Vellamonkatu 30
Vellamonkatu 30 on paikka, jossa Voimaa toimitetaan. Samassa talossa työskentelee kaikenkirjava joukko talouden, rauhantyön, luonnonsuojelun ja politiikan asiantuntijoita.
Teksti Hanna Nikkanen
…eikä se ole maahanmuuttoasia.
Talven alkaessa Helsingin Sanomat kertoi, että suurista kaupungin vuokra-asunnoista on pääkaupungissa huutava pula. Jonossa on 530 ”suurperhettä”, siis perheitä, joissa on kolme lasta tai enemmän.
Kaupungin uudistuotanto keskittyy pieniin asuntoihin. Samaan aikaan suuret asunnot tekevät vapailla markkinoilla heikosti kauppansa. Miksi kaupungin asuntohankintayhtiö ei sitten osta niitä vuokrakäyttöön?
”Siihen ei ole lähdetty, koska naapuruston reaktioita on pelätty”, osastopäällikkö Mikko Luukkonen Helsingin kiinteistöviraston asuntoasiainosastolta selittää.
HS käsittelee vuokra-asuntopulaa maahanmuuttokysymyksenä, onhan moni jonossa odottava suurperhe lähtöisin Afrikasta. Tämä kehystys tuntuu kuitenkin harhaanjohtavalta. Perheiden vuokra-asuminen on vaikeutunut jo kauan ennen kuin maahanmuuton vilkastumista.
Vuokrasäännöstely päättyi vuonna 1995. Sen jälkeen vapaarahoitteisten asuntojen vuokrat ovat nousseet yli kolme kertaa nopeammin kuin hinnat yleensä. Asuntovelallisille on annettu oikeus verohelpotuksiin, vuokralaisille ei.
Vuonna 1960 Suomessa oli 6 815 asuntoa tyhjillään: 0,56 prosenttia koko asuntokannasta. Viime vuonna niitä oli 268 593. Lähes yksi kymmenestä suomalaiskämpästä on ilman asukkaita. Se ei johdu maaltamuutosta: tyhjien asuntojen osuus koko kannasta on jotakuinkin sama niin Uudellamaalla kuin Kainuussakin, sekä Pohjanmaalla että Lapissa. Vuokrat eivät nouse siksi, että asunnoista olisi pulaa. Niitä pihdataan.
Neljäkymmentä vuotta sitten asunnon keskimääräinen neliövuokra Suomessa oli 0,94 euroa. Minun syntyessäni 1980-luvun alussa se oli kaksi euroa. Nyt neliömetrin keskivuokra on 9,04 euroa: lähes kymmenen kertaa enemmän kuin 40 vuotta sitten.
Ja kun vuokrat ovat kymmenkertaistuneet, palkat ovat kasvaneet vain noin 2,5-kertaisiksi. Se tarkoittaa, että me vuokra-asujat kulutamme asumiseen selvästi yli kolme kertaa suuremman osuuden tuloistamme kuin vuonna 1968 – ellemme sitten tyydy asumaan ahtaammin.
Omistusasujilla on toisin. Suomalaisen keskipalkalla saa enemmän pinta-alaa omistusasunnosta kuin aikaisempina vuosikymmeninä.
Tunnen monia noista Hesarin mainitsemista 530 lapsiperheestä, jotka jonottavat kaupungin vuokra-asuntoa. He elävät liian kalliissa vapailta markkinoilta vuokratuissa kämpissä tai sinnittelevät liian ahtaissa tiloissa. Joukossa on suomalais- ja ulkomaalaistaustaisia perheitä; duunareita, työttömiä, taiteilijoita ja tutkijoita. Heille yhteistä on toimeentulon epävarmuus, jonka vuoksi he eivät saa tai halua asuntolainaa.
Asuntojonossa on myös Gilbert Adi Kadiman ja Mymy Walelun perhe, jonka tarinaa olen seurannut parin vuoden ajan. [Voima 4/2007: Ulkomaalaisvirasto suosittaa: Kuole Kongossa; Voima 2/2009: Kerrosten välissä.] Akateemisessa, työssäkäyvässä ja silti pienituloisessa siirtolaisperheessä on jotain perihelsinkiläistä. Kuusihenkinen perhe asuu tällä hetkellä 39 neliön asunnossa, koska suurempaa ei ole järkevään hintaan tarjolla.
En ymmärrä Helsingin kaupungin asennetta vuokra-asumiseen. Kun kaupunki kerran tarjoaa asukkailleen vuokra-asuntoja, eikö sen olisi järkevää tarjota juuri sellaisia vuokra-asuntoja, joita kaikkein kiireellisimmin tarvitaan? Ja eivätkö jonottavat perheet, ihonväristä riippumatta, voisi olla tässä priorisoitava ryhmä? Sen sijaan kaupunki erikseen kieltäytyy hankkimasta perheille isoja asuntoja, koska se ennakoi naapurien protesteja. Ikään kuin vuokralla asuva perhe olisi jotenkin vielä kamalampi naapuri kuin huumevieroitusklinikka tai alkoholistien asuntola.
Vielä pari vuosikymmentä sitten kaupungin vuokralaisena asuminen oli ihan normaalia, tavallisen pienituloisen perheen valinta. Tavalliset pienituloiset perheet eivät Suomesta ole loppuneet. Vain asenteet ovat muuttuneet: pienituloisuudesta puhutaan nyt sosiaalisena ongelmana.
Perheiden vuokra-asuntopulan käsitteleminen vain maahanmuuttajien pulmana tuntuu siksi kummalliselta. Rahastahan tässä puhutaan, ja sen vähyydestä, ja siitä minkälaisia asumisvaihtoehtoja erilaisille helsinkiläisperheille halutaan tarjota. Asuntojonojen monilapsiset suomalais- ja maahanmuuttajaperheet ovat samassa veneessä.
