Teemu Venetsiassa, kommarin ja Neitsyt Marian välissä, IMG_4895

Teemu Mäki: Mitä muutoksia toivon valtion taidepolitiikkaan?

 

Voima julkaisee kokonaisuudessaan Teemu Mäen toisen avoimen  kirjeen Taideneuvostolle ja valtion taidepolitiikkaa suunnittelevalle työryhmälle. 

 

Hei valtio,

päätin kirjoittaa teille vielä toisenkin kirjeen, edellisen jatkoksi ja kesän päätteeksi.

Edellinen kirjeeni oli hyvin yleisluontoinen: ”Miksi valtion pitäisi tukea taidetta? (Avoin kirje taideneuvostolle ja valtion taidepolitiikkaa suunnittelevalle työryhmälle)”. Uudessa kirjeessäni esitän konkreettisempia muutosehdotuksia.

Tiedän, että teidän suuntaanne satelee tuhansia toiveita ja ehdotuksia siitä, miten taidepolitiikkaa pitäisi muuttaa. Jotkut ehdotuksista ovat varmasti tosi hyviä, esimerkiksi kirjallisuuden tekijänoikeusjärjestö Sanastolla on hyvin muotoillut ja perustellut uudet hallitusohjelmatavoitteet, joihin toivon teidän huolella tutustuvan. Myös ainakin yhdellä poliittisella puolueella on sekä seikkaperäinen että ideoiltaan hyvä kulttuuripoliittinen ohjelma.

Suomen Taiteilijaseurallakin on viralliset Hallitusohjelmatavoitteet (2015—2019), joiden takana seuran puheenjohtajana ilomielin seison, mutta halusin lisäksi kirjoittaa teille myös ihan omissa nimissäni ja ajatella kaikkia taiteita, en pelkästään kuvataidetta.

Yritin miettiä, mitkä olisivat kaikkein yksinkertaisimmat ja tehokkaimmat keinot kehittää valtion tukea suomalaiselle taiteelle. Tiivistin listani neljään ehdotukseen. Minusta olisi hienoa, jos Suomen valtion taide- ja taiteilijapolitiikkaa kehitettäisiin seuraavilla tavoilla:

 

Ⅰ: Hei valtio, nosta taiteilija-apuraha köyhyysrajan alta keskituloisen tasolle

ⅠⅠ: Hei valtio, tässä pari vinkkiä miten apurahajärjestelmää voisi parantaa

Ⅲ: Hei valtio, auta taiteilijoita saamaan kohtuullinen korvaus työstään 

Yksi käytännön esimerkki: musiikin suoratoistolevitys

Toinen esimerkki: kuvataiteen levitys

Miten kuvataiteilijoita voisi auttaa saamaan kohtuullinen korvaus työstään?

1: Näyttelypalkkiojärjestelmä  

2: Taidekeskusjärjestelmä

3: Taidelainaamojärjestelmä 

4: Prosenttiperiaatteen laajentaminen ja kehittäminen 

Sekataloudessakin olisi järkevää, että taiteilija saisi kohtuullisen korvauksen suoraan taiteen tekemisestä, eikä sen oheistoiminnoista

Ⅳ: Hei valtio, kehitä sosiaalipolitiikkaa niin, että se nykyistä paremmin tukee myös taiteilijoiden työtä ja elämää.

Pari ehdotusta, miten sosiaaliturvaa ja työvoimapolitiikkaa voisi kehittää myös taiteen kannalta nykyistä paremmaksi.

Ⅴ: Hei valtio, älä näpertele, vaan tavoittele myös kuuta taivaalta. 

Pidennä taideteosten tekijänoikeus äärettömyyksiin asti.

 

 

Ⅰ: Hei valtio, nosta taiteilija-apuraha köyhyysrajan alta keskituloisen tasolle

Valtion ja yksityisten säätiöiden myöntämät taiteilija-apurahat ovat Suomessa ylivoimaisesti tärkein suoraan taiteilijoille tuleva tuki. Nykyinen apurahajärjestelmä on ollut käytössä 50 vuotta eli vuodesta 1968 lähtien. Järjestelmä on monilta osin kehittynyt ja parantunut, mutta samalla sen keskeisin osa on jäänyt pahasti ajasta jälkeen. Kun järjestelmä lanseerattiin, taiteilija-apuraha nosti apurahan saajan keskituloisten suomalaisten kastiin ja ylikin — ainakin vuodeksi tai muutamaksi. Nyt apuraha on niin pieni, että se ei nosta taiteilijaa edes köyhyysrajan yli.

Tämä on valtava muutos, sillä aikoinaan taiteilija-apurahan saanut taiteilija pystyi kokonaan keskittymään taiteelliseen työhönsä, rauhassa ja pitkäjänteisesti, mutta nyt useimmat joutuvat apurahakautensa aikanakin jatkuvasti tekemään muita töitä siinä sivussa ja hakemaan myös muita apurahoja, ns. kohdeapurahoja, taiteellisen työnsä rahoittamiseen. Tämä ei ole säästäväisyyttä vaan tehottomuutta: edes hyväosaisimmilla taiteilijoilla, eli vuosiapurahaa nauttivilla, ei ole työrauhaa. Lisäksi he kilpailevat muiden taiteilijoiden — niiden, joilla vuosiapurahaa ei ole — kanssa kohde- ja projektiapurahoista.

Vuonna 1970 suomalaisten mediaanitulo oli nykyrahaksi muutettuna noin 16 000 € vuodessa. Valtion taiteilija-apuraha oli silloin noin 20 000 €. Vuonna 2017 suomalaisten mediaanitulo oli vähän päälle 36 000 € vuodessa, mutta taiteilija-apuraha vain 20 300 €.

Köyhyysrajan määritelmä on: jos ihmisen käytettävissä olevat tulot jäävät alle 60 prosenttiin mediaanitulosta, hän on köyhä. Tällä hetkellä tämä tilastollinen köyhyysraja Suomessa on 21 600 euron vuosituloissa. Taiteilija-apurahalla elävä taiteilija ei köyhyysrajalle ihan yllä, vaan jää vuositasolla 1300 euron verran sen alapuolelle. Siinä hän sinnittelee ja yrittää lisäksi elää niin säästeliäästi, että apuraha jotenkin riittäisi sekä elämiseen että taiteellisen toiminnan aiheuttamiin kuluihin.

Tässä kohtaa joku ehkä haluaisi muistuttaa, että valtio taiteilija-apuraha on verovapaata tuloa, eikä sitä sen vuoksi pidä yksi yhteen verrata kenenkään veronalaiseen palkka- tai muuhun tulotasoon. Se on totta, mutta ero on paljon pienempi kuin monasti luullaan. Taiteilija-apurahasta pitää nimittäin nykyään maksaa pakollinen työeläkevakuutusmaksu (MYEL), minkä jälkeen taiteilijalle jää käteen vain 17 000 € per vuosi, vaikka tuloveroa ei tarvitsekaan maksaa. Jos tuloveroa pitäisi maksaa, niin noin pienistä tuloista se olisi — Veroviraston Veroprosenttilaskurin mukaan —vain 1 300 € vuodessa. Apurahan verottomuus ei siis nykyisellään ole taiteilijalle kovinkaan merkittävä etu.

Mille tasolle taiteilija-apurahan kuukausierä sitten pitäisi nostaa? Oikeudenmukaista ja järkevää olisi sitoa se vaikkapa juuri mediaanituloon eli siihen tulotasoon, joka on ’keskimmäisellä suomalaisella’, jos kaikki aikuiset suomalaiset laitetaan yhteen riviin tulotason mukaan järjestettynä. Taiteilija-apuraha tosin on verovapaata tuloa, joten oikea verrokki on mediaanituloisen suomalaisen käteen jäävät tulot, eli mitä jää jäljelle verojen ja lakisääteisten eläke- ja työttömyysturvamaksujen jälkeen käteen. Tällä hetkellä käteen jää noin 27 000 € vuodessa. Apurahataiteilijalle jää tällä hetkellä kymppitonni vähemmän.

Toinen, maltillisempi tapa olisi nostaa valtion taitelija-apurahan taso edes samalle tasolle kuin Koneen Säätiön taiteilija-apuraha. Koneen Säätiö on viime aikoina ollut monessa mielessä edelläkävijä. Säätiö on katsonut, ettei valtion apuraha-taso ole riittävä ja nostanut omien apurahojensa tason selvästi korkeammaksi: uransa alussa olevalle tekijälle he maksavat 2 400 € / kk (28 800 €/vuosi), pidemmälle ehtineelle 2 800 € / kk (33 600 €/vuosi) ja erityisen ansioituneelle tekijälle 3 500 € / kk (42 000 €/vuosi).

Radikaalimpi vaihtoehto olisi ei vain nostaa taiteilija-apurahan kuukausierää, vaan samalla muuttaa apuraha palkaksi eli normaaliksi veronalaiseksi tuloksi.

Se olisi sikäli hyvä, että eivät nykyisetkään taiteilija-apurahat oikeasti ole ’tukea’ tai ’apurahaa’, vaan paremminkin verovapaata palkkaa, jota maksetaan määräaikaisen työsopimuksen mukaan. Sopimus on väljä ja perustuu luottamukseen tai riskisijoituksen ideaan. Valtio (tai säätiö) lupaa maksaa taiteilijalle kuukausittaista korvausta siitä, että taiteilija tekee taiteellista työtä ja jakaa työnsä tulokset julkisesti. Korvausta maksetaan yleensä yksi-, kolmi- tai viisivuotisen kauden ajan. Taiteilija puolestaan lupaa tehdä ahkerasti töitä häntä itseään kiinnostavista aiheista ja parhaaksi katsomillaan menetelmillä. Valtio (tai säätiö) valitsee apurahansaajat työsuunnitelman ja aiempien saavutusten perusteella, mutta ei käytännössä ollenkaan ohjaa taiteilijan työtä apurahakauden aikana. Ohjaus tai kontrolli tapahtuu vain jälkikäteen: jos apurahan myöntäjä — tai taiteilijapalkan maksaja — ei tykkää työn tuloksista, taiteilijan on kautensa jälkeen vaikeampi saada uutta apurahaa.

Taiteilijapalkka olisi paljon osuvampi nimike kuin taiteilija-apuraha. Apuraha kuulostaa varsinkin niiden korvissa, jotka eivät taidetta tunne tai taiteesta tykkää, jonkinlaiselta köyhäinavulta, jota ihan vain säälistä annetaan, sillä oletuksella, että kunnon taiteilija, terve taiteilija, hyvä taiteilija, ei semmoista tarvitse. Apuraha kuulostaa väliaikaiselta armopalalta tai starttirahalta, jota taiteilija ei tarvitse sitten kun saa hommansa kunnolla ja normaalisti rullaamaan. Tämä väärinkäsitys on taiteelle ja taiteilijoille haitallinen. Sen korjaaminen sanaa vaihtamalla olisi hieno asia.

Sana ’apuraha’ on jo itsessään ongelma. Se on huono vastine sanalle grant, sillä sanalla grant tarkoitetaan muissa kielissä rahoitusta, jonka valtio, säätiö (tai joskus myös yritys) myöntää yleishyödylliseen ja epäkaupalliseen tarkoitukseen. Grant-sana juontuu latinan sanasta crēdere, joka tarkoittaa uskomista ja luottamista. Apuraha ei ole kainalosauva, vaan hyväksi uskotulle tekijälle maksettava korvaus siitä, että tämä keskittyy siihen mitä hän parhaiten osaa. Apuraha on taiteilijalle / tutkijalle maksettavaa palkkaa siitä, että hän tekee työtään ja esittää sen tulokset julkisesti. Siksi sitä voisi ihan hyvin myös ruveta kutsumaan oikealla nimellä.

Elämme sekatalousjärjestelmässä, jossa jotkut toimialat pyörivät kokonaan markkinavetoisesti ja jotkut toiset kokonaan valtion rahoituksella ja jotkut kolmannet — kuten esim. taide — rahoitetaan osittain verovaroilla ja osittain myymällä taidetuotteita ja -palveluita markkinoilla.

Minusta taiteilijapalkkajärjestelmää olisi hyvä ainakin kokeilla, apurahajärjestelmän rinnalla.

Miten se käytännössä tehtäisiin?

Taiteilijapalkkaa nauttivan taiteilijan työnantajia voisivat olla esim. Taiteen edistämiskeskus ja yliopistot. Työsopimus, yksi- tai monivuotinen, olisi sisällöltään yhtä väljä kuin nykyiset taiteilija-apurahapäätökset. Työnantaja ei käyttäisi ’direktio-oikeuttaan’ yhtään sen enempää kuin yliopisto käyttää direktio-oikeuttaan proffiinsa tai post-doc-tutkijoihinsa. Omakohtainenkin kokemukseni on, että proffa on yhtä vapaa kuin taiteilija — proffana en vain tuntenut itseäni yhtä vapaaksi, koska työsopimuksen mukaan jouduin keskittymään muuhunkin kuin siihen mitä eniten rakastan.

