Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Satu Taskinen
DDR-lapsuuden traumatarina voitti.
Kirjallisuuskilpailuista innostuneet saivat menneenä viikonloppuna varmasti kyllikseen. Saksankielistä proosaa seulova Ingeborg Bachmann -kilpaluenta järjestettiin Klagenfurtissa jo 34. kerran.
Itävaltalaisen kirjailijan Ingeborg Bachmannin (1926 – 1973) nimeä kantavaa kilpailua pidetään yhtenä saksan kielialueen merkittävimmistä kirjallisuustapahtumista. Palkintoina jaettiin tänä vuonna yli 50 000 euroa.
Sääntöjen mukaan kilpailuun saa osallistua ennen julkaisemattomalla proosatekstillä. Niin kutsutusta pitkästä listasta valittiin loppukilpailuun 14 kirjailijaa.
Erityistä Bachmann-kilpailussa on kirjailijan asettuminen esittäväksi taiteilijaksi. Toki niin tuomareilla kuin yleisöllä on mahdollisuus myös lukea tekstit; ne ovat ladattavissa internetistä jopa englanniksi. Mutta esityksellä on kilpailun lopputuloksen kannalta väliä.
Käynnistyttyään Ingeborg Bachmann -kilpailu on kuin intellektuellien Idols. Kirjailija tulee lavalle, jossa tuomaristo ja yleisö odottavat. Kirjailijalla on enintään 25 minuuttia aikaa. Esityksen jälkeen hänelle lausutaan kohteliaat kiitokset, ja sitten alkaa tarjotun tekstin ruodinta. Kirjailijasta otetaan sivistynyttä lähikuvaa – ei liian paljon, ei liian vähän – samaan aikaan, kun hänen työtään arvostellaan, revitään, käsitellään, tai harvoin kehutaan.
Kilpailu kestää joitakin päiviä. Kirjailijat pitävät esityksiä. Yleisö kuuntelee, keskustelee, taputtaa ja äänestää. Televisio televisioi. Toimittajat kirjoittavat tuomioita. Suuri osa arvostelijoista haukkuu kirjailijat lyttyyn.
Intohimoinen haukkuminen vaikuttaa yhtä lailla säälimättömältä ja tarkoituksenmukaiselta. Parjaaminen tuo kaikissa tosi-tv-ohjelmissa katsojia enemmän kuin lempeys, ymmärrys tai avoin innostus. Tosin muutamien esitysten kohdalla oli sanottava, että maaninen tai letarginen mongerrus saivat todella ärsyyntymään. Jotkut teksteistä eivät rakenteensa takia ilmiselvästi edes soveltuneet ääneen luettaviksi. Niistä ei ollut mitään mahdollisuutta saada selvää.
Minulle tarjoutui tilaisuus kysyä yhdeltä kilpailuun aiemmin osallistuneelta itävaltalaiskirjailijalta, että millaista se oikein oli? Istua siinä ja kuunnella tuomiota? Televisiosta nähtynä tilaisuus kun näyttää aika julmalta.
Hän sanoi, että osa rankasta kritiikistä on showta. Kriitikoiden on tärkeä profiloitua. Hampaaton ihminen ei kerta kaikkiaan jää mieleen ja niinpä: mitä kirpeämpi tuomari, sitä varmemmin hänet kutsutaan seuraavanakin vuonna. Ymmärrettävää. Ei kilttiä, asiallista hissukkaa kukaan muista. Pitää näyttää tunteita ja viuhtoa.
Kirjailija itse piti kilpailua hyvänä mahdollisuutena saada kertaheitolla paljon näkyvyyttä. Toisaalta voi lyhyessä ajassa myös pilata kovalla työllä ansaitun maineensa. Jotkut taiteilijat kerta kaikkiaan kieltäytyvät kutsusta.
Hän itse meni lavalle tietoisesti ”elefantinnahkaan” sonnustautuneena, kuten täällä on tapana sanoa. Se oli toiminut. Hänen tekstinsä ei kyllä tullut pahoin teilatuksi, korkeintaan sen ironia jäi joiltakin tuomareilta huomaamatta. Kolmen maan mentaliteettiero on iso eivätkä kielipainotteiset tekstit ja erityisesti huumori näin ollen usein toimi.
Osa kilpailussa tutuksi tulleista teksteistä löytyy myöhemmin kaupan hyllyltä. On mielenkiintoista seurata, kuinka kritiikki ottaa tekstit vastaan luettuaan ne toisessa, niiden omimmassa ympäristössä eli valmiissa kirjassa.
Ingeborg Bachmann -kilpailun tämänkertainen juhlapuhuja, vuoden 1998 voittaja, Sibylle Lewitscharoff haki vapaaehtoisesti tuomiolle asettautumiseen leikkisää, kevyttä sävyä. Tekstin aihe oli monipuolisesti tarkasteltuna ”tappio”. Kuinka paljon epäonnistuminen on kirjoittamisen osa. Kuinka paljon nimenomaan kirjailijan luonne ja suhtautumistapa moniin väistämättömiin tappioihin määräävät hänen urastaan.
Juttutoverini, kirjailija, tiesi kertoa urien loppumisista. Ja on sellaista performanssia kuulemma nähty, jossa taiteilija tehokeinona viiltelee omaa ihoaan partaveitsellä saadakseen veren vuotamaan tekstinsä päälle.
Tänä vuonna osallistujia joukkona moitittiin erityisesti liiallisesta täydellisyydestä. Teksteistä paistoivat läpi erilaiset kirjallisuusinstituutit, kirjoituskoulut ja tekninen taito. Sen sijaan niistä puuttui sanomisen pakkoa, tulta ja intohimoa.
Tuomariston mukaan poikkeuksen teki jo toista kertaa osallistunut, 54-vuotias Peter Wawerzinek. Omaelämäkerrallisista aiheista kirjoittava ja itseoppinut sanataitelija luki tarinan lapsuudestaan itäsaksalaisessa orpokodissa.
Joskus vallitsee suuri yhteisymmärrys estradin molemmilla puolilla. Wawerzinek voitti niin 25 000 euron suuruisen pääpalkinnon kuin myös yleisöäänestyspalkinnon.
Juttutoverini teki kilpailusta vielä yhden pikantin huomion: vaikka se on nimensä mukaisesti omistettu itävaltalaiselle naiskirjailijalle, kukaan itävaltalainen naiskirjailija ei sitä tähän mennessä ole voittanut. Hm.
* * *
Ingeborg Bachmann oli niin kutsutun Gruppe 47 -kirjoittajaryhmän jäsen. Ryhmä sai nimensä perustamisvuotensa mukaan ja sen tarkoitus oli tarjota nuorille kirjoittajille mahdollisuus kirjallisuuden uudistamiseen toisen maailmansodan jälkeen.
Suomeksi Bachmannilta ilmestyneitä teoksia ovat Kolmanneskymmenes vuosi, Malina, Manhattanin hyvä jumala ja Simultaani. Malina -romaanista on tehty myös elokuva. Sen käsikirjoitti Elfriede Jelinek ja ohjasi Werner Schroeter (1945 – 2010). Pääosaa esitti Isabelle Huppert.
