Sinisessä valonkajossa laskeutuu lavalle nainen. Valo ei ulotu jalkoihin, vain paljas yläruumis hohtaa pimeästä. Monotoninen musiikki humisee ohuena, nainen on matkalla Manalaan.

Teatteri Naamio ja höyhenen etelähelsinkiläisessä kellarissa valmistellaan yhden näyttelijän, Heidi Syrjäkarin sooloa. Syrjäkari on yksi vuodesta 2005 saakka toimineen Kuriton Companyn perustajajäsenistä, jonka nettisivuillaan kuvaa teoksiaan lähtökohtaisesti ”pienimuotoisiksi, tutkiviksi ja hitaasti syntyneiksi.” Soltan rakenne ja muoto lähestyykin vapaudessaan ja tavassaan käyttää eri elementtejä pikemminkin performanssitaidetta kuin teatterin perinteisiä keinoja.

Sooloesityksen takana on kuitenkin ryhmä teatterin ammattilaisia, joiden yhdessä näyttelijän kanssa tehty prosessityöskentely kantaa nautittavan monitasoista ja aiheellista hedelmää. Teos peilaa osittain antiikin Persefone-myyttiin, jossa ryöstetty neito jää Mananmaan vangiksi.

Solta on portugalia ja tarkoittaa irtipäästämistä. Kun suuntana on Tuonen maat, koskee luopumiseen suostuminen elämää. Kuitenkin pysymme tällä puolella, esityksen maailma on yhden ihmisen mielenmaisemaan piirtyvä helvetti.

Tämä helvetti on hiljainen paikka. Ensimmäisessä osassa se on ihan tavallinen asunto: keittiö, eteinen, kylpyhuone. Nauhalta tulee puhetta, joka puhuu yksinäisyydestä. Jääkaapin vastavalossa nainen tuijottaa elintarvikkeita, muistamatta, miksi oven avasi. Eteisen naulakon kohdalla käsi ei jaksa nousta vaatteisiin saakka. Masentuneen ihmisen voimattomuus latautuu yksittäisten valonlähteiden rajaamaan tilaan.

Seuraan paikaltani huoneen reunalta valojen syttymistä ja sammumista. Hiljaisessa pimeydessä aistit valpastuvat tavoittamaan pienetkin äänet, kolinan ja hurinan, jotka muodostuvat eräänlaiseksi musiikiksi. Aiheen vakavuudesta huolimatta en koe tilaa ahdistavaksi, pikemminkin meditatiiviseksi.

Hiljaisuus pakkautuu, kunnes sen leikkaa hinkuva huuto, ahdistukseen tukahtuvan ihmisen kuolinkamppailu. Hulluus käy ovella, mutta ottaa sitten etäisyyttä ja rauhoittuu nauruun. Rauhoittuu vai yltyy? Yksi teoksen kysymyksistä esitetään mielen terveyden ja sairauden rajasta.

Toisessa osassa päähenkilö havahtuu uneen: nauhalta tuleva kertojan ääni paikallistaa tilan baariympäristöksi, jossa hän huomaa nojaavansa baaritiskiin, housuitta. Paikalla on myös muita, jotka pelkkinä roolivaatteina notkuvat edustamassa kasvottomia toisia. Ensimmäisen osan pysähtynyt ilma vaihtuu tapahtumien ja eri roolien sarjaan. Temaattisesti masennuksen seuraan kohdentuu toisen sukupuolen ajoittaista outoutta hurmaavan tarkkanäköisesti ruotiva kohtaus. Osansa saa tietysti myös todellinen miesten mies, jumala itse.

Näkemäni esitys on teoksen niin sanottu demo-versio eli demonstraatio, joka on yksi prosessityöskentelyn välivaihe.

Tässä muodossaan noin tunnin kestänyt esitys saa koskettavan lopun koruttomassa itkuvirressä. Syrjäkarin antautuminen itkuvirren aseet laskevaan muotoon punoo esityksessä metaforin ja kehonkielellä avattuja aiheita sanoiksi. Keskivaiheen helpottunut nauru vakavoituu mielellään kuuntelemaan kansanperinteistä itkulaulua. Sillä on katsojalle kaksoislahja: kokemuksen jakaminen ja laulun lohtu.

Kaiken kaikkiaan depression, syrjäytymisen, naiseuden ja häpeän teemoja käsittelevä teos on viihdyttävää, mutta vakavaa esitystaidetta. Aiheen tärkeys kestäisi, kuin myös fragmenttinen muoto sallisi pidempääkin käsittelyä.

Näköalattoman on rakennettava maisemat itse. Masennuksen umpikujassa mieli on yllättävän kekseliäs.

Solta – matka manalaan Helsingin teatteri Naamio & höyhenen Hyöhentämössä, ensi-ilta 2.2. kello 19, muut esitykset 4.–17.2.

Kirjoittaja opiskelee Aalto-yliopiston Taideteollisessa korkeakoulussa kuvataiteiden maisteriohjelmassa.