Taiteilijapalkkaa voisi olla muutamaa eri tasoa, jotka sidottaisiin valtion palkkaluokkiin. Lähtökohta voisi olla, että taiteilijapalkka olisi vähintään saman kokoinen kuin läänintaiteilijan palkka, joka taitaa tällä hetkellä olla noin 2 900 € / kk).

Toivon siis, että valtio nostaa taiteilija-apurahan tasoa ja samalla siinä rinnalla kokeilee myös taiteilijapalkkajärjestelmää.

Apurahauudistusta ja taiteilijapalkkakokeilua ei kuitenkaan pidä tehdä niin, että jo olemassa oleva rahamäärä vain jaetaan entistä harvemmalle joukolle. Se pitää tehdä niin, että vuosittain jaettavien apurahavuosien (tai taiteilijapalkkavuosien) määrä pysyy vähintään nykyisellä tasolla.

Jotkut väittävät, ettei Suomella ole varaa korottaa taiteilija-apurahan kuukausitasoa, että Suomella ei ole ehkä varaa edes säilyttää nykyisen tasoista apurahajärjestelmää. Se ei ole totta. Kyse ei ole rahasta vaan tahdosta. Taiteilija-apurahan korotus keskituloisen suomalaisen tulotasolle ja taiteilijapalkkakokeilu ovat suhteellisen suuria muutoksia ja vaativat myös paljon nykyistä enemmän lisää rahaa. Paljous on tässä kuitenkin hyvin suhteellista, sillä valtio maksaa nykyisin taiteilija-apurahoja vain 11,5 miljoonaa euroa vuodessa. Sen rahan tuplaaminen tai triplaaminen olisi suuri muutos taiteessa, mutta vain mitätön pikku säätö valtion budjetissa. Tarkoitushakuisesti muistutan, että esimerkiksi yritystukiin valtio käyttää nykyään noin 4 miljardia euroa vuodessa, josta 1,1 miljardia on suoraa tukea, eli ’apurahaa’, ja verohelpotuksina annettavaa tukea 2,9 miljardia euroa. Valtiolla on varaa satsata nykyistä enemmän taiteeseen, myös taiteilija-apurahoihin — jos vain tahtoa löytyy.

 

 

ⅠⅠ: Hei valtio, tässä pari vinkkiä miten apurahajärjestelmää voisi parantaa

 

Taiteilija-apurahan nostamisen ja taiteilijapalkkakokeilun lisäksi haluan möläyttää samaan syssyyn pari pienempää vinkkiä siitä, miten apurahajärjestelmää ylipäätään voisi mielestäni parantaa: systeemiä yksinkertaistamalla ja oikeudenmukaisuutta lisäämällä:

Maksakaa taidetoimikuntien jäsenille palkkaa hakemusten arvioinnista.

Maan tapana on ollut, että valtion taidetoimikunnissa tehdään palkatonta työtä — että toimikuntiin huolella valitut alan asiantuntijat käyttävät joka vuosi monta viikkoa satojen apurahahakemusten lukemiseen ja arvioimiseen. Se ei ole reilua, ei varsinkaan toimikuntien taiteilijajäseniä kohtaan, jotka muutenkin ovat usein hyvin köyhiä. Ehdotan, että valtio ottaa tässä(kin) asiassa mallia vaikkapa Koneen Säätiöstä ja alkaa maksaa apurahahakemusten käsittelystä korvausta kuten haastavasta asiantuntijatyöstä kuuluukin, vaikkapa 20 € per käsitelty hakemus (Koneen Säätiön taksa). Jos toimikuntatyöstä maksettaisiin asianmukainen korvaus, niin toimikuntiin olisi myös paljon helpompi saada värvättyä parhaita asiantuntijoita. Tällä hetkellä varsinkin parhaita taiteilijoita on vaikea hommaan suostutella, koska työskentely on pelkkää talkootyötä ja henkilökohtaista uhrautumista. Tilanne olisi toinen, jos toimikuntatyö olisi kohtuullisesti palkattu määräaikainen sivutoimi — silloin taiteilija voisi innolla ottaa vastuullisen toimikuntatehtävän vastaan vaikkapa sivutoimisen opetustyön sijaan.

 

Myöntäkää kohdeapurahat könttäsummina.

Maan tapana on ollut, että kun taiteilija hakee kohdeapurahaa vaikkapa öljyvärimaalausten tekemiseen museonäyttelyä varten, hän tekee tarkan menoarvion, jonka mukaan hän tarvitsee materiaalikuluihin 9 378 €. Jos toimikunta on suopea, rahaa myönnetään, mutta ei haettua summaa, vaan vaikkapa 5 000 € könttäsumma. Tai vaikkapa 6 500 €. Tämä ei juurikaan vaikuta taiteilijan työhön, sillä lähes kaikki taideprojektit ovat hyvin joustavasti skaalautuvia. Jos maalari saa puolta pienemmän kohdeapurahan kuin oli laskenut tarvitsevansa, hän joko rahoittaa puuttuvan osan tekemällä muita töitä tai maalaa puolta pienempiä tauluja kuin oli suunnitellut. Silti hän maalaa ne puolta pienemmät taulut ihan yhtä tosissaan kuin olisi isoja maalannut ja tulokset voivat olla myös taiteellisesti aivan yhtä hyviä.

Minusta olisi sekä hakijoiden että apurahoja myöntävien tahojen kannalta kätevämpää päättää jo etukäteen, että myönnetään tietyn kokoisia könttäsummia, esimerkiksi 5 000 euron, 10 000 euron ja 15 000 euron suuruisia kohdeapurahoja. Joka tapauksessa taiteilijat laittavat hakemuksensa liitteeksi kustannusarvion ja voivat tarvittaessa toimittaa jälkikäteen tositteet menoistaan, jos valtio pelkää että taiteilija on törsännyt apurahan jäätelötötteröihin, eikä olekaan ostanut koko summalla öljyvärejä tai vuokrannut harjoitustilaa tanssiryhmälleen.

 

Jakakaa pienemmät apurahat yhden asiantuntijan päätöksillä.

Ei ole järkevää, että kokonainen toimikunta käsittelee ja kinastelee myös aivan pienistä apurahasummista. Ei ole hyvä, että vaikkapa visuaalisten taiteiden toimikunnan kaikki 12 jäsentä lukevat ja pisteyttävät hakemuksen, jossa taiteilija hakee 2 500 € valokuvataiteellisen työnsä kuluihin. Toisaalta suuri osa taiteilijoista nimenomaan toivoo, että jaossa olisi myös pieniä kohdeapurahoja, joten ei niiden jakamisesta minusta kannata luopua. Ratkaisuksi ehdotan, että pienet, esim. alle 5 000 euron apurahat aletaan jakaa yhden asiantuntijan päätöksellä. Hyvä esimerkki tästä on Audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskus AVEK, joka on aikapäiviä sitten järkeistänyt tukimuotojaan niin, että pienet, muutaman tonnin rahoituspäätökset tekee tuotantoneuvojan nimikkeellä töissä oleva alan ammattilainen. Hakuaika on ympäri vuoden ja käsittely nopea ja joustava.

 

Antakaa taiteilijajärjestöille konkreettista valtaa vaikuttaa taidetoimikuntien koostumukseen.

Kun valtio nimittää jäseniä Taidetoimikuntiinsa, sen pitäisi mielestäni luottaa ennen kaikkea taiteilijajärjestöihin, niiden asiantuntemukseen ja siihen, että ne edustavat taiteilijakenttää mahdollisimman kattavasti.

Minun nuoruudessani oli niin, että kun valtio valitsi jäseniä taidetoimikuntiinsa, se oli sitoutunut valitsemaan muistaaksen yli puolet toimikuntien jäsenistä taiteilijajärjestöjen nimeämistä ehdokkaista. Taiteilijajärjestöillä oli täten suoraa ja konkreettista valtaa siihen, ketkä apurahapäätöksiä valtion nimissä tekevät. Nykyään on toisin: valtio vain kuuntelee kenttää, eli taiteilijajärjestöt ja lukemattomat muutkin tahot — käytännössä kuka tahansa — saa heitellä ministeriöön ideoita siitä ketä toimikuntiin kannattaisi nimittää. Valtio kuuntelee tai on kuuntelevinaan, mutta pidättää nykyään sen jälkeen itselleen oikeuden nimittää ketä huvittaa, ehdotettujen joukosta tai jostain muualta valiten. Tämä ei tunnu suurelta muutokselta, eikä minunkaan mielestäni mitään taiteellista katastrofia ole vielä tapahtunut, mutta nykyinen periaate on silti vaarallinen ja väärä. Enää ei ole mitään takeita siitä, että valtio ottaisi apurahapäätöksissään ja taidepoliittisissa linjauksissaan taiteilijoiden näkemykset huomioon. Siksi ehdotan, että valtio palaisi aiempaan käytäntöön. Se, että satun olemaan Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtaja, ei vaikuta näkemykseeni tässä asiassa. Ajattelen asiaa lähinnä taidefilosofisesti ja taidepoliittisesti. Taiteen julkinen rahoitusjärjestelmä on hyvällä pohjalla niin kauan kuin se perustuu riittävän suuressa määrin taidekentän itsenäisyyteen ja asiantuntemukseen, eikä niinkään poliitikkojen ja virkamiesten näkemyksiin. Tässä mielessä taidemaailma muistuttaa paljon yliopistomaailmaa. Valtio päättää suurista linjoista ja yliopistojen määrärahoista, mutta yliopistot itse päättävät mitä tutkitaan, mitä opetetaan ja kuka sen tekee. Valtio vaikuttaa näihin sisältöihin vain välillisesti, lähinnä Suomen Akatemian apurahapäätösten kautta. Akatemian toimikunnat nimittää valtioneuvosto, mutta ”Ennen toimikunnan asettamista opetusministeriö kuulee yliopistoja, valtion tutkimuslaitoksia, tutkimus- ja kehittämistyötä edustavia viranomaisia ja yhteisöjä, keskeisiä tieteellisiä seuroja ja tiedeakatemioita” (http://www.aka.fi/fi/akatemia). Tuo voi kuulostaa prikulleen samalta menetelmältä, jota ministeriö käyttää myös taidepuolen toimikuntia nimittäessään, mutta käytännössä tiedemaailma on niin paljon hierarkkisempi, nokkimisjärjestykseltään selkeämpi ja kriteereiltään objektiivisempi, että havaintojeni mukaan akatemian toimikuntiin päätyvillä ihmisillä oikeasti yleensä on tieteilijöiden vankkumaton tuki takanaan. Voi tietysti olla, että olen tässäkin asiassa ihan aasi, en tiedä. Siitä kuitenkin olen varma, että taidepuolella taidetoimikuntanimityksä odotellaan nykyään aika hermostuneina, koska mitään varmuutta ei enää ole, että yksikään suurten taiteilijajärjestöjen ehdokkaista menisi läpi.

 

 

 

Ⅲ: Hei valtio, auta taiteilijoita saamaan kohtuullinen korvaus työstään

Suuri osa taiteilijoista on köyhiä, kuten hyvin tiedätte, ja tämä pätee kaikkiin taiteisiin. Erot eri taidemuotojen välillä ovat kuitenkin suuria. Kuvataiteilijat ovat se kaikkein köyhin porukka. Esimerkiksi musiikin tekijöillä, teatteriväellä ja kirjailijoilla menee sentään vähän paremmin, mutta kuvataiteilijat ovat Suomessa kaikkein pienituloisin ammattikunta — ei vain taidealojen keskinäisessä vertailussa, vaan kaikkia ammatteja koskevassa vertailussa.

Taiteilijoiden köyhyys on erityisen räikeää, kun otetaan huomioon, että taiteilijat ovat yleensä vähintään maisterin tutkinnon suorittaneita, pitkälle koulutettuja ammattilaisia. Vaikka taiteilija työskentelee ahkerasti, vaikka hänet tunnetaan, häntä arvostetaan, hänellä on yleisöä, hän tai hänen teoksensa ovat esillä arvostetuimmilla foorumeilla — ja hänellä on maisterin tai tohtorin tutkinto — niin siitä huolimatta hän saattaa tienata vielä paljon huonommin kuin hanttihommia tekevä, vain peruskoulun käynyt ihminen.

Usein ajatellaan, että taiteilijoiden köyhyys johtuu lähinnä siitä, ettei heillä ole tarpeeksi yleisöä. Uskotaan, että taiteilijat eivät osaa tai halua tehdä sellaista taidetta, joka maistuisi niin suurelle yleisölle, että taiteen tekemisestä tulisi taloudellisesti voitollista. Joskus se pitää paikkansa, mutta paljon tärkeämpi syy taiteilijoiden pieniin tuloihin on se, että taideteosten nauttimisesta maksetaan taiteilijoille niin pientä korvausta — tai ei makseta ollenkaan.

Taiteella on paljon yleisöä, mutta suurin osa taiteen jakelusta on joko ilmaisjakelua tai jakelua niin alhaisella hinnalla, että kannattavuusrajan yli yltääkseen taiteilijan pitää saavuttaa miljoonayleisö. Läheskään aina sekään ei riitä.

