Kuvittele mielessäsi autioitunut rauniokaupunki täynnä hiljaisia ja tyhjiä katuja. Herkästi tarttuva virus on tehnyt kantajista vampyyrikannibaaleja, jotka levittävät tautia puremalla uhrejaan. Yhtäkkiä kameran eteen juoksee pieni tyttö, jonka kasvot ovat pelosta vääristyneet. Häntä jahtaa kaksi aikuista, poliisi ja tarjoilija, joilla on päällään risaiset ja veren tahrimat vaatteet ja joiden kädet kurottavat ahnaasti eteenpäin. Molemmat karjuvat. Kohtaus on puhdasta Romeroa.

Amerikkalainen ohjaaja George A. Romero kehitti aikoinaan yksinkertaisen mutta toimivan zombi-lajityypin. Se on herätetty hiljattain uudelleen henkiin muun muassa elokuvassa 28 päivää myöhemmin, josta yllä kuvattu kohtaus on peräisin. Elokuva päivitti lajityypin sopivaksi nykyaikaiselle katsojakunnalle ja varmisti siinä sivussa mittavat lipputulot.

Silti Romero pysytteli aina erillään Hollywoodista ja sisällytti elokuviinsa poliittisia kannanottoja, jotka seurasivat tarkasti aikaansa. Elokuvat keskittyivät USA:han, ja ne olivat vasemmistolaisia mutta eivät ikinä saarnaavia, kun taas monissa muissa 1970- ja 1980-luvun zombi-elokuvissa tärkeintä oli ainoastaan ruumiiden määrä.

Romeron elokuvissa henkilöhahmot ovat loukussa suljetussa tilassa ympärillään zombeja. Vähitellen jännitteet eloonjääneiden välillä kasvavat ja purkautuvat niin, että zombit pääsevät sisään. Romeron zombit ovat niiden samojen amerikkalaisten epämuodostuneita peilikuvia, joita ne itse ahmivat. Henkilöhahmot taas kuvastavat aikakautensa amerikkalaisen yhteiskunnan suurimpia epäkohtia.

Elävien kuolleiden yö (Night of the Living Dead, 1968) kertoo pääosin Vietnamin sodasta, joka teki ison lommon USA:n julkisuuskuvaan. Elokuvassa vuorottelevat toisaalta aikakaudelle epätavallisen raaka väkivalta ja toisaalta hallituksen latteuksia vilisevät uutiskatsaukset, jotka muistuttavat Vietnamin sodan vastaavia. Elokuva paljastaa myös USA:n kansalaisoikeusliikkeen aikaisen rotuerottelun.

Mustaihoinen sankari Ben jää ainoana henkiin zombi-yön jäljiltä, mutta valkoihoinen šeriffi tappaa hänet aamunkoitteessa luullen häntä zombiksi. Hänen ruumiinsa heitetään hautarovioon. Autoritaarinen patriarkka, joka ei kykene suojelemaan perhettään, ja zombi-tyttö, joka tappaa äitinsä ja syö isänsä, kuvastavat 1960-luvulle leimansa antanutta sukupolvien välistä kuilua.

Päähenkilöt hakeutuvat suojaan ostoskeskukseen, joka on amerikkalaisen kulutushysterian mekka elokuvassa Kuolleiden aamunkoitto (Dawn of the Dead, 1978). He telkeävät itsensä muulta maailmalta ja mässäilevät ostoskeskuksen rajattomilla herkuilla. Aikoinaan itsekin shoppailusta pitäneiden zombien tyhjä katse pilkkaa osaltaan päähenkilöiden hedonistista ahneutta. Hillittömästä kuluttamisesta tulee rituaali, joka johtaa yksinäisyyteen ja eristää päähenkilöt toisistaan.

Kun ryöstelijät tunkeutuvat ostoskeskukseen, eniten materiaan kiinni jäänyt hahmo avaa ensimmäisenä tulen ja vetää näin zombien huomion puoleensa. Tämän seurauksena ne murtautuvat sisään.

Elävien kuolleiden päivä (Day of the Dead, 1985) sijoittuu maanalaiseen sotilastukikohtaan. Se asettaa vastakkain tiedemiehet, jotka ovat voimattomia estämään epidemiaa, ja sotilaat, jotka eivät kykene kontrolloimaan väkivaltaisia mielijohteitaan. Sankari on nainen, tarinan ainoa tasapainossa oleva hahmo vieraantuneiden miesten joukossa. Elokuvan keskiössä on amerikkalainen miesidentiteetti: kypsymättömyys, miehisyyteen ja aseisiin liittyvä palvonta ja naisviha.

