”Tämä on ainoa kysymys, josta minusta nykymaailmassa kannattaa käydä poliittista keskustelua: kysymys sosialismiin siirtymisen metodeista.”
Näin linjasi kulttuuriradikaali Arvo Salo Faros-seuran keskustelutilaisuudessa vuonna 1965. Muut keskustelijat olivat samaa mieltä. Päämäärä oli selvä, ja sitä pidettiin realistisena. Piti vain sopia siitä, edetäänkö sosialismiin puoluepolitiikalla, suoralla toiminnalla vai muulla tavoin.
60-lukulaisilla radikaaleilla oli yhteinen suuri kertomus: maailmanvallankumous etenee, ja kommunismi lähenee. Kertomus sai raskaissa oloissa palkatonta poliittista työtä tekevät aktivistit jaksamaan. Se myös osaltaan selitti, miksi ihmiset ottivat riskejä ja nousivat vanhoja valtoja vastaan eri puolella maailmaa.
Tarinalla ei tietysti tee mitään, ellei se kerro yhteisistä kokemuksista. 60-luvulla yhteiskunnalliset ja kulttuuriset mannerlaatat muuttuivat, ja vasemmisto surffasi tämän liikkeen harjalla omalla kertomuksellaan.
Tuli aika, jolloin väitettiin, että suuret kertomukset ovat kuolleet. Väitteen esittäjät olivat harvinaisen väärässä. Maailmanselitystarinat eivät nimittäin kadonneet mihinkään. Konservatiivit ja äärioikeisto vain ottivat ne itselleen, kun muita ei kiinnostanut.
Samuel Huntington satuili sivilisaatioiden törmäyksistä, Francis Fukuyama luritteli liberaalin demokratian voitosta, ja uusfasistit kehräsivät kansallismielisiä myyttejään. Ja kas, nyt meillä on maailma, jossa kapitalismi vaikuttaa ikuiselta ja poliittisia konflikteja tulkitaan etnisyyden näkökulmasta.
Suuria kertomuksia tehdään, koska ne toimivat. Ne selittävät maailmaa ja lisäävät luottamusta kertomuksen osallistujien omiin kykyihin. Jokainen suuri kertomus on aina myös manifesti siitä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu.
Valistuksen jälkeen myytit on otettu yhteiskunnallisen kritiikin kohteeksi. Myytti on käsitetty taantumukselliseksi kuvitelmaksi ja ihmisten huijaamiseksi.
On toinenkin, vanhempi tapa käsittää myytti. Antiikin Kreikassa myytti oli kertomus, jonka avulla maailma tuli merkitykselliseksi. Myytti kertoi maailman synnystä ja osoitti, miksi tapahtumien kulku on mielekäs.
Suuret kertomukset ovat aina myyttejä, mutta niiden ei tarvitse olla huijauksia tai konservatiivisia. Naomi Kleinin kirjat ylikansallisten yritysten vallasta, tuhokapitalismista ja ilmastonmuutoksia ovat myyttejä hyvässä mielessä, samoin antropologi David Graeberin tutkimukset antiautoritaaristen yhteisöjen historiasta.
Työtä, kärsimystä ja vaivannäköä on korostettu jo riittävästi. Pelkkä järki tai tilastot eivät saa meitä toimimaan. Maailman muuttamiseen tarvitaan myös myyttejä ja romantiikkaa: suuria kertomuksia.
Pontus Purokuru
Lisää huomioita ratkaisuista ja muista tärkeistä aiheista Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun Mikä meitä vaivaa? -podcastissa.