 

 

Yksi käytännön esimerkki: musiikin suoratoistolevitys

 

Suoratoisto eli striimaus on nykyään musiikin jakelumuodoista tärkein. Spotify ja YouTube ovat striimauskanavista suosituimmat, mutta ne levittävät taiteilijoiden tuotoksia diilillä, joka on taiteilijoiden kannalta ällistyttävän huono. USA:sa minimipalkka on tällä hetkellä 1 472 dollaria kuussa. Siihen tulotasoon yltääkseen muusikon pitää saavuttaa vaikkapa YouTuben kautta yli kaksi miljoonaa kuuntelijaa joka kuukausi. Spotify maksaa vähän paremmin, sitä kautta levitettynä noin 400 000 kuulijaa kuukaudessa riittää. Tämä on taloudellisesti kannattava malli suurimmille levy-yhtiöille ja suosituimmille pop-tähdille ja ennen kaikkea yhtiöille nimeltä YouTube ja Spotify. YouTuben omistaa Google, Spotifyn omistaa sekalainen joukko sijoittajia ja pari suurinta mediayhtiötä. Musiikintekijät saavat striimauksen kautta niin pienen korvauksen työstään, että CD-levityksessä tavallinen taiteilijan osuus, eli noin yksi euro per myyty levy, ei sekään tunnu enää musiikintekijöistä niin nöyryyttävän alhaiselta taksalta kuin joskus aiemmin.

Miten tähän on päädytty? Kyse ei ole ”hintojen määräytymisestä vapaan markkinakilpailun kautta”. Kyse ei ole siitä, että niin sanottu markkinamekanismi eli kysynnän ja tarjonnan laki kertoisi mikä on käypä ja oikeudenmukainen hinta musiikille. Kyse on siitä, että suurimmat yritykset ovat onnistuneet käyttämään hallitsevaa asemaansa markkinoilla niin, että markkinoille on muodostunut hintataso ja käytäntö, joka on heille mahdollisimman kannattava — mutta ei välttämättä kenellekään muulle. Viime vuosikymmeninä tämänsuuntainen kehitys on jatkuvasti voimistunut, eli taiteella tienaaminen on muuttunut koko ajan vaikeammaksi.

Miten se tapahtui? Esimerkiksi niin, että kun musiikki alkoi levitä piraatteina netin kautta, Apple tarjosi suurimmille levy-yhtiöille diiliä: ”Me voimme hoitaa digitaalisen jakelun iTunesin kautta. Sillä ehdolla, että kuluttajahinta on yksi dollari per biisi ja meidän siivumme siitä on riittävän suuri. Se voi kuulostaa teistä polkumyynniltä, mutta ottakaa tai jättäkää. Jos ette ota, niin piratismi voittaa ja te ette saa mitään.” (Oma mukaelmani siitä, miten neuvottelut menivät.) Vielä räikeämmin toimi YouTube. Sen strategiana oli ensin luoda ilmainen jakelukanava ja olla maksamatta taiteilijoille mitään. Tekosyynä oli se, että kanava oli muka vain laillisen sisällön jakamista varten. YouTube kyllä tekopyhästi ilmoitti, että poistaa laittoman sisällön heti jos oikeuksien omistaja ilmoittaa YouTubelle, että ”nyt on joku perkele taas sinne ladannut ilman mun lupaa mun biisin (tai mun leffan)!” Käytännössä vain harvalla taiteilijalla tai häntä edustavalla yhtiöllä — eli vain rikkaimmilla — on aikaa ja resursseja jatkuvasti kytätä, ladataanko YouTubeen heidän sisältöjään vai ei. Siksi seuraavassa vaiheessa YouTube ehdotti taiteilijoille diiliä: ”Me voidaan sittenkin sun puolesta tsekata, ettei sun tuotoksia ladata meidän palveluun ilman sun lupaa. Mutta sun pitää tietty vähän maksaa meille siitä, joten tehdään jakelusopimus, jossa me taataan ettei sun teoksia levitetä meidän kautta ilman lupaa, ja kun luvan kanssa levitetään, niin sulle maksetaan siitä sovittu korvaus, rahaa tulee joka kerta kun joku kuuntelee tai katsoo sun kamaa.” Taiteilijan kannalta tämä oli jälleen ”ota tai jätä” -tyyppinen ehdotus, jonkinlainen uhkauksen ja tarjouksen yhdistelmä. Kun YouTube-levityksestä on tullut globaali standardi, yhä useammat taiteilijat ovat alistuneet siihen, kun ”uloskaan ei voi jäädä”, vaikka hyvin tietävät, että diili on toivoton. Jos muusikko ei ole tehnyt diiliä YouTuben kanssa, hänen musiikkiaan todennäköisesti silti levitetään YouTuben kautta, eikä hän saa siitä mitään tuloja. Jos diili on tehty, muusikko saa 0,00074 dollaria per soittokerta.

Mitä tämä valtiolle kuuluu ja mitä te voitte tehdä?

Tämä kuuluu valtioille, koska viime kädessä valtiot rakentavat ja säätävät lailla ja sopimuksilla markkinoiden pelisäännöt ja reunaehdot. Vapaita markkinoita ei ole. Ja taiteilijat, taiteilijajärjestöt ja tekijänoikeusjärjestöt eivät millään pysty omin päin taistelemaan Googlen kokoisia jättiyrityksiä vastaan tai neuvottelemaan taiteilijoiden kannalta reiluja sopimuksia niiden kanssa. Valtion ei pidä pestä käsiään tästä asiasta ja jäädä vain seuraamaan sivusta, että mitenkähän sen viuluviikari pärjää yksin neuvottelupöydässä maailman arvokkaimmaksi arvioidun yrityksen (Apple) kanssa.

Käynnissä on taloudellinen taistelu, jossa valtio joka tapauksessa valitsee puolensa, joko tieten tahtoen tai silmät kiinni. Ikävä käytännön esimerkki siitä, miten asiat etenevät, valtiollisella avustuksella, rapakon takana, löytyy täältä: https://variety.com/2018/biz/news/the-music-modernization-act-misses-the-mark-guest-column-1202728994/. Ja mitä suoratoistopalveluiden maksamiin korvauksiin tulee, tänäkin vuonna monet suursijoittajat ovat julkisesti ottaneet asiaan kantaa väittämällä esimerkiksi, että Spotifyn maksamat rojaltit ovat liian suuria, että Spotifyn nykyinen ansaintalogiikka ja tulorakenne on liian höveli, että jollei Spotify ala maksaa taiteilijoille entistäkin vähemmän, niin Spotifyn arvo yhtiönä ei tule enää kehittymään myönteiseen suuntaan sijoittajien näkökulmasta. Tuollaiset kannanotot ovat oikeastaan suunnattu nimenomaan valtioille, niillä pyritään painostamaan valtioita petaamaan markkinat niin, että suursijoittajien ja suuryritysten etu tulee ensin ja ’alkutuottajan’ eli taiteilijan etu ei koskaan.

Tilanne on ristiriitainen, sillä esimerkiksi musiikin osalta on niin, että sitä tehdään ja myös nautitaan enemmän kuin koskaan, joltain osin se myös tuottaa enemmän tuloja kuin koskaan, mutta niistä tuloista vain päätyy musiikin tekijöille pienempi osuus kuin koskaan aiemmin.

Tavallaan elämme musiikillisessa paratiisissa tai toteutuneessa kommunistisessa utopiassa, sillä tallennetusta musiikista on tullut eräänlainen jokamiehenoikeus, julkinen hyödyke, joka on kaikkein köyhimpienkin ulottuvilla, joko täysin ilmaiseksi tai nimellisellä hinnalla. Tavallaan on tietysti hienoa, että piraattijakelun tai Spotifyn ilmaisversion kautta jokaisen ulottuvilla on enemmän kuunneltavaa kuin ikinä ehtii tai jaksaa kuunnella — ja yhtä yltäkylläisesti kaikkien ulottuvilla on myös katseltavaa ja luettavaa taidetta. Vähän vauraammat voivat yhden tavallisen lounaan hinnalla (10 €) vuokrata kuunneltavakseen aina kuukaudeksi kerrallaan vaikkapa Apple Musicin kautta 45 miljoonaa biisiä.

Paratiisi on kuitenkin vain puoliksi totta, kommunistinen utopia on toteutunut vain kuluttajien osalta. Taiteilijat eivät ole sinne päässeet, he elävät tylyimmän kapitalismin armoilla, eikä heillä ole käytössään lakkoasetta tai muuta vastaavaa, jolla he voisivat laittaa suursijoittajille ja korporaatioille kampoihin. Pitkällä tähtäimellä tilanne on huono myös kuluttajien kannalta, koska taidetta tietenkin tehtäisiin paremmin ja monipuolisemmin taiteellisin tuloksin, jos sitä ei tarvitsisi tehdä taloudellisesti epätoivoisissa olosuhteissa.

Yllä mainitut esimerkit eivät ole poikkeuksia, vaan näytteitä vallitsevista käytännöistä, jotka jatkuvasti voimistuvat ja kattavat jatkossa kaikki taiteet. Tai eivät ihan kaikkia, sillä elävää esitystaidetta — tanssia, teatteria ja muuta sellaista — ja osallistavia taidemuotoja ei tietenkään voi digitalisoida ja monistaa ja paketoida jaettavaksi samalla tavalla kuin niitä taiteita, joissa teoksilla on tallenteen tai monistettavan esineen muoto.

 

 

Toinen esimerkki: kuvataiteen levitys

 Usein luullaan, että kuvataiteilijoiden köyhyys johtuu siitä, etteivät he osaa tai halua tehdä sellaisia töherryksiä, jotka menisivät kaupaksi.

Joskus se on totta, mutta paljon tärkeämpi syy kuvataiteilijoiden köyhyyteen on se, että heidän työnsä jaetaan pääosin ilmaiseksi tai nimellisellä hinnalla.

Kuvataide nautitaan pääasiassa taidenäyttelyissä. Jos näyttely on galleriassa, nauttimaan pääsee ilmaiseksi. Jos näyttely on museossa, kävijältä peritään nimellinen pääsymaksu. Ala on kieltämättä kummallinen. Kuvataide on ainoa taidemuoto, jonka tärkein levitysmuoto — meidän yhteiskunnassamme, tässä ja nyt — on ilmaisjakelu. Muissa taidelajeissa ilmaisjakelu on poikkeus, kuvataiteessa sääntö eli pääasiallinen käytäntö. Mistä se johtuu? Näyttelytoiminnan historiasta. Galleriat olivat alun perin taulu- ja veistosmyymälöitä ja näyttelyt niissä ennen kaikkea myyntitilaisuuksia. Vastaavasti museot olivat aiemmin instituutioita, joissa oli esillä museon kokoelmiin ostettuja teoksia.

Nyt on toisin. Useimmista gallerianäyttelyistä ei myydä mitään, eikä teosmyynti useinkaan ole näyttelyn pitämisen tärkein tavoite. Jos teos myydään, niin se on kiva lisä, mutta tärkein päämäärä on yleisön kohtaaminen ja taidekokemusten tarjoaminen ihmisille, jotka näyttelyissä käyvät. Yhä pienempi osa näyttelyissä esillä olevista teoksista on myytäviä esineitä, sillä väliaikaisten installaatioiden, osallistavien teosten ja muiden vastaavien osuus nykykuvataiteesta kasvaa kaiken aikaa. Jotkut galleriat keskittyvät edelleen pääasiassa teosmyyntiin ja niiden näyttelyohjelma on sen mukainen, mutta suurimmasta osasta gallerioita on tullut myyntipisteen sijaan paremminkin kuvataiteen tapahtumapaikkoja. Niitä on järkevämpää verrata kirjastoon kuin kauppaan, sillä niissä käyminen on ilmaista kuten kirjastossakin, ja vaikka gallerioista ei yleensä lainailla teoksia kotiin, on galleria samalla tavalla ’kuvataiteen temppeli’ kuin kirjasto on kirjallisuuden.

Myös museoiden luonne on muuttunut. Nykyään suurin osa museoissa esillä olevasta taiteesta, varsinkin elävien taiteilijoiden taiteesta, on museossa vain lainassa. Museon kokoelmista koostetut näyttelyt ovat osa museon perustoimintaa, mutta käytännössä painopiste on yleensä lainatavarasta kuratoiduissa näyttelyissä.

Kukaan ei tieten tahtoen suunnitellut, että kuvataiteen käytäntöjen pitäisi kehittyä tähän suuntaan, että kuvataidetta pitäisi pääosin jaella ilmaiseksi. Näin vain kävi, eikä takaisin kannata kääntyä. Gallerioihin ei kannata lanseerata pääsymaksujärjestelmää — aivan kuten ei kirjastoihinkaan. Myös museoiden pääsymaksut ovat pääosin joko laskeneet tai kokonaan poistuneet. Kuluttajan tai kansalaisen tai taiteen ystävän kannalta taidenäyttelyistä on tullut julkinen palvelu tai julkinen hyödyke, kaikkien ulottuvilla ilmaiseksi tai lähes ilmaiseksi. Tämä on mahtava saavutus ja kertoo siitä miten yhteiskunta arvostaa taidetta. Kuvataiteesta on tullut ihmisen perusoikeus, joka toteutuu taidenäyttelyissä. Teosmyynti on siihen verrattuna sivuseikka.

Suomessa on noin 3 000 ammattikuvataiteilijaa. Useimmat heistä pitävät soolonäyttelyitä joka vuosi tai joka toinen vuosi ja osallistuvat yhteisnäyttelyihin vähän väliä, mutta vain kouralliselle heistä teosmyynti on tärkein tai edes olennainen tulonlähde. Monet arvostetuimmistakin ja eniten esillä olevista kuvataiteilijoista myy teoksia vain aniharvoin tai ei koskaan. Teosmyynnin vähäisyys ei tarkoita, etteikö kuvataide kiinnostaisi yleisöä. Vuonna 2016 suomalaiset kävivät taidenäyttelyissä 3,8 miljoonaa kertaa (Lähde: FRAME, ”Kuvataiteen käyntimäärät Suomessa 2016” -selvitys). Kävijämäärät eivät jää jälkeen teattereiden tai urheilutapahtumien kävijämääristä. Kuvataide kukoistaa, mutta siitä huolimatta kuvataiteilijat ovat entistäkin köyhempiä; kuvataiteen suuri menekki ja suosio ei materialisoidu rahaksi kuvataiteilijan taskuun tai tilille. Se johtuu siitä, että kuvataide nautitaan menemällä taidenäyttelyyn eikä niinkään ostamalla esineitä olkkarin seinälle, mutta yleensä taiteilija ei saa pääasiasta, eli näyttelyn pitämisestä, mitään korvausta.

Gallerianäyttelystä koituu taiteilijalle pelkästään menoja, paitsi jos teoksia myydään, ja vaikka myytäisiin, niin myyntitulot ovat silti useimmilla taiteilijoilla pienemmät kuin näyttelyn aiheuttamat menot. (Lisätietoa: STS & Ornamo: ”Kuvataiteilijoiden kokemuksia museoiden ja gallerioiden näyttelykäytännöistä”).

Myös museonäyttelyistä maksetaan taiteilijalle hyvin niukasti. Kun taiteilija pitää näyttelyn museossa, hän saa siitä rahaa näyttelykorvausten muodossa. Tosin ei aina siinäkään muodossa, sillä vaikka kuvataiteilijoilla on lakisääteinen oikeus tekijänoikeudelliseen näyttelykorvaukseen teostensa esittämisestä museoissa, yrittävät vähävaraisemmat museot aina välillä siitä laistaa sanomalla taiteilijalle: ”Ihan tosi mielellään pidetään täällä meillä sun näyttely, mutta valitettavasti meillä on siihen varaa vain, jos sovitaan, ettei näyttelykorvauksia makseta.” Joko tekijänoikeuslaki tai museolaki on selvästikin kirjoitettu tältä osin liian ympäripyöreästi, sillä nykyisellään museot tulkitsevat lakia niin, että korvaus on oikeastaan vapaaehtoinen, ikään kuin ”hyvien tapojen mukainen”, mutta ei pakollinen.

Näyttelykorvaus on tekijänoikeuskorvaus, jonka Kuvasto perii ja välittää edelleen taiteilijalle. Minkä suuruinen se rahavirta sitten on? Listahinnan mukainen suositus on, että museo maksaisi esimerkiksi näyttelyä varten taiteilijalta lainaamastaan maalauksesta 60 € korvauksen, mutta usein korvaus neuvotellaan paljon pienemmäksi. Vuonna 2016 suomalaisissa taidemuseoissa oli 2 170 394 kävijää. Kuvasto keräsi museoilta näyttelykorvauksia kaiken kaikkiaan 159 986 €. Korvaus per käynti oli 7 senttiä. 18 %:n hallintokulujen jälkeen taiteilijan taskuun päätyi 6 senttiä. Kun ihminen menee taidemuseoon, hänen olisi hyvä muistaa, että taiteilijalle hänen visiittinsä tuottaa pienimmän kaupassa kelpaavan kolikon verran massia.

Kuvataiteilija saa tulonsa pääasiassa muista lähteistä, teosmyynnistä ja apurahoista. Teosmyynti koskee kuitenkin hyvin harvoja ja kuvataidepuolella valtion taiteilija-apurahan saa Suomessa vain joka kahdestoista hakija eli noin 8 % hakijoista. Tästä huolimatta myös ne apurahatta jääneet, eli 92 % taiteilijoista, jatkuvasti tekevät taidetta ja esittävät sitä näyttelyissä. Jotkut heistä tietenkin saavat vuosiapurahan joltakin säätiöltä tai kohdeapurahan valtiolta tai säätiöiltä, mutta kokonaiskuvaa se ei olennaisesti muuta: taiteilijat tekevät näyttelyihin ’sisällöt’, mutta eivät yleensä saa siitä kunnollista korvausta mitään reittiä. Tilanne on siis aivan erilainen kuin yritys- tai tiedemaailmassa. Niissäkin tietenkin monet hakevat rahoitusta, apurahojen tai yritystukien muodossa, mutta niissä — toisin kuin taiteessa — yleensä vain he, jotka rahoitusta saavat, toteuttavat aikomansa hankkeen.

Kuvataiteessa on käynyt niin, että valtion ja kuntien toimesta — säätiöiden avustuksella — on pystytetty järjestelmä, joka takaa hyvät kuvataidepalvelut kaikille kansalaisille. Järjestelmän olennainen epäkohta on kuitenkin taiteilijoiden toimeentulo. Vain osalle taiteilijoista maksetaan siitä, että he tuottavat taidekokemuksia, joita näyttelyjärjestelmä innokkaasti jakelee suurelle yleisölle, ja niillekin joille maksetaan, maksetaan huonosti.

Nostin esille kaksi ongelmaa: sen että musiikin suoratoistosta maksetaan taiteilijoille naurettavan vähän, ja sen että kuvataiteen esittämisestä näyttelyissä ei yleensä makseta taiteilijalle mitään. Nämä olivat silti vain esimerkkejä ongelmasta, joka koskee kaikkia taiteita. Taidetta nautitaan paljon, mutta siitä maksetaan jatkuvasti vähemmän tai ei ollenkaan.

Musiikintekijöiden on koko ajan vaikeampi saada korvausta työstään, vaikka menekkiä on paljon. Kirjailijoiden on koko ajan vaikeampi saada korvausta työstään, vaikka lukijoita on paljon, sillä ankara kilpailu ja Amazonin tapaiset toimijat painavat hintoja kaiken aikaa aggressiivisesti alas päin. Jopa elokuva- ja televisioalalla korvaukset laskevat koko ajan ja voimakkaana trendinä on siirtyä maksamaan taiteilijoille vain kertakorvauksia, joiden maksamisen jälkeen kaikki oikeudet siirtyvät tuotantoyhtiöille tai levittäjille ja pitkän ajan kuluessa kertyvät myös tulot.

Kuten edellä totesin, valtio ei ole tässä ulkopuolinen sivustaseuraaja, sillä valtio ja valtiot yhdessä, kansainvälisten sopimusten kautta, luovat pelisäännöt ja reunaehdot, joiden puitteissa taidetta tehdään ja taiteesta maksetaan tai ollaan maksamatta.

Jossain tapauksissa valtio voi itse ja suoraan päättää oikeudenmukaisista korvauksista. Hyvä esimerkki tästä on tuore lainauskorvausjärjestelmä. Kirjallisuuden tekijänoikeusjärjestö Sanasto maksoi vuonna 2017 tekijänoikeuskorvauksia 7 221 kirjailijalle yhteensä 8 miljoonaa € (Lähde: Sanaston asiakaskirje 8/2017). Suurin osa siitä — 7,7 miljoonaa euroa — oli lainauskorvauksia. Yhdestä kirjalainasta tilitetään kirjailijalle 0,25 €. Suomi on vuosikymmenet ollut ylpeä kirjastolaitoksestaan, ja hyvästä syystä. Mikään laki tai muukaan paine ei kuitenkaan ole pakottanut valtiota maksamaan kirjailijoille korvausta siitä, että valtio suurin satsauksin on luonut lukijoiden kannalta hienon ilmaisjakelujärjestelmän. Eetoksena on ollut, että kirjastolaitos edistää niin voimakkaasti kirjallisuuden asemaa, lisää lukuhaluja niin paljon, että välillisesti se myös lisää kirjamyyntiä ja sitä kautta tuo taiteilijoille myös tuloja. En usko, että moni enää uskoo siihen ajatukseen, mutta useimmat meistä silti rakastavat kirjastoja ja pitävät niiden ylläpitämistä ja maksuttomuutta välttämättömänä kansalaisoikeutena.

Jossain vaiheessa valtio alkoi eräänlaisena myönnytyksenä myöntää kirjasto(korvaus)apurahoja, epäsuorana kompensaationa kirjastolaitoksen kautta toteutetusta kirjallisuuden ilmaisjakelusta. Kirjastoapuraha on oikeastaan valtion taiteilija-apurahan kevytversio, tarkoitettu kattamaan kirjailijan elinkustannukset 4—9 kuukauden ajan. Sitä hakee moni, harva saa. Hyvä että edes jotkut saavat, mutta vielä parempi on suoraan jokaisesta kirjalainasta kirjailijalle maksettava lainauskorvaus. Olen itsekin saanut kirjastoapurahaa, mutta lainauskorvauksen merkitys on selvästi suurempi, vaikka eivät minun kirjani niitä lainatuimpia ole.

Tekijänoikeuskorvausten ja apurahojen ja muiden vastaavien merkitys on valtavan suuri, sillä elämme taiteenkin osalta sekataloudessa, jossa osa tuotannosta on kokonaan markkinarahoitteista, osa osittain markkinarahoitteista ja osa kokonaan verorahoilla kustannettua. Taide on kuitenkin aivan erityisen sekarahoitteinen ja taloudellisesti erikoinen toimiala. Syy on tämä:

Suurin osa taiteesta tehdään — onneksi — pääosin epäkaupallisin motiivein. Useimmat taiteilijat töhertävät taulunsa, laulavat laulunsa, riipustavat runonsa ja tanssivat tanssinsa vaikka siitä maksettaisiin huonosti, vaikka siitä ei maksettaisi mitään, vaikka taiteilija joutuisi itse muilla töillään maksamaan sekä taiteensa tekemisen että vielä sen jakamisenkin yleisölle. Tämä on pääasiassa hieno ilmiö. Kukaan taiteilija ei sano: ”Kyl mä kirjoittaisin tosi hienoja runoja, mutta siitä maksetaan niin huonoa palkkaa, että kieltäydyn kirjoittamasta, tai jos kirjoitan, niin vain pöytälaatikkoon, ja sit ku mä kuolen, niin nää mun tekstit pitää haudata mun kaa, sillä ilmaisjakeluun ja polkumyyntiin en alistu.”

Asian kääntöpuoli on kuitenkin se, että niin sanottu markkinamekanismi ei taiteessa yleensä toimi. Ympäröivällä yhteiskunnalla, taiteen nauttijoilla, ei ole mitään pakottavaa syytä maksaa taiteesta, kun kerran taiteilija joka tapauksessa väsää tekeleensä ja jakaa ne vaikka ilmaiseksi yleisölleen.

 Toisaalta tämä tietenkin tarkoittaa myös sitä, että taidetta tehdään ja taide voi myös jopa kukoistaa, vaikka valtio ei sitä rahoittaisi, vaikka taidetta jopa vainottaisiin.

Jos valtio kuitenkin arvostaa taidetta ja pitää sitä tärkeänä osana elämää ja yhteiskuntaa, on valtion hyvä ottaa vastuulleen monipuolisen ja vapaan taide-elämän vaaliminen ja omalta osaltaan myös sen rahoittaminen. Miksi, eikö yhteiskunta voisi vain iloita siitä, että taidetta pulppuaa joka nurkasta joka tapauksessa — pulppuaa ja rehottaa vaikkei valtio taidetta lainkaan tukisi? Ei, sillä jos taiteen rahoitus jätettäisiin vain markkinoiden varaan, niin tuloksena olisi paljon niukempi, yksipuolisempi ja mielistelevämpi taidetarjonta kuin mihin valtiolla on varaa ja mitä ihmiset ansaitsevat.

Ja jos taiteen rahoitus jätetään — markkinoiden ja rikkaiden mesenaattien ohella — vain sen varaan, että taiteilijat omalla kustannuksellaan ensin tekevät taidetta ja sitten jakavat sen yleisölleen silkasta taiteilun ilosta, niin todella loistavaa taidetta syntyy paljon vähemmän kuin mihin taiteilijakunta pystyisi. Siinä mielessä taide on kuitenkin työtä siinä kuin muutkin työt: hyviin tuloksiin päästään paljon todennäköisemmin, jos työtä ei tarvitse tehdä köyhyydessä ja kurjuudessa ja vain muun touhuskelun ohessa.

 

 

Miten kuvataiteilijoita voisi auttaa saamaan kohtuullinen korvaus työstään?

