Rohmusin alekorista pinon hyviä leffoja, vaikka suurin osa edellisistäkin on katsomatta, kirjahamstrauksista lukematta ja levyostoksista kuulematta. Olen siis hullu.

Mutta toisten hulluutta on kivempi pohtia kuin omaa, joten tirkistelin kassajonossa edelläni olleen ostoksia: kymmentuntiset dokkariboksit sekä holokaustia että salamasotaa, jälkiruokana seikkailuleffa saksalaisupseerien yrityksestä murhata Hitler. Suosittua kamaa. Natsidokumentteja ja -viihdettähän on hyllyt notkollaan leffa- ja kirjakaupoissa ympäri maailman. Mihin niiden ikuinen suosio perustuu?

No, keskitysleiristä saa tietenkin parhaat kiksit, jos kaipaa kauhuviihteen suomaa puistatusta. Ja dokkareista se voi irrota ärjymmin kuin fiktiosta – ja alibina voi käyttää tiedonjanoa.

Toiseksi, natsimaailman moraalinen yksinkertaisuus on rauhoittavaa herkkua. Ääripaha pervonatsi-Saksa vastaan normaalihyvikset. Niin toista kuin nykymaailman moraalinen monimutkaisuus, jossa Irakin sota on naapurilleni valistuksen voittokulkua ja minulle kansanmurha, jossa niin sanotun vapaakaupan rajoittaminen on yhden mielestä vaurastumismahdollisuuden eväämistä köyhiltä ja toisen mielestä köyhien suojelemista orjuudelta, jossa yksi vaatii hengen hädässä työn ja tuotannon lisäämistä ja toinen talouslaskua ja työn vähentämistä. Ja jossa lasten tekeminen kiistatta on sekä kaunista elämän vaalintaa että ekokatastrofia jouduttava ympäristörikos.

Mustavalkomoraalin ikävä puoli tietysti on se, ettei se vastaa todellisuutta, ja ettei sen avulla ymmärrä mitään. Ja että se kannustaa oikeutettuun vihaan pahiksia kohtaan. Eli sadismiin.

Kolmas vaihtoehto on luopua yksioikoisesta moralismista ja samaistuakin puolisalaa Saksan armeijaan ja kansaan, vaikkei sentään natseihin. Kyllä muitakin kuin urheilu-, voimailu- ja asehulluja kiehtoo se sisu ja tehokkuus, jolla Saksan armeija taisteli ylivoimaista vihollista vastaan. Tätä tikkaria imuttaessa pitää vain muistaa unohtaa, kuka ja millä älyvapaalla syyllä sodan aloitti, millaista tuhatvuotista orjavaltiota sillä yritti kyhätä ja miten surkeasti sotansa lopulta hävisi.

Tikkarin houkutusta on turha ihmetellä, sillä spartalais-wehrmachtilaiset hyveet, ”totella, kestää ja voittaa”, ovat myös kilpailuyhteiskuntamme perushyveet. Siksi vaikka pidämme asein käytyä sotaa tyhmänä resurssien haaskauksena, uskoo moni meistä että talouden ja työmarkkinoiden pelikentälle siirrettynä sama lebensraumin ahminta ja eloonjäämiskamppailu onkin luontoäidin lempikeino tuottaa yhteistä hyvää.

Mutta on vielä neljäs ja omituisin reitti nautintoon natsien peesissä. Siinäkin samaistumme ylivoimaa vastaan sisukkaasti taistelevaan arjalaiseen, mutta unohtamisen sijaan nimenomaan muistamme ne urhean taistelun liepeillä roikkuvat ikävät faktat: holokaustin, vääjäämättömän tappion, koko taistelun turhuuden ja päämäärien typeryyden.

Tai jos emme osaa tai kehtaa samaistua, niin ainakin tunnistamme itsemme samasta kiipelistä. Tiedostamme, että apparaatti, jonka palveluksessa uurastamme, ei tuota onnea vaan vaurautta – ja sitäkin vain vähemmistölle, enemmistön kustannuksella ja luonnonvarat ehdyttäen. Ja että tiedostamisesta huolimatta tuntuu usein mahdottomalta muuttaa tai paeta tätä apparaattia.

Mairittelemme itseämme: ikään kuin kapina tai pakeneminen olisi meille yhtä kuolemanvaarallista kuin se oli natsi-Saksan sotilaille.

Natsidokkarien ja -viihteen suosion syyt ovat muuttuneet, koska meidän on vaikeaa enää samaistua oikeutetun sodan uljaisiin voittajiin, ja vielä vaikeampaa sodan ja riiston uhreihin, mutta päivä päivältä helpompi tunnistaa itsemme niissä, jotka kävivät tai käyvät järjetöntä sotaa, mielipuolten johdolla ja mielipuolten hyväksi, joko hyvässä uskossa tai järjettömyyden tiedostaen. koska Mikään tottelemattomuus ei enää tunnu realistiselta, muutokseen johtavalta vaihtoehdolta, joten osaamme vain totella – vaikka voittoon emme enää usko. Jäljelle jää siis kestämisen lohtu ja kunnia. Istua löylynheittokisoissa ylälauteella ja toivoa että ryssä kuuppaa ensin.

www.teemumaki.com