Teksti Anu Harju

Kun kastikejauhe ilmestyy vanhuksen kaappiin, loppuluenta on lähellä.

Vanhempieni naapurissa oli tehty öttiäismyrkytys. Ryyneihin oli pesiytynyt kutsumattomia vieraita. Inhottavaa, totesimme, kunnes nähtävästi samoja otuksia kurkisteli vanhempieni jauhopurkeista. Sairas äitini katsoi samein silmin sohvalta, isä köpötteli keppinsä kanssa keittiöön ja naksautteli tuskaisena kieltään. Minä ryhdyin toimeen.

Keittiön kuivatavarakaappien plus yhden astiakaapin tyhjennys ja sisällön tutkiminen ja jätesäkkeihin tunkeminen vei aikansa. Kaapin perukoilta löytyi liivatetta vuodelta 1994 ja perunajauhoja vuodelta 1996. Tuoreempikin tavara oli heitettävä pois örkkien tuijottaessa pusseista ja purnukoista voitonriemuisin nappisilmin.

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

Kaappeja tyhjentäessäni tiesin, että lähtölaskenta oli alkanut. Äitini ei enää koskaan ostaisi uutta liivatetta, tuskin edes vehnäjauhokiloa. On ihme, jos hän vielä lenkkimakkaraa paistaa. Perunamuusijauheen ja nallehiutaleiden tutkiminen muuttui surutyöksi. Alakaapista löytyi avattu paketti kiehautusvalmista ruskeaa kastikejauhetta – aivan kuin mummon kaapista tasan kymmenen vuotta sitten, kun hänet kuljetettiin hoitokotiin.

Kun erinomainen kokki alkaa käyttää kastikejauhetta, on loppuluenta lähellä.

Apinan raivolla suihkutin raidia pieneen keittiöön, suljin ovet ja aloin tekopirteästi rupatella vanhempien kanssa. Isä pudisteli päätään ja äiti katseli yhä sumuisin silmin sohvalta, peiton alta. Varoajan jälkeen pesin kaapit, ne samat alkuperäiset jotka otimme käyttöön vastavalmistuneessa kerrostalossa vuonna 1973. Asettelin öttiäisiltä säästyneet purnukat tyhjille hyllyille kuin tuhkauurnat.

Väistämätön lähenee – kuinka lähellä se on, ei voi tietää. Siihen varautuminen on kuitenkin alkanut.

• 1.9.2009
• Kirjoittanut Anu Harju