 

Pari käytännön ehdotusta:

1: Näyttelypalkkiojärjestelmä

 Suomessa on käynnissä näyttelypalkkiojärjestelmäkokeilu. Se alkoi vuonna 2017 ja jatkuu ainakin vielä vuonna 2019. Näyttelypalkkio on eri asia kuin näyttelykorvaus. Näyttelykorvaus on tekijänoikeuskorvaus, jota museot maksavat näyttelyitä varten taiteilijoilta lainaamistaan teoksista. Näyttelypalkkio sen sijaan on taiteilijalle maksettava palkka siitä työstä, jonka taiteilija joutuu tekemään nimenomaan näyttelyn vuoksi — taideteosten tekemisen lisäksi.

Taiteilija suunnittelee näyttelynsä, pakkaa teokset, osallistuu ripustukseen, markkinointiin, yleisötapaamisiin ja niin edelleen. Suomen Taiteilijaseuran tutkimusten mukaan taiteilija tekee museossa pitämänsä soolonäyttelyn vuoksi keskimäärin vähintään kuukauden verran näitä töitä varsinaisen taiteellisen työnsä lisäksi ja yhteisnäyttelyn vuoksi vähintään viikon verran.

Aiemmin näistä töistä ei välttämättä maksettu taiteilijalle mitään. Taiteilijan oletettiin olevan vain kiitollinen siitä, että museo järjestää näyttelyn ja kiitollinen siitä mahdollisuudesta, että museo ehkä ostaa näyttelystä jonkin teoksen. Taiteilijan toivottiin myös elävän onnellisena siinä uskossa, että museonäyttely myöhemmin ja välillisesti tuottaa hänelle myös tuloja: maine kasvaa ja joskus joku jossain ostaakin jotain. Toivo oli yleensä turha. Siksi olisi oikeudenmukaista, että museot alkaisivat maksaa taiteilijalle näyttelyn eteen tehdystä työstä niin kuin museo maksaa omalle henkilökunnalleen ja alihankkijoilleen.

Näyttelypalkkion tarve ja merkitys kasvaa jatkuvasti, sillä yhä suurempi osa kuvataiteesta tehdään varta vasten johonkin näyttelytilaan, väliaikaiseksi teokseksi tai tapahtumaksi, jota usein ei edes teoriassa voi myydä sillä tavoin kuin pysyvän esineen tai tallenteen voi myydä. Silloin kun taiteilija tekee väliaikaisen teoksen museonäyttelyään varten, näyttelypalkkio on suurempi, koska siihen sisältyy myös korvausta myös taiteellisesta työstä.

Valtio on nyt kahtena vuonna tarjonnut museoille erillistä määrärahaa, jota ne voivat hakea normaalin määrärahansa lisäksi, jotta pystyisivät maksamaan taiteilijoille näyttelypalkkiota. Museot eivät ole menneet yksimielisesti hurraten  kokeiluun mukaan. Jotkut museot eivät kerta kaikkiaan pidä näyttelypalkkiota tarpeellisena, koska ”taiteilijathan saavat apurahoja ja myyvät teoksiaan ja saavat museonäyttelyistäänkin jo useimmiten näyttelykorvausta”. Jotkut museot kannattavat näyttelypalkkiojärjestelmää periaatteessa, mutta käytännössä vain, jos niiden määrärahoja lisätään sen verran kuin näyttelypalkkiohin kuluu rahaa. Erillismäärärahaa ei haettu vuonna 2017 kovin innokkaasti, sillä se ei kattanut näyttelypalkkiota kokonaisuudessaan: museo joutui maksamaan perusmäärärahoistaan 20 % näyttelypalkkiosta.

Ehdotan, että valtio suostuttelee kaikki taidemuseot hyväksymään näyttelypalkkiojärjestelmän ja sitoutumaan siihen pysyvästi. Miten? Siihen on simppeli ja varma keino. Museolain uudistus on kesken. Valtion pitäisi lisätä uuteen museolakiin kohta, jossa taidemuseot voivat saada valtionosuusmäärärahoja vain sillä ehdolla, että sitoutuvat maksamaan näyttelypalkkioita.

Tämäkään asia ei ole niinkään rahasta kiinni, vaan tahdosta. Valtio laittoi käynnissä olevaan kokeiluun 250 000 € vuodessa. Se oli se summa, josta museot saivat hakea rahoitusta näyttelypalkkioiden maksamista varten. En tiedä paljonko suomalaisten taidemuseoiden yhteenlasketut menot vuodessa ovat, mutta sen tiedän, että 250 000 € on siitä häviävän pieni osa — ja silti se on selvästi enemmän kuin Kuvasto onnistuu tekijänoikeuskorvauksina museoilta perimään ja taiteilijoille tilittämään.

(Välihuomautus vähän asian vierestä: Kuvaston pitäisi jatkossa pystyä neuvottelemaan paremmat sopimukset eli pyrkiä reippaasti nostamaan tekijänoikeuskorvaustaksoja, mutta siinä asiassa minun on turha huudella valtiota apuun. Sen sijaan voin yrittää kannustaa ja tukea suoraan Kuvastoa.

Kuvasto ansaitsee taiteilijoiden täyden tuen, sillä se on taiteilijoiden oma tekijänoikeusjärjestö, jota ilman taiteilijoiden olisi vielä paljon nykyistä vaikeampi saada kohtuullista tai mitään korvausta työstään. Kuvaston työ on kuitenkin kesken, ja taiteilijana haluan kannustaa järjestöä entistä rohkeampaan taisteluun: vaatikaa museoilta ja muilta nykyistä suurempia korvauksia taideteosten esittämisestä ja reproduktioiden käytöstä ja pyrkikää tukkimaan sellaiset porsaanreiät, joiden kautta taidetta jaellaan ilmaiseksi tai polkuhinnalla. Samaan hengenvetoon toivon myös, että taiteilijat entistä lujemmin tukisivat ja luottaisivat Kuvastoon. Esimerkiksi, jos museo sanoo taiteilijalle, että ”näyttelyysi on varaa vain jos Kuvastokorvauksia ei tarvitse maksaa tai vain jos ne onnistutaan neuvottelemaan puolta pienemmiksi”, niin taiteilijan ei pidä taipua, vaan pysyä yhteisessä rintamassa. Muuten tekee hallaa ei vain itselleen vaan koko taiteilijakunnalle — ja samalla estää myös Kuvaston työtä.)

Mitä näyttelypalkkiojärjestelmä maksaisi, jos se laajenisi pelkästä vapaaehtoisesta kokeilusta kaikille taidemuseoille pakolliseksi järjestelmäksi? Suomen Taiteilijaseuran keräämien tietojen mukaan vuosittain noin 800 suomalaista taiteilijaa osallistuu ryhmänäyttelyyn tai pitää yksityisnäyttelyn suomalaisessa taidemuseossa. Yksityisnäyttelyitä on museoissa niin vähän, että se ei tähän laskelmaan juurikaan vaikuta, vaan voimme suurpiirteisesti laskea, että jos jokaiselle museonäyttelyyn osallistuvalle taiteilijalle maksettaisiin viikon palkkaa vastaava palkkio, niin siihen tarvittaisiin Suomessa yhteensä vähintään 450 000 €, mutta korkeintaan 830 000 €.

Hintahaarukka on tuo, sillä loppusumma riippuu tietenkin siitä minkä palkkaluokan tai palkkatason mukaista palkkaa taiteilijoille maksettaisiin. Jos palkkaluokaksi valitaan museoalan työehtosopimuksen mukainen kakkostason palkka (”vaativat ammatilliset tehtävät ja asiantuntijatehtävät”), niin summa on pieni: 800 työviikkoa x 463 € x työnantajan sivukulut 24 % = 459 353 € vuodessa. Jos taas palkkatasoksi valitaan suomalaisten keskitulo (3368 € / kk, vuonna 2017), niin summa on suurempi: 800 työviikkoa x 842 € x 1,24 = 835 264 € vuodessa.

Lisätietoa: http://artists.fi/ajankohtaista/nayttelypalkkiosopimus/ ja https://www.nayttelypalkkio.fi.

 

2: Taidekeskusjärjestelmä

Ehdotan, että valtio luo uuden määrärahan, jolla se alkaa rahoittaa ”taidekeskuksia” eli gallerioita tai muita vastaavia toimijoita, jotka eivät ole museoita, mutta jotka tuottavat ja järjestävät taidenäyttelyitä ja muita kuvataidetapahtumia.

Taidekeskusmäärärahaa voisi hakea näyttelytoimintaan ja muuhun vastaavaan — eli ”paikallisten kuvataidepalvelujen järjestämistä” varten — esimerkiksi viideksi vuodeksi kerrallaan. Rahoituksen piiriin pääsevä galleria tai muu vastaava ei perisi taiteilijalta näyttelyvuokraa, vaan maksaisi taiteilijalle sekä näyttelypalkkion että näyttelykorvauksen.

Jos ja kun näyttelypalkkiojärjestelmä saadaan vakiintumaan suomalaisen taidemuseojärjestelmän kiinteäksi osaksi, niin näyttelyiden pitäminen museoissa on taiteilijoille paljon entistä mielekkäämpää taloudellisesti. Ei välttämättä hyvä tulonlähde, mutta ei ainakaan niin räikeää suoneniskentää kuin aiemmin. Suurin osa taidenäyttelyistä järjestetään kuitenkin museoiden ulkopuolella eli gallerioissa ja taidetapahtumissa. FRAME:n tilastojen mukaan Suomessa on 63 taidemuseota tai vastaavaa, mutta gallerioita on tuplasti enemmän. Suomalaisissa taidemuseoissa käy 2,2 miljoonaa ihmistä vuodessa, gallerioissa 1,3 miljoonaa ja taidetapahtumissa 0,3 miljoonaa, joten siinä mielessä museoilla on päärooli, mutta ehkä olennaisempaa kuitenkin on se, että suurin osa elävien taiteilijoiden näyttelyistä järjestetään nimenomaan gallerioissa.

Suomessa on väkilukuun suhteutettuna valtavasti gallerioita ja kävijöitäkin riittää. Valitettavasti suurin osa gallerioista on oikeastaan vuokrahuoneita, joiden käytöstä taiteilija maksaa. Vain kourallinen kaupallisesti menestyviä gallerioita onnistuu myymään niin paljon taidetta yksityisille keräilijöille, yrityksille ja museoille, että galleriatoiminta tuottaa niin paljon, ettei taiteilijan itse tarvitse osallistua näyttelynsä järjestämisen kustannuksiin maksamalla galleriavuokraa.

Valtio ja säätiöt ovat viime vuosina satsanneet jonkin verran niin sanottuun ”kuvataiteen välittäjäportaan kehittämiseen”. Se on hienoa. Suurin osa näistä ponnistuksista ja satsauksista on tähdännyt myynnin edistämiseen. Gallerioita on kurssitettu markkinoimaan itseään tehokkaammin ja etsimään sponsoreita ja uusia, ostokykyisiä asiakkaita. Hyvä niin, mutta kuten edellä kuvailin, teosmyynti on vain pieni osa taidemaailmaa ja taidenäyttelytoimintaa. Suurin osa innokkaimmistakin kuvataiteen rakastajista ei koskaan osta yhtä ainoaa kuvataideteosta itselleen. He käyvät ahkerasti näyttelyissä, ”juomassa suoraan lähteestä”, ilman mitään tarvetta omistaa yhtään teosta.

Valtio ja kunnat ovat tähän asti suhtautuneet gallerioihin suurelta osin ’ylellisyystavaramyymälöinä’, joilla on kroonisia vaikeuksia saada roinaansa kaupaksi. Valtio ja kunnat ovat saattaneet tukea näitä taidemyymälöitä, jos ovat katsoneet taiteen sinänsä tärkeäksi inhimilliseksi toiminnoksi, mutta tavoitteena ja haaveena on ollut, että taidemyymälät jossain vaiheessa oppisivat myymään niin paljon, että tulisivat taloudellisesti toimeen omillaan.

Tuon ajattelutavan tilalle ehdotan sellaista näkemystä, jossa galleriatoimintaan ja muuhun vastaavaan museoiden ulkopuolella tapahtuvaan näyttelytoimintaan suhtauduttaisiin julkisena palveluna, jonka pitää olla kaikkien kansalaisten ulottuvilla, aivan kuten esimerkiksi kirjastopalvelut ovat. Näyttelyt ovat taiteellisesti arvokkaita palveluita itsessään, eivätkä niinkään teosmyynnin välineitä.

Ja koska vallitsevaksi käytännöksi on muodostunut se, että gallerioissa on ilmainen sisäänpääsy, on yhdessä mietittävä millä ansaintalogiikalla ja rahoitusmallilla näyttelytoimintaa museoiden ulkopuolella on järkevää ylläpitää ja kehittää. Tästä näkökulmasta katsoen galleriat, jotka hakevat julkista rahoitusta näyttelytoiminnan ylläpitämiseen, eivät ole rasittavia kerjäläisiä ja vapaamatkustajia, vaan hyvin kustannustehokkaita ’yksityisiä palveluntarjoajia’, joiden kykyä ja halua tarjota laadukkaita kuvataidepalveluita olisi syytä arvostaa. Hienon asian — eli runsaan näyttelytarjonnan — ikävä kääntöpuoli tosin on se, että useimmissa tapauksissa laskun maksaa taiteilija itse. Taidekeskusjärjestelmä olisi hyvä ja halpa tapa korjata tätä epäkohtaa.

