Populaarihistorioitsija Gary Valentine Lachman kuvaa kirjassaan Tajunnan alkemistit (2001) 1960-luvulla Yhdysvalloista alkunsa saanutta henkistä vallankumousta ja psykedeelistä avautumista. Vesimiehen ajaksikin nimetyllä murroskaudella länsimaiden nuoriso pyristeli eroon vanhempiensa maailmankuvasta itämaisten uskontojen, vaihtoehtogurujen, rockmusiikin ja hallusinogeenien avulla.

Yksi Lachmanin teoksessaan mainitsemista ”tajunnan alkemisteista” oli englantilainen kirjailija, esseisti ja palavasieluinen totuudenetsijä Aldous Huxley (1894-1963), joka oli vakuuttunut ihmismieleen kätketystä korkeammasta todellisuudesta. Todistaakseen teoriansa hän suostui koekaniiniksi tutkijalle, joka halusi tarkkailla meskaliinin vaikutuksia inhimilliseen kokemusmaailmaan.

Huxley itse kirjoitti vuonna 1954 tapauksesta esseen Tajunnan ovet, joka ilmestyy nyt ensimmäistä kertaa suomeksi. Tekstin merkittävyydestä kertoo muun muassa se, että eräs verrattain tunnettu, mystiikan kanssa flirttaillut kulttiyhtye otti aikoinaan nimensä siitä.

Poukkoilevassa mutta syvällisessä esseessään Huxley raportoi tutkimusmatkailijan innolla ja huolellisuudella huumeen vaikutuksia mieleensä ja aisteihinsa. Ensin hän näkee kirkkaita värifiguureja, sitten maljakossa nököttävät kukat hehkuvina platonistisina abstraktioina ja lopulta koko todellisuuden virtaavana ja hengittävänä ykseytenä.

Meskaliinin vaikutuksen alaisena Huxley tuntee irtautuvansa arkipäisestä, käsitteiden rajoittamasta todellisuuskokemuksesta ja näkevänsä maailman an sich, ”sellaisuudessaan”. Hän kirjaa ylös muun muassa rajoittamattoman euforian tunteen, joka syntyy teryleenihousujen laskoksien tuijottamisesta.

Skeptisempi saattaisi väittää kirjailijan vain sekoittaneen päänsä peyotejohdannaisella. Huxley itse oli kuitenkin pyhästi vakuuttunut, että psykokemiallisen trippinsä avulla hänen onnistui kurkistaa ihmistajunnan salaisille mantereille, joista kaikki uskonnot, mytologiat ja merkittävä taide ovat alun perin versoneet.

Tätä hän yrittää todistaa Tajunnan ovien jungilaisessa jatkoesseessä Taivas ja helvetti, jossa hän vertailee meskaliinikokemustaan maailmanuskontojen ikonografiaan ja klassisiin taideteoksiin. Huxleyn uskontoja ja taidehistoriaa koskeva tietomäärä herättää kunnioitusta, mutta metafyysisestä syleilevyydestään huolimatta hänenkin ajatelmillaan on toki rajansa.

Nykypäivän näkökulmasta osa hänen analyyseistään perustuu poskettomille yleistyksille ja huojuville analogioille. Huxley näkee esimerkiksi ilotulitteiden alkuperäiseksi tarkoitukseksi salattuun maailmaan viittaamisen. Hänen mukaansa taivaalle ammuttujen rakettien viehätysvoima perustuu siihen, että ne viestittävät katsojalleen esitietoisesti tunnistettuja kaikuja tuonpuoleisesta.

Ei liene liioiteltua sanoa, että kyseinen rinnastus kuulostaa melko kaukaa haetulta.

Vaikka Huxleyn järkeilyt ovat osittain omaan aikaansa sidottuja, eivät hänen esseensä kuitenkaan jää pelkiksi esihippiyden kivettyneiksi reliikeiksi. Tajunnan ovet on elävästi kirjoitettu ja rohkea kirjallis-psykedeelinen hyppäys, jonka keskeinen tematiikka ei ole menettänyt kiinnostavuuttaan vielä nykypäiväkään. Vaikka luonnontiede on viime vuosikymmeninä sukeltanut kvarkkeihin ja kartoittanut kokonaisia galakseja, ihmistietoisuuden syvyys on ja pysyy mysteerinä.

Aldous Huxley: Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti. Suomentanut Ville-Juhani Sutinen. 173 s. Like 2009.