Henkilökohtaista
Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.
Teksti Laura Rantanen
Kuulen äänen ripustaessani pyykkiä pihalla: laukaukset halkovat ilmaa.
Kuulen äänen ripustaessani pihalla pyykkiä narulle. Tänään typistän päivittäisen metsälenkkini pituutta koiran kanssa. Marjastus ja sienestys tuntuvat uhkarohkeilta teoilta. Metsässäni tapetaan.
Laukausten ääni halkoo ilmaa ja tunnen oloni pelokkaaksi. Eikö pelko ole ihan luonnollinen reaktio ammuskelun keskellä? Ampuminen tarkoittaa kuolemaa.
Olen vuosia koittanut paaduttaa itseäni. Olisi niin paljon helpompaa olla sitä mieltä, että tappaminen on tervehenkinen harrastus. Liittyyhän siihen muutakin kuin se tappaminen. Esimerkiksi tulevaisuudessa tapettavien eläinten ruokinta talven yli, ettei luonto veisi omiaan, ja jotta metsästäjille jäisi varmasti murhattavaa.
Jo lapsena ajattelin, että metsästys on väärin. Koska tappaminen on väärin. Vietin paljon aikaa maalla, jossa metsästäviä sukulaisia ja kaveriperheitä pyöri ympärillä.
Aina, kun eläinten hyvinvointiin liittyvät asiat nousivat tietoisuuteeni, tunsin itseni vaihdokkaaksi. Eli joka päivä. Näin asian niin toisin.
Joulukinkut, kettupuuhkat, hirvipaistit ja broilerikanit. Kissanpennut, jotka lopetettiin heittämällä ne päin kalliota, koska emoja ei saatu kastroitua.
Suurin osa ihmisistä kykenee nykyään keskustelemaan suhteellisen rakentavasti eläinten tehotuotannon ongelmista, mutta metsästys. Se on suomalaiselle pyhä lehmä. Tabu, johon ei saa kajota. Sillä riista on eettistä lihaa ja metsästäjät luonnonsuojelijoita.
Tässä asiassa olen aina ajatellut eri tavalla kuin suurin osa muista ihmisistä. Kun näen valkohäntäpeuran tai hirven, tunnen iloa. En onnistu saamaan aivojani siihen asentoon, joka on monilla tutuillani vakio.
Voin metsästyskuvien ääressä pahoin. Verisiä hirviä ja röykkiöittäin kuolleita lintuja. Järkytyn näistä päivityksistä sosiaalisessa mediassa samalla tavalla, kuin on hyväksyttävää järkyttyä niitä kuvista, joissa on surmattuja ihmisiä tai lemmikkieläimiä. Ja sen kuvotukseni ja suruni kanssa olen aika lailla yksin.
Jos kuvissa olisi suden raatelema ajokoira, niin alle ilmestyisi kymmeniä raivostuneita kommentteja, joissa vaadittaisiin viimeisenkin suden tappamista. Kun kuvassa poseeraa irvokas hymy kasvoillaan ihminen vasta murhaamiensa eläinten ja eläintenpoikasten kanssa, niin reaktiot ovat päinvastaisia. Tykkäyksiä. Kannustuksia. Ihailua.
Kuvat eläinruumiista ja ihmisistä tuovat tuovat mieleeni kuvat Venäjällä homolapsia kiduttaneista uusnatseista ja irakilaisia vankejä nöyryyttävistä yhdysvaltalaissotilaista.
Sama itsetyytyväinen ilme.
Mikä saa ajattelemaan, että on sankarillista ja ihailtavaa ottaa puolustuskyvytön uhri ja satuttaa sitä, ehkä murhata? Mikä saa ihailemaan niin tekeviä?
Yhdessä kuvassa on iso kasa maahan kaadettuja omenoita. Kuvatekstissä toivotaan ihkuja bambeja paikalle. ”Täällä on hyvää ruokaa ja noin kuukauden päästä allekirjoittanut kiväärin kanssa!”
Tykkäyksiä.
Kuvassa on niin kutsuttua riistanhoitoa. Metsästäjät ruokkivat metsästyksen kannalta käytännöllisessä paikassa eläimiä, jotta metsästäjillä riittäisi metsästettävää.
Eläimet on myös kätevää tappaa paikassa, jossa ne ovat tottuneet käymään syömässä. Metsästäjä ei joudu lähtemään metsään etsimään tapettavaa.
Näiden kuvien takana on ihmisiä, joista todella pidän elävässä elämässä. Meillä on mukavaa yhdessä. He ovat kelpo vanhempia, perheenäitejä ja -isiä. Pidettyjä työkavereita. Uskon lapseni heidän hoitoonsa. Metsästysreissuille en kuitenkaan tuputtaudu mukaan.
Tiedän, että metsästäjiäkin on monenlaisia. Mutta vaikka kuinka ajattelisi niin, että vain osa on niitä kännissä toikkaroivia ja ympäriinsä ammuskelevia kaistapäitä, ja joukossa on fiksujakin ihmisiä, niin yksi asia heitä kaikkia yhdistää. Se ei yhtälöstä poistu: tappaminen.
Metsästäjät väittävät tappavansa metsän eläimiä liikenneturvallisuuden nimissä. Jotta ihmishenkiä säästyisi.
Samaan aikaan he haluavat tuhota metsistä riistaeläinten luonnolliset viholliset, ja pitävät ruokinnalla yllä keinotekoisen korkeita riistakantoja. Jos luonto saisi hoitaa, tuulilasit olisivat turvassa. Eläimille voisi myös rakentaa turvallisia tienalitus- tai ylityspaikkoja.
Mutta kun sitten ei pääsisi itse tappamaan.
Ripustan pyykkiä. Laukauksen äänet tuntuvat kuuluvan lähempää. Lapset tulevat luokseni ja katsovat pellon yli: ”Mikä tuo ääni on?”