 

3: Taidelainaamojärjestelmä

Kuvataidetta voi nauttia ilmaiseksi gallerioissa tai ostaa kotiinsa. Näiden ääripäiden välissä on taideteosten lainaaminen. Suomessa on kymmeniä taidelainaamoja, jotka tarjoavat sellaista palvelua.

Vaikka osa kuvataiteesta on nykyään immateriaalista ja väliaikaista, useimmat kuvataiteen muodot sopivat silti fyysisen lainaustoimintaan erinomaisesti. Taidelainaamotoiminta on tehokas keino levittää taidetta tavalla, joka ei ole pelkkää ilmaisjakelua, eikä toisaalta myöskään vaadi kuluttajalta suurta kertainvestointia.

Nimike lainaamo on vähän hassu ja harhaanjohtava, sillä taidelainaamot eivät anna teoksia ilmaiseksi lainaan, vaan perivät lainasta kuukausittaista korvausta, joka on samalla vähittäismaksu. Kun teosta on vuokrannut niin kauan, että on vuokran muodossa maksanut teoksen myyntihinnan, teoksen saa omakseen. (Jos palauttaa teoksen sitä ennen, ei saa mitään omakseen.) Toiminnan sisältö on joka tapauksessa hieno, ja uskon sen voivan kasvaa monin verroin nykyistä laajemmaksi ja muodostaa isolla osalle kuvataiteilijoista tärkeän tulonlähteen.

Nykyiset taidelainaamot ovat yleensä paikallisten taiteilijaseurojen ylläpitämiä pikku putiikkeja, jotka eivät kaupallisesti pärjää kovin hyvin — toimintaa pystytään pitämään yllä, koska lainaamo toimii taiteilijaseuran toimiston yhteydessä, sivutoimintana josta aiheutuu hyvin vähän menoja. Jos kuvataiteen kaupallista potentiaalia halutaan tosissaan kehittää, taidelainaamoihin pitäisi satsata kunnolla, niin että ne suuri yleisö huomaisi ne, ottaisi tavakseen käydä niissä yhtä mutkattomasti kuin ostoskeskuksissa ja innostuisi vuokraamaan tai osamaksulla ostamaan taidetta.

 

Valtion (ja kuntien) olisi hyvä ryhtyä määrätietoisesti tukemaan taidelainaamoja, sillä ne tarjoavat tärkeää palvelua, jolla on myös kaupallista potentiaalia. Ja ne tekevät sen kustannustehokkaammin kuin kukaan muu.

 

4: Prosenttiperiaatteen laajentaminen ja kehittäminen

Prosenttiperiaate tarkoittaa tahtoa käyttää osa rakennushankkeen määrärahoista taiteeseen. Kun olin nuori ja vielä nykyistäkin tyhmempi, inhosin prosenttiperiaatetaidetta. Niin inhosi moni muukin taiteilija. Silloin oli tavallista, että taiteilijat puhuivat keskenään avoimen kyynisesti suunnilleen seuraavaan tapaan: ”Ai, kiva, taas on joku peruskoulu, virasto tai sairaalan laajennussiipi rakenteilla ja siihen tulee prosenttiperiaatteella myös taidetta. Kyl mäkin laitan sinne jonkinlaisen teosehdotuksen, vaikkei yhtään huvittaisi, sillä siitä saa sentään ihan kohtuullisesti rahaa. Sillä rahalla mä sit elän ja teen oikeaa taidetta — heti tämän prosenttipökälehankkeen jälkeen.”

Olen kuitenkin kääntänyt kelkkani. Nykyään pidän prosenttiperiaatetta hienona keksintönä ja käytäntönä. Näin siitä huolimatta, että edelleenkin prosenttiperiaatehankkeet ovat usein taiteilijoiden kannalta ikäviä kompromisseja. Monasti hankkeen reunaehdot ovat sellaiset, että taiteellista vapautta on vähän. Tilaaja ei yleensä halua mitään kuohuttavaa tai mitään mikä mitenkään voisi ketään ärsyttää, joten prossaperiaatteella tehdään välillä harmittomia ja huomaamattomia teoksia, jotka eivät ärsytä ketään, mutta eivät myöskään herätä välttämättä kenessäkään myöskään myönteisiä intohimoja.

Joskus käy kuitenkin toisin, nykyään yhä useammin, sillä yhä useammat tahot ovat oppineet, että prosenttiperiaatehanke voi olla myös rohkea, herättää kiivasta keskustelua, ja vaikka joku kokisi julkisen taideteoksen ahdistavaksi tai itseään loukkaavaksi, niin sellainenkin teos voi olla osa yhteistä etua.

Prosenttiperiaate on myös monimuotoistunut valtavasti. Aikoinaan se oli lähinnä perinteisten kuvanveistäjien temmellyskenttä: kiveä, pronssia tai terästä pönöttämään aulatilohin tai pääovien eteen. Joskus mukaan pääsi joku maalari. Nykyään prosenttiperiaatteella voidaan yhä useammin tehdä myös jotain ihan muuta, sillä prosenttiperiaate ei tarkoita enää pelkästään ”rakennetun ympäristön esteettisen laadun kohentamista”. Siksi prosenttitaidehanke voi olla jotain muutakin kuin arkkitehtuurin oheen asennettu objekti. Valtiolla on esimerkiksi nykyään peräti virallisena tavoitteena laajentaa prosenttiperiaate sosiaali- ja terveydenhuoltoon. Se on hyvä suuntaus. Ja toisin kuin itse aikoinaan luulin ja moni taiteilija edelleen kuvittelee, prosenttiperiaatteella voidaan toteuttaa myös vaikka miten kokeellisia, kantaaottavia tai osaa väestöstä ärsyttäviä hankkeita — jos halutaan. Välillä halutaan ja taiteilijoiden kannattaa sitä halua lietsoa. Prosenttiperiaatehankkeessa työskentelevä yhteisötaiteilija voi ihan hyvin olla vapaampikin kuin sellainen taiteilija, joka on kaupallisesti menestyvän gallerian tallissa ja tekee teoksia, joilla pitää olla kysyntää sen lajin taidemarkkinoilla.

Hyvä esimerkki siitä, mitä prosenttiperiaatteen laajentaminen voisi tarkoittaa, on Tukeva porras –hanke ja esimerkiksi taiteilija Eili Ikosen työ organisaatiotaiteilijana hankkeen parissa. Se on hanke, jossa kuvauksen mukaan ”kuvataiteilijat työllistyvät yhteisöntaiteilijoiksi tekemään omaa taiteellista työtään lahtelaisiin sosiaali- ja terveysalan toimipisteisiin niiden tarjoamien palveluiden tueksi”. Kömpelöä kieltä ei pidä säikähtää, ei vaikka se hankkeen sivuilla vielä byrokraattisemman kuuloiseksi pöhöttyy: ”Tukeva porras on Lahdessa 2013 käynnistetty kumppanuustoimintamalli, jossa pilotoidaan kuvataiteesta hyvinvointia -palveluja yhteistyössä paikallisten ammattikuvataiteilijoiden ja Lahden sosiaali- ja terveystoimialan kanssa.” Ennakkoluuloinen kuvittelee ehkä, että käytännössä tuo varmaan tarkoittaa vain sitä, että köyhimpiä taiteilijoita on värvätty vetämään akvarellimaalauskerhoa sairaalan työntekijöille tai potilaille, tai käsketty tuntipalkalla maalaamaan uimahallin seinään hallivahdin maun mukaista tunturimaisemaa. Väärin luultu. Ikosen vetämä hanke on vapaamuotoinen ja nykytaiteellinen, taiteilijat ovat sen puitteissa hyvin vapaasti ja aktiivisesti voineet itse määritellä ja luoda roolinsa kulloisessakin kontekstissa ja työyhteisössä.

Taiteen istuttaminen prosenttiperiaatteen kautta muun elämän lomaan ja keskelle on muistuttaa sitä miten kaupunkisuunnittelussa jätetään tilaa esimerkiksi puistoille ja muille viheralueille ja varataan rahaa niiden luomiseen ja ylläpitoon. Me tiedämme puistojen parantavan elämänlaatua, kohentavan terveyttä ja lisäävään asukasviihtyvyyttä ja parantavan yhteiskuntarauhaa. Me tiedämme myös, ettei puistoja synny itsekseen eikä markkinavetoisesti.  Sama pätee myös kansallispuistoihin. Markkinoiden mielestä jokainen puisto kaupungissa on tontti, johon kantsii ennemmin tai myöhemmin rakentaa asuntoja tai liiketilaa, ja jokainen kansallispuisto on vain teollista tai maataloudellista hyötykäyttöä odottava, uinuva resurssi.

Useimpien mielestä puistot puistot ja luonnonsuojelualueet ovat välttämättömiä ja tärkeää on sekin, että niissä oleskelu on ilmaista. Hyvin harvan mielestä olisi järkevää ja oikeudenmukaista, että puistot aidattaisiin ja portilla perittäisiin pientä pääsymaksua, jotta osa puiston kustannuksista saataisiin katettua suoraan käyttäjien pussista, eikä pelkin verovaroin. Puistot ovat osa yhteishyvää, joka kannattaa tuottaa kokonaan julkisen sektorin rahoituksella ja jakaa ilmaiseksi kaikille. Prosenttiperiaatteella tehtävä taide ei aina ole kaikille jaossa ilmaiseksi, mutta silti se on hyvin samantyyppistä yhteishyvää kuin viheralueet ja kansallispuistot — eikä sellaista yhteishyvää  markkinavetoisesti synny.

Prosenttiperiaate olisi huono idea vain, jos sillä haluttaisiin korvata muut taiteen tekemisen ja rahoittamisen tavat. En usko, että sitä vaaraa on. Taiteilija saa jatkossakin eristäytyä mökkiin kirjoittamaan runoja, maalaamaan tauluja ja säveltämään pianosonaattia, jos haluaa. Mikään pakko ei kenenkään ole ruveta väsäämään patsasta keskussairaalan aulaan tai kehittää taideprojekteja suorassa vuorovaikutuksessa yleisön, osallistujien tai jonkin työyhteisön kanssa, mutta osaa nykytaiteilijoista se todellakin kiinnostaa, eikä vain rahan vuoksi — tai välttämättä ollenkaan rahan vuoksi — vaan koska se voi olla taiteilijalle itselleen jännittävä tapa tehdä taidetta ja käyttää taiteellista osaamistaan toisin.

 

 

Sekataloudessakin olisi järkevää, että taiteilija saisi kohtuullisen korvauksen suoraan taiteen tekemisestä, eikä sen oheistoiminnoista

 

Kaikki edellisessä luvussa esittämäni ideat tähtäävät yhteiskunnan kehittämiseen niin, että taiteilijat saisivat nykyistä oikeudenmukaisemman korvauksen työstään ja vastentahtoinen ilmaisjakelu vähenisi. Taiteilijoiden pitää ammattijärjestöjensä kautta taistella oikeuksiensa ja etujensa puolesta, mutta myös valtiolla on avainasema.

Jos musiikin ja elokuvien suoratoistolevityksestä maksettaisiin kunnolla ja taiteilijat saisivat maksusta nykyistä isomman osuuden, näillä aloilla olisi paljon nykyistä mahdollisempaa pärjätä myös taloudellisesti.

Jos kuvataiteen levitys ei olisi pääosin pelkkää näyttelyiden kautta tapahtuvaa ilmaisjakelua, josta taiteilijoille koituu yleensä lähinnä vain menoja, kuvataiteilijan työ olisi taloudellisesti mahdollisempaa. Näyttelypalkkiojärjestelmän vakiinnuttaminen ja taidekeskusjärjestelmän luominen olisivat tehokkaita ja edullisia tapoja muuttaa kuvataiteen taloudellista maisemaa taiteilijan kannalta oikeudenmukaisemmaksi. Sama pätee prosenttiperiaatteen kehittämiseen ja laajentamiseen, mutta prosenttiperiaatteen erityinen lisäplussa on vielä se, että se on hyvä tapa tuoda taide osaksi kaikkea elämää, tuotantoa, ammatillista toimintaa ja ympäristöä.

Sekatalousjärjestelmässä on hyvä, että taiteilijan tulot taiteellisesta työstä tulevat monista eri lähteistä:

  1. A) Myyntitulot tai pääsylipputulot.
  2. B) Tekijänoikeuskorvaukset.
  3. C) Apurahat.
  4. D) Tuntityönä tehtävän taidetyön palkat.

Näiden lisäksi sekin on usein ihan ok, että taiteilija rahoittaa taiteensa muilla töillä, sosiaaliturvalla tai puolison rahoilla.

Kaikkien kannalta parempi on, jos taiteellinen työ itsessään olisi nykyistä kannattavampaa taloudellisesti. Siksi ehdotusteni päämäärä on, että taiteilija saisi nykyistä useammin päätulonsa tai edes merkittävän osan tuloistaan suoraan taiteellisesta työstään.

Kannattamani malli perustuu eri tulonlähteiden tasapainoon. Se on aivan eri malli kuin pelkkien markkinoiden varaan heittäytyminen, mutta se on myös aivan eri malli kuin sellainen ilmaisjakelu, jonka maksaa valtio, säätiöt — ja viime kädessä ennen kaikkea taiteilijat itse. Nykyisen tilanteen erikoinen paradoksi on, että osa utooppisimmin ajattelevasta vasemmistosta laulaa samaa laulua kuin puhdasoppisimmat markkinauskovaiset. Sen sortin vasemmistolaiset ajattelevat, että antamalla kaiken ilmaiseksi taiteilija omalla esimerkillään taistelee kapitalismia vastaan ja todistaa, että markkinoiden tuolla puolen voi kukoistaa. Markkinauskovaiset puolestaan toitottavat, että taiteilijan pitää vain sopeutua siihen: kun vähittäismyyntihinnat jatkuvasti laskevat, pitää vain yltää entistä suurempaan menekkiin. Kun ilmaisjakelusta on tullut taiteessa maan ja maailman tapa, taiteilijan pitää vain aktivoitua ja etsiä itselleen sponsoreita ja mainosrahoitteisuuteen perustuvia ansaintakeinoja.

Minä taistelen tuota epäpyhää allianssia vastaan. Minusta on hyvä, että myyntitulot, tekijänoikeuskorvaukset, apurahat ja taidetyöstä maksettavat palkat muodostaisivat tasapainoisen kokonaisuuden, ja että ne yhdessä olisivat taiteilijan olennaisin tulonlähde.

 

 

 

Ⅳ: Hei valtio, kehitä sosiaalipolitiikkaa niin, että se nykyistä paremmin tukee myös taiteilijoiden työtä ja elämää.

 

Suomessa tehdään (ja nautitaan) paljon taidetta. Väkilukuun suhteutettuna harvassa maassa tehdään yhtä paljon taidetta kuin Suomessa. Useimmissa tehdään paljon vähemmän. Tarkoitushakuisena vertailukohtana voi käyttää Venäjää. Sen taide-elämä, kaikissa taiteissa on keskittynyt Pietariin ja Moskovaan, paljon voimakkaammin kuin Suomen taide-elämä Helsinkiin. Pietarin väkiluku (5,3 milj.) on suunnilleen sama kuin Suomen (5,5 milj.), mutta taiteilijoita Suomessa on vähintään kymmenkertainen, monella alalla satakertainen määrä Pietariin verrattuna.

Mistä se johtuu?

Osittain tietenkin Suomen vauraudesta Venäjään verrattuna, mutta ei pelkästään siitä, sillä myös monissa niistä Euroopan maista, joissa bruttokansantuote on Suomen tasolla tai ylikin, taiteilijoita on väkilukuun suhteutettuna paljon vähemmän kuin Suomessa.

Yksi tärkeä syy Suomen taide-elämän vilkkauteen on taiteen arvostus, myös se arvostus, joka ei materialisoidu rahaksi. Suurimmassa osassa maailman maista taiteella, varsinkaan vapaalla ja kriittisellä taiteella, ei ole mitään yleisesti hyväksyttyä tai edes tunnistettua asemaa tai roolia yhteiskunnassa. Suomessa on.

Suomen taide- ja kulttuuripolitiikka, se kuinka paljon ja miten valtio Suomessa kohtelee, rahoittaa ja muuten tukee taidetta, tietenkin myös vaikuttaa suuresti Suomessa tehtävän taiteen määrään. Ilman valtion rahoitusta Suomessa ei ehkä olisi yhtään sinfoniaorkesteria, todennäköisesti ei myöskään suomalaista elokuvateollisuutta, ja kaikilla muillakin taiteenaloilla kotimainen tarjonta olisi nykyisen verrattuna paljon niukempaa.

Suuri osa suomalaisesta taiteesta on tehty apurahalla. Osa on tehty myös ihan markkinaehtoisesti, teoksia tai pääsylippuja tai jotain myymällä. Mutta suuri tai jopa suurin osa suomalaisesta taiteesta on tehty joko kokonaan tai osittain sosiaaliturvan tai työttömyysturvan varassa — tai kustannettu muilla töillä tai puolison tuloilla. Tämä ei koske vain huonosti menestynyttä ja varjoon jäänyttä taidetta, vaan usein myös kaikkein arvostetuinta taidetta ja sitäkin taidetta, jolla on suuri yleisö.

Siksi ehkä kaikkein tärkein syy suomalaisen taiteen runsauteen on kuitenkin sosiaalipolitiikka. Suomessa on paljon taiteilijoita, koska Suomi on aika pitkään ollut niin sanottu pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta — ja turvaverkkojen rapautumisesta huolimatta edelleen on, vaikkakin ontuen.

Suomessa on paljon taiteilijoita, koska täällä köyhinkin taiteilija voi luottaa siihen, että ei joudu kadulle asumaan, eikä näe nälkää. Täällä köyhimmänkin taiteilijan lapset pääsevät kouluun ja yliopistoon — ihan yhtä hyvään kuin rikkaidenkin kersat. Täällä köyhinkin taiteilija on hyvän terveydenhoidon piirissä. Täällä taiteilijaksi voi myös opiskella yliopistossa ilmaiseksi, joten taiteilijan ammatti on melko tasa-arvoisesti myös köyhistä perheistä tulevien ulottuvilla, eikä vain vauraiden sukujen jälkeläisten etuoikeus.

Suunnilleen sama turvallisuus ja samat oikeudet ja mahdollisuudet on tietysti eräissä muissakin Euroopan maassa, eikä ainoastaan Pohjoismaissa, mutta olennaisia eroja silti löytyy, joskus Suomen eduksi. Esimerkkinä olkoon Saksa, joka on sosiaaliturvaltaan ja koulutuspolitiikaltaan hyvin samantapainen kuin Suomi, mutta siellä lasten päivähoitoa on niin paljon niukemmin ja kalliimmin tarjolla, että köyhän freelancerin, esim. taiteilijan, on vaikea saada lapsiaan sen piiriin. Suomessa sen sijaan on ns. subjektiivinen päivähoito-oikeus, jonka perusteella jokaisella aikuisella on mahdollisuus saada lapsensa kunnalliseen päivähoitoon, vaikka olisi kuinka köyhä tai työtön. Se on hieno periaate ja lasten etu, mutta se on myös yksi niistä rakenteista, jotka ovat tehneet Suomesta suotuisan ympäristön taiteen tekemiselle.

Kuten varmaan tiedätte, vuonna 2015 valtio kuitenkin alkoi purkaa tätä hyvää käytäntöä: uusi laki antoi kunnille mahdollisuuden rajata lapsen varhaiskasvatusoikeutta 20 tuntiin viikossa, jos huoltajat eivät työskentele kokoaikaisesti, opiskele päätoimisesti tai toimi yrittäjänä. Ei minun tietenkään tässä kirjeessä sosiaalipolitiikasta pitänyt puhua, mutta pakko vähän on. Pointtini on, että päivähoito-oikeuden supistuksella ja muilla pikkuruisen tuntuisilla sosiaaliturvan heikennyksillä on usein paljon suurempi vaikutus myös taide-elämään kuin kulttuuripoliittisilla päätöksillä.

Siksi valtion taide- ja taiteilijapolitiikkaa tai kulttuuripolitiikkaa ei pidä kyhäillä omassa siilossaan ja muusta politiikasta erillään. Siksi myös ”Taide- ja taiteilijapolitiikan suuntaviivat” -työryhmän ja Taideneuvoston pitäisi mielestäni ottaa aktiivisesti kantaa myös vaikkapa sosiaalipolitiikan kysymyksiin — ottaa kantaa, vaikka ei kysyttäisi.

 

Pari ehdotusta, miten sosiaaliturvaa ja työvoimapolitiikkaa voisi kehittää myös taiteen kannalta nykyistä paremmaksi.

 

1.

Perustulo / kansalaispalkka

Perustulo tai kansalaispalkka olisi hyvä Suomelle ja monille ihmisryhmille täällä, mutta erityisen hyvä se olisi suurelle osalle taiteilijoista. Taiteilijoiden ammatti ja tulonmuodostus poikkeavat usein muista ammateista niin paljon, että taiteilijat hulahtavat helposti sosiaali- ja työttömyysturvan turvaverkoista läpi. Perustulo, jos se toteutetaan niin että köyhimpien kyykyttäminen ja hyppyyttäminen luukulta toiselle loppuu, olisi hyvä ratkaisu tähän.

Köyhät taiteilijat eivät toivo perustulon niinkään tuovan heille lisää rahaa, vaan ennen kaikkea työrauhan. Taiteen tekeminen on poikkeuksellisen vaativaa työtä, jota on vielä vaikeampaa tehdä kuin muita töitä, jos koko ajan joutuu puljaamaan viranomaisten kanssa oikeuttaakseen olemassaolonsa ja saadakseen toimeentulotuen perusosan tai työttömyysetuuden.

Perustulo on tulevaisuudessa välttämätön myös sen vuoksi, että tekniikan kehityksen vuoksi työpaikkojen määrä maailmassa vähenee vääjäämättä. Kaikki poliitikot, tutkijat ja asiantuntijat eivät sitä vielä usko, mutta yksimielisyys lisääntyy jatkuvasti varsinkin tutkijoiden joukossa. Kun Carl Frey ja Michael Osborne väittivät vuonna 2013 tutkimuksessaan ”The Future of Employment: How Susceptible Are Jobs to Computerisation?”, että että puolet nykyisistä länsimaiden työpaikoista on vaarassa kadota seuraavan 20 vuoden aikana, eikä tilalle tule syntymään läheskään yhtä paljon uusia työpaikkoja, niin monet väittivät kiivaasti vielä vastaan. Edelleen monet väittävät, että ”kyllä rehellinen työmies aina hommia löytää, jos vain haluaa”. Tutkijoiden joukossa ei kuitenkaan enää niinkään väitellä siitä, että väheneekö työpaikkojen kokonaismäärä tulevaisuudessa vai ei, vaan siitä että mitä pitäisi tehdä, kun niin vääjäämättä tapahtuu. Miten yhteiskuntaa pitää muuttaa, jos se ei enää voi perustua sille idealle tai edes päämäärälle, että lähes kaikilla työikäisillä on kokopäiväinen palkkatyö tai vastaavan tulotason tuottava oma yritys?

Jos huonosti käy, niin työpaikkojen katoaminen johtaa siihen, että yhä suurempi osa väestöstä laitetaan pakkotyöhön palkalla, jonka työnantaja yksipuolisesti sanelee. Sosiaali- ja työttömyysturvan vastikkeellistaminen on Suomessakin johtamassa siihen suuntaan. Pakkotyöllistetyt ja pakkoaktivoidut ihmiset kaunistavat tilastoja, mutta päätyvät tekemään turhaa tai haitallista työtä niin huonoilla ehdoilla, ettei sellaisiin pitäisi kenenkään suostua. Ei kenenkään pitäisi pelkän työllistymispakon nimissä joutua puhelinmyyjäksi provikkapalkalla tai sellaisiin siivoushommiin, joihin kuluu koko päivä, mutta joista maksetaan kahden tunnin palkka. Enkä minä halua, että kukaan seisoo vasten tahtoaan metroaseman tuulikaapissa tyrkyttämässä minulle ilmaisjakelulehteä.

Siksi kannatan perustuloa.

Perustulo voi kuulostaa vielä utopistiselta tavoitteelta, mutta ei sen harkitsemista pidä taannoiseen pikku kokeiluun lopettaa. Tarvitaan uusi kokeilu ja siihen olisi hyvä ottaa erityisryhmänä mukaan taiteilijat, jotta saataisiin tietoa siitä, miten perustulo vaikuttaa tämän kummallisen ammatin kohdalla toimeentuloon, hyvinvointiin ja taiteelliseen aktiivisuuteen, eli ns. tuottavuuteen.

 

2.

Työvoimapolitiikan ja sosiaaliturvan käytäntöjen muuttaminen niin, että myös taiteilijoita kohdellaan nykyisten lakien määräämällä tavalla.

Unohdetaan hetkeksi perustulo, sillä köyhiä taiteilijoita auttaisi paljon jo sekin, jos heitä kohdeltaisiin nykyisen lainsäädännön edellyttämällä tavalla.

On hyvin tavallista, että taiteilijalta evätään työttömyyskorvaus (ns. työttömyysetuus), koska taiteilijan katsotaan työllistyvän runojenkirjoittelu- tai taulujenmaalailupuuhassaan, vaikka siitä ei olisi mitään tuloja. Samaan syssyyn yleensä väitetään, että koska taiteilija maalailee ja runoilee, hän ei ole työmarkkinoiden käytettävissä — ikään kuin hän ei pystyisi saman tien päästämään irti pensselistä tai näppiksestä, jos palkallista työkeikkaa olisi tarjolla. Usein taiteilijalle myös sanotaan, että työttömyysetuutta saadakseen taiteilijan on pakko lopettaa taiteellinen työnsä, luopua työhuoneesta tai soittimista tai muusta vastaavasta ja vieläpä todistaa että on oikeasti lopettanut taidehommat. Jos taiteilija kääntyy TE-keskuksesta pakit saatuaan sosiaalitoimen puoleen, hänelle usein sanotaan, ettei sinulla tänne mitään asiaa ole, sinähän olet työkykyinen ja työikäinen ihminen, mene työkkärin luukulle.

