Taiwanilainen yhteiskunta on käynyt viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana läpi valtavan teknistaloudellisen kehityksen. Maan vaurastuminen ja modernisaatio ovat tuoneet mukanaan läntisissä teollisuusmaissa kuten Suomessa jo tutuksi käyneet ilmiöt: kaupungistumisen, väestön ikääntymisen ja tuloerojen kasvun. Lisäksi uusi yksilökeskeisempi ajattelutapa on törmäyskursilla perinteisten arvojen kanssa. Esimerkkinä tästä on perheinstituutio.

Aasialaiseen tapaan lapset huolehtivat vanhemmistaan näiden tultua vanhoiksi. Tämä on tullut vaikeammaksi, koska yhä useammin molemmat puolisot ovat työelämässä. Syntyvyyden laskiessa sisaruksia on vähemmän tukemassa vanhusten hoidossa, jolloin yhden lapsen vastuu kasvaa. Tilanne on vaikea erityisesti köyhemmissä yhteiskuntaluokissa. Tämä ja muut sosiaaliset kysymykset ovatkin poliittisesti ajankohtaisia ja nouseet esimerkiksi ensivuoden alussa järjestettävien presidentin vaalien teemoiksi.

Yhteiskunnalliselle teatterille on siis Taiwanissa tilausta, vaikka tekijöitä ei ole paljon. Loistava yksittäinen esimerkki uudesta sosiaalisesti tiedostavasta teatterista on Ho Bing Shiaon näytelmä Cheat to Cheat, jolle vuoden 2008 Taipei Litterary Festival myönsi parhaan käsikirjoituksen palkinnon. Näytelmän tarinassa teemat kuten vanhusten asema, rikollisuus, köyhyys ja ahneus kietoutuvat henkilöiden kohtaloihin. Kyseessä on perhetragedia, joka heijastelee modernin Taiwanin akuuteimpia ongelmia. Keskustelin Hon kanssa näytelmästä sen harjoituksissa.

Cheat to Cheatin perusasetelmassa sokeutunut vanha nainen elää vaatimatonta ja köyhää elämää. Hänen kahdesta pojastaan vanhempi on vankimielisairaalassa ja nuorimman pojan Wangin osaksi on jäänyt ruuan vieminen yksin asuvalle äidilleen. Perheen isän kohtalosta ei mainita mitään. Eräänä päivänä vanhus laittaa huoneen vuokrailmoituksen lehteen. Näytelmän varas näkee tilaisuutensa tulleen. Hän tekeytyy asunnonetsijäksi tarkoituksenaan ryöstö. Oven avautuessa varas on valmis lyömään vanhusta, mutta tuleekin toisiin ajatuksiin huomatessaan naisen sokeuden. Hän vuokraa asunnosta huoneen.

Vanhuksen elämän täyttää poikansa kaipaaminen sekä vaikeus kohdata sitä, että hänen lapsestaan on kasvanut rikollinen. Nuorempi poika taasen kokee jäävänsä vaille äidin rakkautta. Varas tunnistaa vanhemman pojan, jonka kuvaa ikävöivä äiti katselee. Tästä tapahtumasta alkaa naisen ja varkaan välinen dialogi, jossa varas sepittää tarinoita tuntemastaan rikollisesta pojasta. Varas väittää lopulta itseään naisen vanhemmaksi pojaksi. Näytelmän lopussa hän tappaa vanhuksen havaitessaan tämän tietävänkin hänen todellisen henkilöllisyytensä.

Lähtöpontimena Hon kirjoitustyölle oli uutinen, jossa kerrottiin asuntovarkaan surmanneen taiwanilaisen vanhuksen.

”Tällaiset rikokset ovat tavanomaisia Taiwanin köyhimmissä yhteiskuntaluokissa. Kysymys on merkittävästä ongelmasta, jolle poliittisen päättäjät sulkevat silmänsä”, Ho kertoo.

Näytelmän avainhenkilöksi nousee Hon mukaan sokea äiti.

”Paitsi että vanhus on fyysisesti sokea, niin myös hänen mielensä on sokea. Hänen ajatuksensa ovat niin syvällä vanhemman pojan kaipuussa ja surussa, ettei hän kykene havaitsemaan epäoikeudenmukaisessa tilanteessa elävän nuoremman poikansa kärsimystä. Toisaalta hän myös kieltäytyy näkemästä sitä, että hänen lapsestaan on kasvanut rikollinen.”

Tilanne on yleismaailmallinen elämän suurissa vastoinkäymisissä. Dramaattinen käänne voi täyttää ihmisen elämän siinä määrin, että sen vaikutus säteilee lähimmäisiin aiheuttaen kärsimystä myös heissä. Sanotaanhan usein esimerkiksi, että kun yksi perheen jäsen sairastuu vakavasti niin koko perhe sairastaa. Tällöin ulkopuolinen tuki on ensiarvoisen tärkeää. Sitä ei löydy näytelmässä, eikä Hon mukaan liian usein oikeassakaan elämässä.

”Valitettavasti varsinkin köyhemmät väestönosat ovat yhteiskunnassamme vaikeuksiensa kanssa usein yksin. Näytelmässänikään perhe ei kykene ratkaisemaan tilannettaan itse, mikä osaltaan johtaa traagiseen lopputulokseen.”

Näytelmän varas taasen on opportunisti, joka käyttää tarinoita ja rooleja omien tarkoitusperiensä ajamiseen. Hän luo niiden avulla totuuksia, joilla hän oikeuttaa rikoksensa. Varkaalle on olennaista, että vanhus uskoo hänen kertomuksiaan, koska tällöin niistä tulee eräällä tavalla totta. Kuuliaisuuden puutteen paljastuminen rikkoo tämän valtasuhteen. Varas ei kykene myöskään tuntemaan aitoa myötätuntoa vanhusta kohtaan.

”Mielestäni tarinan suurin tragedia on siinä, että henkilöiden suhteesta puuttuu todellinen rakkaus, jonka pitäisi olla kaiken moraalin pohjana.”

Hon sanat kaikuvat mielessäni näytelmän ensi-illassa. Pienen salin näyttämön lavasteet ovat erittäin minimalistiset. Valaistus luo tilaan painostavan tunnun. Wu Kuen Da nähdään varkaana. Wang Chen Hua tekee uskottavan suorituksen mustasukkaisena poikana, ja Lu Yi Jing koskettaa vanhuksen roolissa.

Näytelmä alkaa kankaalle heijastettulla uutisvirralla, josta rikostapaus nousee esiin. Se kuvastaa suhdettamme median kautta saamaamme tietoon. Voimme jatkuvasti lukea näytelmän tarinan kaltaisia uutisia lehtien sivuilta. Harvemmin ne kuitenkaan nostattavat meissä suurempia reaktioita, kuin närkästyneen maailmanmenon taivastelun. Väkivalta on arkipäiväistynyt siinä missä suhteemme sen uutisointiin.

Näytelmä pakottaa meidät katsomaan ilmiötä lähemmin. Sen henkilöt tulevat iholle ja herättävät meissä tunteen. Ehkä juuri tämä on se Hon tarkoittama rakkaudellisen myötäelämisen tunne, jolla meidän tulee lähestyä yhteiskunnallisia moraalikysymyksiä, ja tunne, jonka taide voi meissä herättää.