1.jpg

Feministitaidetta täysin siemauksin

Teksti Satu Taskinen

Frida Kahlon näyttely tuli Wienin Kunstforumiin.

Tummat silmät katsovat maalauksesta aavistuksen verran sivusta, nenänvartta pitkin haastavasti. Teoksessa käytetyt värit ovat kirkkaita. Tyylilajina on uusasiallisuus/surrealismi. Luontoaiheiset, poliittiset ja kulttuuriperimään liittyvät symbolit ympäröivät maalauksen esittämää naista, joka on sama kuin taideteoksen tekijä: meksikolainen Frida Kahlo.

Taidemaalari Frida Kahlo (1907–1954) tunnettiin vielä elinaikanaan kuuluisan Diego Riveran vaimona. Parin poliittinen toiminta taide- ja kulttuuripiireissä maailmansotien välisenä aikana herätti niin ikään paljon huomiota. Kuolemansa jälkeen Frida Kahlosta kuitenkin kasvoi lyhyessä ajassa niin taiteensa kuin myös persoonallisuutensa ansiosta suoranainen myytti, kulttihahmo ja feministien ikoni.

Kahlo joutui vuonna 1925 vakavaan liikenneonnettomuuteen, jossa metalliputki lävisti hänen alaruumiinsa. Onnettomuuden vuoksi Kahlo kärsi koko loppuelämänsä kovista kivuista. Hänet leikattiin lukemattomia kertoja. Hän joutui makaamaan sängyssä pitkiä aikoja ja käyttämään selkärangan tukena usein korsettia. Liikkuminen oli vaikeaa ja aika ajoin mahdotonta.

Toipilaana Frida alkoi tehdä kuvia. Hän koristeli korsettiaan, piirsi ja maalasi. Aiheensa hän löysi läheltä. Maatessaan sängyssä hän maalasi peilin avulla kuvia itsestään tai välittömästä elinympäristöstään ja unistaan. Frida Kahlon taiteen tunnusmerkiksi nousivat hänen omat kasvonsa. Hän maalasi tunteitaan. Kuvissa on mukana etenkin kipua ja kärsimystä, rakkauden kiihkoa, mustasukkaisuutta ja halua, mutta yhtä lailla leikkisyyttä, elämäniloa, voimakasta tahtoa.

Elämänsä lopulla Kahlo ei voinut enää nousta sängystä lainkaan. Häneltä jouduttiin jopa amputoimaan jalka.

Hän oli alkanut maalata kasvojen sijasta esimerkiksi asetelmia. Hän sanoi, että ihmisten ja oman itsen maalaaminen oli muuttunut liian tuskalliseksi. Asetelmien viilletyissä hedelmäpinnoissa ja tihkuvassa hedelmälihassa aistillisuus ja kipu välittyvät silti niissäkin selvästi. Frida Kahlon kuvia katsellessa käsite ”ilmaisun pakko” tuntuu itsestään selvältä.

*

Feminismi ei näinä päivinä ole kovin muodikas sana.

Siksi on kiinnostavaa, että vahvasti feministisen Frida Kahlon taiteen suosio vuosi vuodelta sen kuin kasvaa. Häntä ihaillaan niin taiteilijana kuin henkilönä. Luodaan jopa muotia, joka jäljittelee hänen tapaansa pukeutua. Frida Kahlo asetti itsensä hyvin tietoisesti esille juuri niin kuin hänet nyt muistetaan. Onko Frida-maniassa kyse siis ensisijaisesti brändistä vai taiteesta? Varmaankin molemmista.

Frida Kahlon synnyttämä taidekokemus istuu omaan aikaamme monestakin syystä. Ensinnäkin se korostaa uskoa omaan itseen. Frida Kahlon maalaukset, päiväkirjamerkinnät ja toiminta välittävät viestiä siitä, ettei hän vaikeissakaan olosuhteissa aikonut luopua siitä, minkä koki omakseen.

Frida Kahlon taide on myös hyvin henkilökohtaista. Hän ei epäröinyt panna omaa elämäänsä näytteille. Kaikista intiimimmätkin asiat taipuvat hänen kuvissaan aiheiksi. Hänen taiteessaan sallitaan katse, joka on haastavasti ja häpeämättömästi suunnattuna omaan napaan. Kahlon töissä katsojaa kosketetaan motolla ”yksityisin on yleistä” ja moni tunnistaa niissä itsensä, toiveensa tai unelmansa.

Taiteessa tuntuu korostuvan tänä päivänä jälleen taipumus ikään kuin olla piittaamatta ”oikean” koulutuksen asettamista rajoituksista. Liike, tekeminen ja etsintä ovat etusijalla. Lähdetään siitä, että merkittäviä tuloksia voi tulla, jos tekee tosissaan ja kompromissittomasti, pyrkimättä miellyttämään muita kuin itseään, kaihtamatta virheitä.

Yhtenä esimerkkinä tällaisesta asenteesta taiteeseen ja elämään edustaa meidän aikanamme ohjaaja ja aktionisti Christoph Schlingensief (1960–2010). Hän oli yksi Saksan merkittävimmistä nykytaiteilijoista, joka menehtyi vain muutama viikko sitten – hänkin sairauteen. Schlingensief asetti viime vuosina sairastumisensa syöpään taiteensa keskiöön.

Minä näin parikymppisenä elämänjanoisena neitokaisena Kahlon elämästä tehdyn elokuvan 1980-luvun lopulla. (Se siis ei ollut se Salma Hayekin tähdittämä kitschtuotos, vaan muistaakseni ihan hyvä taide-elokuva, jossa pääosaa esitti Ofelia Medina.) Muistan kävelleeni sen jälkeen sitten hyvinkin pystypäisenä kesäistä Mannerheimintietä kotiin. Korvissani kaikuivat elokuvan lopun Fridan sanat ”Viva la vida”. Silloin tietenkin tiesin, kuinka kaikki tulisi nyt muuttumaan, koska minusta oli yhtäkkiä tullut taas rohkea ja itsevarma, elämän itsensä kannattelema.

*

Wienin Kunstforumissa on 5. joulukuuta asti mahdollisuus nähdä 50 Frida Kahlon maalausta ja 90 muuta työtä, pääasiassa piirustuksia sekä joitakin hänen käyttämiään vaatteita ja koruja. Näyttely on tässä mittakaavassa Euroopassa harvinaista herkkua. Wieniin se tuli Berliinistä. Kunstforumin näyttelykatalogin alkuun on kerätty monta asiantuntijoiden kirjoittamaa kiinnostava esseetä, joiden uudet näkökulmat taustoittavat ja syventävät esimerkiksi Kahlon leikittelyä symboleilla ja kuviin piilotetuilla viesteillä.

Puhuimme seuralaiseni kanssa näyttelykäynnin jälkeen ikään kuin Kahlon hengen mukaisesti siitä, miltä meistä itsestämme tuntui. Mitä kuvat olivat saaneet aikaan? Vastaus oli: vaikuttunut, koskettunut, voimaistunut, täysi. Jäi kokemus tunteen juhlimisesta ja siitä, että tunteelle raivataan tilaa relevanttina elämän osa-alueena ilman tyhjentävää analyysiä tai selitystä.

Taulut koskettavat ja puhuttelevat enemmän kuin painokuvat. Niiden voima tulee lähelle. Se innostaa ottamaan – taas uudestaan – konstruktiivisella tavalla vakavasti oman elämänsä ja itsensä.

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu