taneli

Taidetyö on prekaaria työtä

Maaliskuussa julkaistussa Taiteen ja kulttuurin baro­metrissa suomalaiset taiteilijajärjestöt vaativat yksimielisesti lisää apurahoja taiteilijoille. Kyselyyn vastanneet taiteilijajärjestöjen hallitusten jäsenet lähettävät viestinsä Taiken kautta valtion suuntaan, mikä selittää painotuksen.

Julkaisuun nostetuissa anonyymeissä avovastauksissa näkyy kuitenkin myös toisenlaista ajattelua: ”Perustulo ratkaisisi huomattavan ongelmavyyhdin. Mutta se, että taide käsitetään edelleen muusta työstä erillisenä viihdykkeenä, on iso ongelma.”

Juuri näin. Taiteen hyvinvointivaikutuksia koskevan puheen yleistyttyä sen yhteiskunnallisen autonomian vaatimisesta on tullut vaikeaa. Nyt käytössä on kiertotie, joka painottaa taidetyön erityisyyttä, ja tämän kontrollimekanismina toimii ”korkea laatu”. Asiaa voi kuitenkin katsoa toisinkin.

Taiteilijoiden kokemat ongelmat ovat todellisia, mutta prekarisaation vaikutukset ovat samankaltaisia muuallakin. Palkaton työ on riesa taidealoilla. Taiteilijalle, joka ei pane tuntipalkkaa työlleen, vertailuasema kuukausipalkkalaiseen voi olla katkera paikka.

Korvaukseton työ ja apurahat kulkevat yhdessä myös yliopistolla. Väitöstutkijoille on tuttu laulu: ”Rahaa ei ole, mutta näyttää hyvältä CV:ssä.” Hoiva- ja siivoustöissä sekä muilla matalapalkkaisilla ja naisvaltaisilla aloilla taas kärsitään pätkien ketjutuksesta ja surkeasta neuvotteluasemasta tavalla, joka muistuttaa taiteilijan tilannetta. Taiteilija voi tipahtaa työttömyyteen koska vain, ja ilman perusteluja.

Läheskään riittävästi ei tuoda esiin psyykkistä kuormitusta, joka liittyy siihen, ettei apurahoista voi lainkaan neuvotella: taiteilijan työtarjouksiin reagoi tavanomaisesti eräänlainen musta laatikko, joka vain myöntää tai hylkää, antaa rahaa tai sitten ei.

Eläkejärjestelyissä kaikilla edellä mainituilla on taiteilijan tapaan huono asema. MYEL-eläkemaksujen käyttöönoton jälkeenkin apurahakausia tulee nauttia monta kymmentä vuotta peräkkäin päästäkseen yli minimi­eläkkeen.

Erinomaiseen Art Workersjulkaisuun sisältyvässä haastattelussa Lotta Tenhunen ja Airi Triisberg tuovat esiin paradoksin: taiteilijat ovat monin tavoin selvillä apurahajärjestelmän ongelmista, mutta koska sen piiriin pääseminen koetaan saavutetuksi eduksi, protesti jää kentän sisälle.

Nyt olisi jo aika unohtaa ajatus taiteen yhteiskunnallisesta erityisasemasta ja kehittää alistetussa asemassa olevien yhteisiä vaatimuksia yli palkkatyö/apuraha-jakolinjan.

Taneli Viitahuhta

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: