulkopuolella. On totta, että omasta aloitteestaan tuomioistuin ei voi sitä tehdä. Mutta kun syyttäjä joka tapauksessa kutsui monia Moskovan tapahtumiin liittyviä todistajia, eikö olisi saman tien voitu selvittää Vladimir Romanovitšin, Tatjana Korolevan ja muiden henkilöiden yhteydet terroristeihin? Näin toimittiin muiden Korolevan kanssa toimineiden yhtiöitä ammatikseen rekisteröivien kanssa. Miksi Korolevan todistamista päätettiin lykätä Gotšijaevin kiinniottoon asti?
Neljäs kysymys. Oikeudenkäyntiin ei kutsuttu kahta tärkeää Gurjanova-kadun iskuun liittynyttä todistajaa. Mark Bljumenfeld todisti, että kun hän vuokrasi kiinteistön henkilölle, joka esitti passin Laipanovin nimissä, häntä auttoi aktiivisesti kaksi poliisia nimeltään Ismailov ja Verbljud, jotka myös näkivät alivuokralaisen ennen räjähdystä. Ismailov ja Verbljud olivat ilman muuta kiinnostuneet saamaan osansa sopimuksen taloudellisista hyödyistä.
Toinen poliiseista oli poliisin päämajasta Petrovka 38-kadulta, toinen oli alueen RUBOPin (Venäjän järjestäytyneen rikollisuuden vastaisen kamppailun hallinto, joka lopetettiin vuoden 2009 alusta – suom. huom.) työntekijä. Esitutkinta oli kiinnostunut molemmista, ja molemmat olivat jonkin aikaa kiinniotettuina Lefortovon vankilassa. Viitteitä poliisien osallisuudesta pommi-iskujen valmisteluun ei ole, mutta miksi heitä ei ole kutsuttu antamaan todistuslausuntoja oikeuteen? Varsinkin kun kummankin pitäisi ammattinsa puolesta olla harjaantuneita tunnistamaan ihmisiä.
Viides kysymys liittyy niihin tutkimuksiin, joiden avulla pyrittiin määrittelemään räjähteiden kemiallinen koostumus, määrä, pakkaustapa, valmistustapa jne. Oli välttämätöntä vertailla ensinäkin sitä, mitä Krymšamhalov ja Dekkušev valmistivat ja varastoivat Kislovodskissa, toiseksi sitä mitä tuotiin Moskovaan ja löydettiin sittemmin käyttämättömänä taloista osoitteessa Krasnodarski 80 ja Borisovskie Prudyn alueelta ja kolmanneksi tutkimustuloksia niistä räjähteistä, joiden avulla räjäytettiin kaksi taloa Moskovassa ja yksi Volgodonskissa.
Tuomioistuin ei vertaillut perusteellisesti kaikkia tutkimusten aikana annettuja asiantuntijoiden lausuntoja. Asiantuntijoita ei kutsuttu antamaan lausuntoja oikeuteen, ja näin puolustusasianajajat ja uhrien edustajat eivät voineet tehdä heille keskeisiä kysymyksiä tapahtumien kokonaiskuvan selvittämiseksi.
On myös muuta aineistoa, jota olisi voitu käyttää oikeudenkäynnissä. Jossain edelleenkin säilytetään tai ei säilytetä (mikä oikeastaan olisi vielä paljastavampaa) samanlaisia lausuntoja niistä sokerisäkeistä (tai heks?geenistä), jotka jäivät käyttämättä terroristi-iskun imitaatiossa Rjazanissa tuona samana synkkänä syyskuuna 1. Oli kyseessä sitten FSB:n harjoitus tai jotain muuta, näiden säkkien pakkaustapaa pitäisi verrata niihin räjähteisiin, joista oli puhe aikaisemmin.
Rjazanissa tutkitun tapauksen materiaaleissa, jos siis joku tutkinta ylipäätänsä suoritettiin, olisi myös voinut olla todistusaineistoa samanlaisten säkkien säilömisestä kaupungin lähellä sijaitsevassa armeijan kasarmissa. Emme onnistuneet saamaan mitään tietoa Rjazanissa tapahtuneista FSB:n harjoituksista siitä huolimatta, että tapaus oli keskeisellä sijalla oikeusjutussa, jonka Duuman edustaja Sergei Kovalev nosti syyttäjänvirastoa vastaan.
Ei ole vieläkään myöhäistä palata näihin kysymyksiin. Jos vuoden 1999 tapahtumiin ei liity mitään salattavaa, valtion pitäisi olla kiinnostunut paljastamaan tapahtumien kaikki oleelliset taustat, ja me olemme edelleenkin kiinnostuneita auttamaan.
Kirjoittaja on ihmisoikeusinstituutin johtaja ja jäsen yhteiskunnallisessa komiteassa Moskovan ja Volgodonskin pommi-iskujen ja Rjazanin harjoituksen tutkimiseksi.
Teksti on julkaistu alunperin Novaja Gazeta -lehdessä. Suomennos: Veli Itäläinen.