Jumalalle kiitos nykykirjallisuudesta

Luin kesällä maailmankirjallisuuden klassikoita ja järkytyin niiden kehnosta tasosta. Aloitan tyrmistykseni perkaamisen Fjodor Dostojevskin tiiliskivestä Rikos ja rangaistus. Olen lukenut useita käsikirjoitusoppaita ja istunut kirjoituskursseilla. Tietäväisemmät ovat opettaneet minulle, että hyvässä tarinassa on sympaattinen päähenkilö, jonka puolesta lukija jännittää sydän pamppaillen. Mietitäänpä Raskolnikovia. Tyyppi makoilee hikisenä punkassaan ja suunnittelee viattoman mummon murhaa. Motiivi: olen katkera maailmalle, koska olen persaukinen jätettyäni lakiopinnot kesken. Voi nyyh. Hommaa jätkä duuni ja lopeta valittaminen. Raskolnikov ei ole samaistuttava vaan säälittävä hahmo. Editorin olisi pitänyt vetää henkselit kässärin päälle ja sanoa Dostojevskille, että ”et sä hei viitsis kirjoittaa tästä tyypistä vähän sympaattisemman. Keksi sille jokin