Sotilaiden viha naista kohtaan kuvastaa feministiliikkeen kohtaamaa voimakasta vastustusta. Kun zombi puree naisen miesystävää, nainen pelastaa hänen henkensä leikkaamalla käden irti. Mies ei kuitenkaan voi hyväksyä tätä symbolista kastraatiota ja päästää zombit tukikohtaan. Sisälle päästyään ne syövät tasapuolisesti niin tiedemiehiä kuin sotilaitakin.

Zombit, sekä tartuntatauteihin ja kannibalismiin liittyvä tematiikka, palasivat englanninkieliseen kirjallisuuteen ja elokuvataiteeseen WTC-iskujen jälkeen. Länsivaltoja vastassa on tuntematon maailma, jota ei ole jaettu kahteen blokkiin vaan se on sirpaleinen ja täynnä hallitsemattomia terroristi-, terveys-, ympäristö- ja talousuhkia.

Uudet elokuvat eroavat Romeron elokuvista siinä, että ne pyrkivät tuomaan pöytään kansainvälisen ulottuvuuden ja kuvaavat useimmiten maailmanlopun jälkeistä tilannetta. Niissä esiintyy monia erilaisia esteettisiä tyylejä sekä sosiaalisia ja kulttuurisia asenteita, mutta niissä kaikissa esitetään länsimaisen yhteiskunnan – maailman sellaisena kuin me sen tunnemme – tuho.

Uhka ei tule enää ulkoa, kuten H. G. Wellsin Maailmojen sodassa, jossa avaruusolennot hyökkäävät Maahan. Maailma murenee sisältäpäin: se sortuu ja taantuu alkukantaiseen kaaokseen, jonka perimmäinen syy on julman kapitalismin globaali voittokulku maailmalla.

Globalisaation edellytykset – vuorovaikutuksen lisääntyminen, kuljetusten nopeutuminen ja tiedon salamannopea välittäminen – levittävät tauteja ja pakokauhua. Elokuvissa kuvattu maailmankylä on sisältäpäin kimppu toisiinsa yhteydessä olevia ja toisistaan riippuvaisia, säännöistä vapaita kokonaisuuksia, jotka ovat haavoittuvaisia, koska kaikki leviää niissä yhtä esteettä kuin virus.

Jännitteiden luojana toimii pelko, ja se ulottuu kaikkialle yhteiskunnissa, joissa pääoma pakottaa ihmiset yksinoloon ja joissa kaikki muut kansalaiset ja jopa rakkaimmat nähdään potentiaalisina vihollisina.

Tartunnan ensimmäinen seuraus on sosiaalisten siteiden tuhoutuminen, minkä seurauksena jokainen yksilö on muiden riistaa. Elävistä kuolleista tulee muiden syömiseen ja kuluttamiseen erikoistuneita koneita. Ajatus kuvastaa hienosti uusliberalismin viimeistä vaihetta, jossa kunkin ihmisen henkilökohtaiset tarpeet tuhoavat yhteiskunnan.

Uusissa muiden kuin Romeron tekemissä elokuvissa valotetaan kyllä nyky-yhteiskunnan pahoinvointia, mutta viime kädessä niissä kuvataan vain terroria ja nostalgiaa mennyttä järjestelmää kohtaan. Kun Romero toi esiin yhteiskunnan ristiriidat, uusissa elokuvissa kiehtoo pelkästään yhteiskuntien tuho. Niiden tarjoamaan maailmankuvaan kuuluu olennaisesti länsimaiseen kulttuuri-identiteettiin iskostettu varmuus siitä, että ilman auktoriteetteja ihmisistä tulee eläimiä.

Kun brittiläisen Danny Boylen ohjaamassa elokuvassa 28 päivää myöhemmin (28 Days Later, 2002) elokuvan päähenkilöt hakevat suojaa supermarketista, hyllyjen tuotteet eivät enää symboloi vieraantuneisuutta kuten elokuvassa Kuolleiden aamunkoitto, vaan lohtua ja toivoa. Päähenkilöt latovat kärrynsä täyteen tavaraa, ja elokuva rinnastaa näin henkiinjäämisen ja kulutuksen.

Myöhemmin he tapaavat sotilaat, jotka varsinkin naisille ovat yhtä vaarallisia kuin zombit. Silti sotilaitten vihamielisyys ja itsetuhoinen käyttäytyminen eivät ole seurausta armeijan aivopesusta niin kuin Elävien kuolleiden päivässä, vaan elokuvan näkemys on yksinkertaisesti se, että he raiskaavat kenet tahansa naisen.

Juan Carlos Fresnadillo ohjasi Boylen elokuvalle jatko-osan 28 viikkoa myöhemmin (28 Weeks Later, 2007). Siinä jotkut henkilöhahmot osoittavat jopa kantavansa kollektiivista vastuuta. He tekevät kaikkensa pelastaakseen lapsen, joka on paljastunut immuuniksi vaikka hän kantaakin virusta, jotta hänen geeninsä voisivat auttaa rokotteen keksimisessä. He uhraavat ihmishenkiä saadakseen hänet pois Isosta-Britanniasta. Lapsi on silti viruksen kantaja, ja viimeisessä kohtauksessa zombit ryömivät esiin metrotunnelista Eiffel-tornin vieressä.

Richard Mathesonin kirjassa Olen legenda (I am Legend, 1954) päähenkilö uskoo olevansa ainoa eloonjäänyt tappavan viruksen jäljiltä, joka on muuttanut kaikki muut vampyyreiksi. Hän yrittää tappaa öiseen aikaan eläviä hirviöitä, kun ne nukkuvat. Kun hänet viimein saadaan kiinni, hän tajuaa liian myöhään, että nämä ”hirviöt” ovat perustaneet uuden yhteiskunnan. Kirjan lopussa hän ymmärtää, että hän itse olikin se legendaarinen hirviö, joka terrorisoi viattomia.

Viime vuonna ilmestynyt Francis Lawrencen ohjaama elokuvaversio tarjoaa kokonaan vastakkaisen näkemyksen, ja se on uupumukseen asti täynnä nostalgiaa hyväntahtoisen USA:n dominoimaa maailmaa kohtaan. Vampyyrit on muutettu villieläimiksi, ja elokuvan sankari on viimeinen puolustus raakalaismaisia laumoja vastaan. Hän on biologi, ja hänellä on apunaan paljon teknologiaa, josta usa:n voimakin kumpuaa. Hän uhraa oman henkensä, jotta maailma saisi rokotteen ja pelastaa tällä tavoin ihmiskunnan.

Romeron viimeisin elokuva Kuolleiden valtakunta (Land of the Dead, 2005) keskittyi USA:han, joka esitetään linnoituksena, jonka sisältä eloonjääneet ovat löytäneet suojaa. Rikkaat elävät mukavasti ainoassa jäljelle jääneessä pilvenpiirtäjässä ja pitävät vallassaan työväkeä, jota he manipuloivat lupailemalla heille paikkaa rakennuksen sisältä.

He lähettävät palkkasoturijoukkoja ryöstöretkille hakemaan kaipaamiensa tarvikkeita. Nämä palkkasoturit ovat hampaisiin asti aseistettuja ja tappavat kaikki zombit. Elokuva kuvastaa usa:n hyväosaisten ja köyhien välistä suhdetta, ja lopussa zombit murtautuvat pilvenpiirtäjään ja teurastavat kaikki sen asukkaat. Romero pitää kiinni periaatteistaan ja välttelee kaikin keinoin nostalgiaa tai kyynisyyttä.

Romeron aiempien elokuvien budjetit olivat olemattomat. Universal tuotti Kuolleiden valtakunnan (Land of the Dead, 2005) kovalla rahalla ja käsikirjoitus oli perinteisempi. Romero ei oikein mukautunut niihin rajoitteisiin, joita Hollywood tuo mukanaan. Elokuva on läpinäkyvä, kömpelö ja saarnaava toisin kuin Romeron alkuperäiset kolme elokuvaa.

Vastauksena elokuvan perinteisyyteen Romero on saanut valmiiksi Kanadassa zombi-halpaelokuvan nimeltään Diary of the Dead (2007). Siinä käytetään ilmeisesti elokuva-alan opiskelijoiden itsensä toteuttamaa valeamatöörikuvausta sekä heidän blogejaan.

Elokuva kertoo nousevista vaihtoehtomedioista, jotka ovat uusin länsimainen pakkomielle. Romeron mukaan koko maailmasta on tullut kamera. Elokuvan harrastelijamaisuus on huolella suunniteltu, ohjattu ja kuvattu. Siinä on myös muutama naseva vitsi zombeista.

Englannista suomentanut Taneli Nordberg.