Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Oona Juutinen
Kannattaako poliitikon tunnustaa aktivistimenneisyys?
Poliitikkojen historiaa on puitu Hollannissa viime aikoina paljon. Jokin aika sitten kävi ilmi, että eräs maan tunnetuimmista ja vihatuimmista poliitikoista, oikeistoakin oikeammalla oleva Rita Verdonk on kultaisessa nuoruudessaan liehunut talonvaltausliikkeessä. Lisäksi Rita kuului Lainrikkojien liitto -nimiseen ryhmään, joka kampanjoi muunmuassa vankilaolojen parantamiseksi.
Myöhemmin samasta naisesta tuli säilöönottovankilan apulaisjohtaja, sitten liberaalipuolueen tähtipoliitikko, ja lopulta entinen maahanmuuttoministeri sai puolueesta kenkää kritisoituaan puoluetovereitaan liian löyhästä maahanmuuttopolitiikasta. (Rouva itse näytti esimerkkiä toivotusta asenteesta käännyttämällä homoseksuaaleja turvapaikanhakijoita takaisin Iraniin sekä tiedottamalla Kongon viranomaisille, että täältä olisi nyt tulossa takaisin lasti turvapaikkaa hakineita luopioita, mitäs haluaisitte näille tehdä.) Nykyään Verdonk johtaa omaa Ylpeä Alankomaista -nimistä puoluettaan.
Moista suunnanmuutosta ei selitä mikään logiikka. Traumatisoituiko Rita rukka lakia rikottuaan niin paljon, että koki tarpeelliseksi hyvittää pahat tekosensa pyrkimällä hallitsemaan Hollantia rautaisella otteella?
Siinä missä Verdonk koettaa parhaansa mukaan peitellä menneisyyttään, osaavat jotkut kaivaa kuoppansa ihan itse. Jokin aika sitten Alahuoneessa istunut vihreän puolueen edustaja Wijnand Duyvendak julkaisi Ilmastoaktivisti politiikassa -nimisen kirjan, jossa kertoili elämästään ja tekosistaan. Kirjassa Duyvendak paljasti osallistuneensa 1980-luvulla suuren skandaalin aiheuttaneeseen talousministeriöön kohdistuneeseen murtoon ja varkauteen. Aktivistit veivät ministeriöstä papereita, joista kävi ilmi, että Hollantiin suunniteltiin kahta uutta ydinvoimalaa. Paperit julkaistiin ja niistä nousi hurja haloo, sillä suurin osa kansalaisista vastusti ydinvoimaa vankasti. Kukaan jäänyt murrosta kiinni – ennen kuin nyt.
Asian tunnustaminen nyt ei välttämättä ollut maailman fiksuin veto, mutta erityisen epäsuosituksi mies muuttui suututettuaan kaikki mahdolliset tahot ristiriitaisilla lausunnoillaan. Aktivistit ja entiset toverit eivät arvostaneet Duyvendakin vakuutteluja katumuksesta, poliitikot puolestaan hermostuivat puheista kansalaistottelemattomuuden tarpeellisuudesta. Ja kaikkia muita ärsytti se, että miehen mielipide tuntui vaihtuvan päivittäin ja keskustelukumppanista riippuen.
Duyvendakista olisi voinut tulla varsinainen kansallissankari, sillä kenties osittain aikoinaan syntyneen kohun takia suunniteltuja voimaloita ei koskaan rakennettu. Tämä pelasi kuitenkin korttinsa väärin ja saanee nyt heittää hyvästit poliittiselle uralle. Takinkääntäjistä ei tykkää kukaan.
Siispä: hieno action, huono lopputulos. Hei herra Duyvendak, kannattaako tunnustaa jos pettää!
Aiheen innoittamana Nieuws uit Amsterdam -uutissivusto teki kaupungin eri alueiden valtuustoissa istuvien ihmisten keskuudessa kyselyn, jossa tiedusteltiin näiden salattua aktivistimenneisyyttä. Lista oli pitkä kuin synti. 69 prosenttia oli osallistunut mielenosoitukseen, 60 prosenttia jakanut flaijereita ja reilu parikymmentä prosenttia vallannut taloja. Kertoipa yksi heitelleensä kiviäkin!
Kyselyyn osallistuneista vain osa suostui vastaamaan omalla nimellään. Kenties virkaveljen tarina on toiminut varoittavana esimerkkinä. Poliitikoilta voi kuin voikin siis oppia jotain: se nyt vain on tyhmää jäädä kiinni.