1990-luvun alkupuolelta lähtien Suomessa on ollut tavallista, että työvoimatoimi ja sosiaalitoimi ovat pelanneet tämäntyyppistä tennistä, jossa taiteilijalla on pallon rooli. Lainsäädäntöä on vuosien varrella muutettu niin, että taiteilijan työn erityislaatu otettaisiin paremmin huomioon, mutta laki ei ole kunnolla muuttanut vallitsevia käytäntöjä. Lakiin kyllä kirjattiin, että taiteilija on oikeutettu työttymyysetuuteen, vaikka pitäisi työvälineensä ja ylläpitäisi työkykyään esimerkiksi soittamalla tai kirjoittamalla, mutta viranomaiskäytännöt pysyivät silti usein ennallaan: köyhimpiä taiteilijoita vaaditaan edelleen usein lopettamaan taiteilu, jotta he pääsisivät perusturvan piiriin. Se on siinäkin mielessä nurinkurista, että eivät tällä tavalla pompotellut ja uhkaillut taiteilijat välttämättä mitenkään syrjäytyneitä taiteellisesti ole. Heidän töitään löytyy kirjaston ja kirjakaupan hyllyistä, niitä kuulee radiossa ja niitä on esillä taidemuseoissa — he vain sattuvat saamaan työstään pienen tai olemattoman korvauksen. Myös tuore ns. aktiivimalli on entisestään vaikeuttanut monien köyhien taiteilijoiden työtä ja elämää. Suomen Taiteilijaseura on ottanut asiaan kantaa ja kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto teki taannoin kirjallisen kysymyksen aiheesta: ”Kirjallinen kysymys taiteilijoiden yhdenvertaisesta kohtelusta TE- toimistoissa”.

Työministeri Jari Lindström vastasi kysymykseen väittämällä, että kaikki on ok ja lain henki toteutuu ja ”Jos TE-toimiston menettelyyn liittyy ongelmia tai epäselvyyksiä, olisi työnhakijan tarkoituksen- mukaisinta olla yhteydessä kyseessä olevaan TE-toimistoon.”  Ministeri kirjoittaa myös, lakia kunnioittaen, että ”Taiteilija voi edelleen ylläpitää ammattitaitoaan ilman, että tällä on vaikutusta hänen oikeuteensa saada työttömyysetuutta.” Lopuksi hän kuitenkin jättää asian auki ja aivan vapaasti TE-toimistojen tulkittavaksi sanomalla, että ”Toisinaan voi kuitenkin olla tarvetta selvittää tarkemmin toiminnan luonnetta. Ammattitaidon ylläpitämisenä ei pidetä esimerkiksi toimintaa, jolla on taloudellinen tavoite.” Tuon viimeisen lauseen voi tulkita miten lystää. Tarkoittaako se, että maalari saa harjoitella maalaamista, mutta ei maalata tauluja valmiiksi, koska valmiita taulujaan hän voi joskus myöhemmin ehkä myydä? Tarkoittaako se, että myös runoilija ja pianisti saavat tehdä sormiharjoituksia, mutta eivät kirjoittaa kirjaa tai soittaa sävellyksiä? Miksi TE-toimiston vastuulla on arvioida onko taiteellisella toiminnalla ”taloudellinen tavoite” vai ei ja mitä se tarkoittaa?

 

 

Ⅴ: Hei valtio, älä näpertele, vaan tavoittele myös kuuta taivaalta.

 

Olen tässä kirjeessä jaaritellut turhan paljon pikkuasioista ja sortunut näpertelyyn. Toivon, että valtiolla ja teillä, arvon Taideneuvoston ja Suuntaviivat-työryhmän jäsenet, on into ja uskallusta ideoida ja yrittää myös toteuttaa paljon radikaalimpiakin hankkeita.

Tässä yksi ehdotus sellaiseksi.

Pidennä taideteosten tekijänoikeus äärettömyyksiin asti.

Rupesin joskus 1990-luvulla ajattelemaan, että olisi hienoa, jos taideteosten tekijänoikeudellinen suoja-aika olisi äärettömän pitkä.

Se oli olevinaan oma radikaali ajatukseni. Kuulin kuitenkin myöhemmin, että esimerkiksi mestariviulisti Yehudi Menuhin oli paljon minua aiemmin esittänyt saman idean, joko johtaessaan International Music Councilia tai toimiessaan myöhemmin Unescon hyvän tahdon lähettiläänä.

Nykyään tekijänoikeus päättyy 70 vuotta taiteilijan kuolinvuoden jälkeen. (Tosin joissakin maissa, joissakin taidemuodoissa ja tallennetavoissa tekijänoikeus raukeaa jo 50 vuoden kuluttua — tai tekijänoikeutta ei ollenkaan tunnusteta.) Sen jälkeen taideteosta saa kopioida ja käyttää kuka tahansa, lupia kyselemättä ja korvauksia maksamatta.

Ymmärrän kyllä, minkä vuoksi on katsottu, että yhteisen hyvän kannalta on parasta, että tekijänoikeus raukeaa jossain vaiheessa tekijän kuoleman jälkeen, mutta olen silti asiasta eri mieltä. Eihän maasta tai talostakaan ajatella ja sanota maan- tai talonomistajalle, että ”Hei kuule, nyt sä oot kyl omistanu tän pläntin jo niin kauan, ettei se enää oo sun. Sulla oli 70 vuotta aikaa tienata tällä hehtaarilla, mutta nyt on muiden vuoro. Ja toi talo kans, kiva että rakensit ja oot kunnossa pitäny, mut kai sä nyt ymmärrät, ettet sä ikuisesti voi sitä omistaa, kyllähän ton talon rakentaminen on osa ihmiskunnan yhteisiä saavutuksia, yhteisin ponnistuksin luotu. Avaimet tänne ja heti.”

Vaikka olen sosialisti, ajattelen silti että olisi reilua kohdella taiteellisia tuotoksia tässä mielessä samalla tavalla kuin maata ja taloja ja muita asioita, joita ihminen voi pysyvästi omistaa. Ajattelen näin, koska elämme sekataloudessa ja kommunistinen utopiani kaikkien asioiden saumattomasta yhteisomistuksesta ei taida vielä ihan huomenna toteutua.

Taideteosten tekijänoikeuksia koskevaa ideaani ei tietenkään pidä sekoittaa patentteihin ja muihin vastaaviin. Tekijänoikeus ei suojaa ideoita eikä ajatuksia vaan vain teoksen ilmiasua eli toteutustapaa. Patentti suojaa vain jonkin uuden teknisen ratkaisun, antaa keksijälle yksinoikeuden teknisen keksintönsä hyödyntämiseen 20 vuoden ajaksi. Se on hyvä käytäntö.

Mitä taiteellisen tekijänoikeuden pidentäminen äärettömyyksiin käytännössä tarkoittaisi?

Jos se toteutettaisiin kapitalistisesti, niin se tarkoittaisi sitä, että taiteilijan perilliset olisivat edunsaajia maailman tappiin asti. Me maksaisimme edelleen rojalteja W. A. Mozartin verisukulaisille. Tosin tähän mennessä he olisivat todennäköisesti myyneet oikeudet esi-isänsä musiikkiin jo eteenpäin. Oikeudet omistaisi ehkä Sony tai joukko sijoittajia. Tämäkin olisi hyvä, sillä se tekisi taidetuotteista paljon nykyistä arvokkaampia taloudellisesti ja nostaisi taiteen arvostusta.

Jos taiteellisen tekijänoikeuden pidentäminen äärettömyyksiin toteutettaisiin sosialistisesti ja erityisen taidemyönteisesti, niin se tarkoittaisi kuitenkin jotain muuta. Vaikkapa sitä, että kun tekijän kuolinvuodesta olisi kulunut 70 vuotta, niin tekijänoikeus ei raukeaisi, mutta ei myöskään jäisi jälkeläisten haltuun, vaan siirtyisi valtion omaisuudeksi. Valtio saisi vuodesta toiseen tekijänoikeustuloja kauan sitten kuolleiden taiteilijoiden tekeleistä, ilman mitään takarajaa. Kuulostaa jopa kaltaiseni sosialistin korvissa vähän ikävältä, mutta muuttuu hyväksi, jos ideaan liittyisi sellainen peruslinjaus, että valtio käyttäisi kuolleilta taiteilijoilta saamansa tekijänoikeustulot elävien taiteilijoiden työn rahoittamiseen. Se olisi hienoa.

Joku taiteen kuluttaja ehkä nyt murehtii, että hirveää riistämistä olisi, jos joutuisi maksamaan paljon nykyistä enemmän aika päiviä sitten kuolleiden taiteilijoiden teoksista. Ja toisaalta kyllä minuakin myös taiteen tekijänä vähän kirpaisee ajatus, että joutuisin kyselemään lupia ja maksamaan tekijänoikeuskorvauksia, jos käytän vaikkapa ohjaamassani teatteriesityksessä 500 vuoden takaista musiikkia tai runoutta. Siksi on syytä tarkentaa, että kun puhun tekijänoikeuden pidentämisestä, puhun oikeastaan vain tekijänoikeuskorvausten pidentämisestä. Lupien suhteen olisin valmis tekemään jopa toisin päin, eli lyhentämään suoja-aikaa, sillä minusta on harmi että esimerkiksi Bertolt Brechtin ja Samuel Beckettin perikunnat niin neuroottisesti suojelevat herrojen teoksia, että heidän teatterikäsikirjoituksiaan ja muita tekstejään saa vapaasti käyttää ja sovittaa vasta kun 70 vuotta kuolemastaan on kulunut, eli Brechtin osalta vuonna 2026 ja Beckettin kohdalla vuonna 2059. Korvauksia heidän teostensa käytöstä sen sijaan minusta olisi hienoa maksaa. Tekijänoikeuskorvaukset ovat nerokas tulonmuodostuksen tapa, sillä korvaukset ovat melko huomaamaton, mutta tehokas tapa höylätä taidetuotteen vähittäismyyntihinnasta kohtuullinen korvaus taiteilijalle. Kuluttajalle summalla on pieni merkitys, sillä yleensä tekijänpalkkion tai tekijänoikeuskorvauksen osuus teoksen hinnasta on hyvin pieni. Joskus se on karmean pieni, kuten eräistä tässä kirjeessäni mainitsemistani esimerkeistä näkyy, mutta joskus kohtuullisempi. Esimerkiksi kirjoittamistani kirjoista olen saanut tekijänpalkkiona, kirjasta riippuen joko 20 tai 23 % ”kustantajan saamasta arvonlisäverottomasta nettomyyntitulosta”.

Pienistä noroista voi kuitenkin kasvaa suuri virta. Jos valtio saisi tekijänoikeustuloja kaikesta yli 70 vuotta sitten kuolleiden suomalaisten tekemästä taiteesta, niin se olisi monellakin tapaa hienoa. Taiteen asema kansankunnan yhteisenä perintönä ja henkisenä pääomana saisi myös konkreettisen taloudellisen ulottuvuuden. Taiteen yleinen arvostus kohentuisi. Ja jos valtion keräämät tekijänoikeustulot käytettäisiin suomalaisen aikalaistaiteen rahoittamiseen, niin nykyistä harvemmat taiteilijat olisivat nälkätaiteilijoita.

 Ehdotukseni, jonka mukaan tekijänoikeuskorvauksia pitäisi ruveta maksamaan  ilman mitään takarajaa — joko taiteilijan perillisille tai oikeudet ostaneelle taholle tai valtiolle — voi kuulostaa naurettavan epärealistiselta tavoitteelta.  Toivon silti, että ette kuittaa ideaa epärealistisena haihatteluna.

Useimmat suuret yhteiskunnalliset mullistukset, varsinkin oikeudenmukaisuuteen liittyvät, ovat alkaneet siitä, että joku on esittänyt ehdotuksen tai vaatimuksen, jota on aluksi pitkään pidetty luonnottomana ja mahdottomana. Kun orjuuden lakkauttamista alettiin vaatia, väestön ja päättäjien enemmistö useimmissa maissa piti vaatimusta typeränä ja mahdottomana. Kun työväenliike alkoi vaatia työviikon lyhentämistä ensin 6-päiväiseksi ja sitten 5-päiväiseksi, piti päättäjien ja rikkaiden enemmistö aluksi ehdotusta pelkästään haitallisena sekä kansantalouden että työläisten moraalisen hyvinvoinnin kannalta. Ja jos verotus keksittäisiin vasta nyt, niin sekä päättäjien, talousasiantuntijoiden että myös väestön enemmistö todennäköisesti pitäisi sitä järjettömänä, epäreiluna mahdottomana toteuttaa. Sillä kohtaa ei pidä luovuttaa. Jonkun täytyy olla rohkea, muuten mitään suuria myönteisiä muutoksia ei tapahdu.

Lämpimin terveisin, Helsingissä, 21.8.2018,

Teemu Mäki

taiteilija / kirjailija / ohjaaja / tutkija

(kuvataiteen tohtori)

Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtaja

www.teemumaki.com

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu