26608917039_c69680948b_o

Koti kuuluu kaikille

Jussi Lehtonen ja Sanna Salmenkallio tekevät teatteria maahanmuuttajien, hoitolaitosasukkaiden ja vankien kanssa.

Viulisti Sanna Salmenkallio esittää asialleen omistautunutta kotoutuskouluttajaa. Hän ottaa soittimestaan yksinkertaisia säveliä ja joukko turvapaikanhakijoita soittaa mukana taitojensa mukaan. Toiset osuvat säveleen paremmin kuin toiset. Juuri niin kuin elämässä aina.

Kohtaamista ylenkatsova poliisi tekee tulkin tuella selväksi, ettei kotoutettavilla ole etuoikeutta tulla kohdelluiksi yksilöinä.

Ennen pitkää ovi kuitenkin aukeaa osalle viulunsoittajista, ja kukin vuorollaan he poistuvat teatterisalista viuluineen. Toisten osana on jäädä ahdistuneina odottamaan omaa kohtaloaan.

Kyseessä on yksi avainkohtaus Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön Toinen koti -dokumenttiteatteriesityksestä. Se perustuu turvapaikanhakijoiden ja näyttämöllä myös nähtä­vien Salmenkallion ja näytteliijä Terhi Panulan omiin kokemuksiin sekä viranomaislausuntoihin. Jussi Lehtosen ohjaaman esityksen käsikirjoituksesta vastaa Kati Kaartinen ja musiikki- ja äänidramaturgiasta Salmenkallio.

Omapohjaan rakennettu katsomo kiertää kolmelta suuunnalta esitystilaa, joka muuttuu tilanteen mukaan patjoja täynnä olevaksi vastaanottokeskukseksl, kuulusteluhuoneeksi ja yökerhoksi. Katsomon vapaassa reunassa olevaa lavaa käytetään estradikorokkeena ja sen alla vietetään pelokasta aikaa kuin ahtaasti sullotun laivan ruumassa.

Päärooleissa omina henkilöinään esiintyvät Salmenkallion ja Panulan ohella Baghdadin yliopistosta valmistunut näyttelijä-ohjaaja Bakr Hasan, baghdadilaisessa muusikkosuvussa laulajaksi kasvanut Ali Saed, Irakissa ja Syyriassa dokumentaristina toiminut Harith Raas Salih sekä iranilainen kantaaottava rap-artisti Sorush Syedi.

Toisen kodin kantavana lankana kulkevat kommunikaatio-ongelmat, jotka johtuvat eroista päätöksiä kirjoittavien viranomaisten ja päätösten kohteina olevien ihmisten maailmoissa sekä myös arkisemmista kulttuurieroista.

Rinnakkain suomeksi ja arabiaksi kulkeva esitys toimii vahvana puheenvuorona kulttuurisesta omimisesta käytävään keskusteluun: siinä kaikki puhuvat omalla äänellään omasta elämästään.

Toinen Koti -esitys on osa Kansallisteatteriin Lehtosen aloitteesta vuonna 2010 perustetun Kiertuenäyttämön toimintaa. Jo sitä ennen Lehtonen oli kiertänyt vuosia erilaisten projektien kanssa esiintymässä hoitolaitoksissa ja vankiloissa.

”Kiertuenäyttämön yhtenä tehtävänä on viedä esityksiä hoitolaitoksiin ja muihin paikkoihin, joissa olevat ihmiset eivät muuten pääse niitä katsomaan. Toisena tehtävänä on tehdä taitdetta eri tavoin marginaaliin joutuneiden ihmisten kanssa ja tuoda heidän asioitaan esille. Kolmanneksi haluamme osallistua projektien kautta yhteiskunnalliseen keskusteluun”, selittää Lehtonen.

Sibelius-Akatemiassa kouluttautunut Salmenkalliokin on ollut mukana Kiertuenäyttämön toiminnassa alusta asti. Sitä ennen ja sen ohella hän on tehnyt pitkän uran muusikkona, esitystaideteosten ja elokuvien säveltäjänä ja äänisuunnittelijana.

Lehtosen ja Salmenkallion taiteellinen yhteistyö alkoi jo vuonna 2003 Kiasmaan tehdyn Pauliina Hulkon ohjaaman Amorialian myötä. Siitä työparin mukaan on jäänyt Hulkon lanseerama ajatus materiaalisesta dramaturgiasta. Tämä tarkoittaa sitä, että esitystä tehdessä kaikilla ei-tekstuaalisillakin aineksilla on oma itsenäinen arvonsa, joita yhdistelemällä ja törmäyttämällä pyritään luomaan ennalta-arvaamatonta sisältöä ja muotoa. Esimerkiksi esiintyjän esiintyjyys on yksi tärkeä käsikirjoituksen ainesosa.

”Se voi tarkoittaa myös sitä, että annetaan viulu ihmiselle, joka ei ole ennen soittanut ja katsotaan, mitä sitten tapahtuu”, tarkentaa Lehtonen.

Pitkään yhdessä töitä tehneet kollegat intoutuvat muistelemaan 2000-luvun alun keikkojaan, jolloin he veivät yhdessä William Shakespearen sonetteja epätyypillisiin paikkoihin. Salmenkallio kertoo, kuinka kerran esimerkiksi HIV-positiivisten huumeidenkäyttäjien päiväkeskuksessa pidetyssä näytöksessä joku vahvassa sekavuustilassa ollut asiakas ei saanut pidettyä näppeäjään erossa Lehtosen pitkistä kiharista hiuksista.

”Toisaalta esimerkiksi muistisairaille esittämisessä on oma jännityksensä siinä, että hetken päästä yleisö ei muista esityksestä mitään. Taide on silti silloinkin merkityksellistä. Tulee mieleen, kuinka eräs Shakespearen pariin vuoteessaan tuotu nainen intoutui huutamaan dramaattisesti rakkautta ja kuolemaa. Jälkeenpäin hoitajat kertoivat, ettei kyseinen rouva ollut sitä ennen puhunut vuosiin mitään”, kuvailee Salmenkallio yhä vaikuttuneena.

Jo Kiertuenäyttämön ensimmäisessä hankkeessa, Vastaanotto-projektissa (2011–2012) tehtiin taidetta turvapaikanhakijoiden kanssa. Sitä seuranneessa Neuvostoliitto-projektissa (2012–2014) kierrettiin palvelutaloissa keräämässä 70–90-vuotiaiden Neuvostoliittoon liittämiä muistoja. Helmi (2013–2014) taas käsitteli äitiyteen liittyviä tuntemuksia päihdeyksiköissä asuvien näkökulmasta.

Vuoden 2015 suurpanostus oli vankilasta vapautuvien kanssa toteutettu Vapauden kauhu.

”Aiemmin vankiloita kiertäessäni olin törmännyt siihen, miten pelottavana monet vangit pitävät ajatusta, etteivät enää olisikaan vankilassa. Ryhdyimme keräämään aineistoa vankien vapautumispeloista ja kokosimme yhteen vankeuden kokeneita. Heidän kanssaan työstimme aiheen pohjata kohtauksia”, kertoo Lehtonen ja jatkaa:

”Oleellista on, että näytteleminen antaa vangeille mahdollisuuden tulla hetkeksi kohdatuksi jonain muuna kuin päihteiden käyttäjänä, rikosten tekijänä tai omassa tarkasti määritellyssä roolissaan vankilan hierarkiassa.”

Projektin päätyttyä osa mukana olleista oli jäämässä tyhjän päälle. Siksi aloitettua työtä jatkamaan perustettiin vuonna 2016 Porttiteatteri, jolle ollaan nyt etsimässä pysyvää rahoitusta.

Porttiteatteri on ajankohtainen myös siksi, että siltä on tulossa itsenäisyyspäivänä ensi-iltaan groteski tragikomedia, jossa rikostaustaisten esiintyjien omia joulukokemuksia on työstetty fiktiiviseksi draamaksi ja uusiksi joululauluiksi.

Joulutarinoita-esityksen ohjaa ­Tuija Minkkinen, ja Salmenkallio vastaa nytkin musiikillisesta dramaturgiasta.

”Esitystä tehdessä on hienoa nähdä, miten tekijät löytävät itsestään piilossa olleita voimavaroja. Moni haluaa myös tehdä valtavan tunteellisia juttuja, koska vankilassa tunteita ei saa näyttää”, pohtii Salmenkallio.

Yhteisöteatteriprojekteissa ympäröivä yhteiskunta toimii yleensä yhtenä käsikirjoittana. Esimerkiksi Toinen koti -esityksen yhdessä dramaattisimmista kohdista Irakista läheisen työtoverinsa murhan jälkeen ­paennut Bakr Hasan yrittää puolustaa taiteilijuuttaan epäileviä suomalaisia maahan­muuttoviranomaisia vastaan.

Kohtauksen taustalla olevassa autenttisessa lausunnossa sanotaan:

Sinun on jatkossa mahdollista hankkia elantosi jollakin muulla tavalla kuin esittämällä julkisesti sellaisia näkemyksiä, joiden vuoksi voisit joutua vaaraan. Et ole korkeasti etkä pysyvästi profiloitunut.

Kuten myös:

Näkemyksesi eivät ole identiteettiisi sillä tavalla oleellisesti kuuluvia tekijöitä, etteikö sinun voitaisi kohtuudella odottaa luopuvan niiden julkisesta esittämisestä yleisesti halventavalla tavalla.

Maahanmuuttovirasto näyttää siis tulkitsevan, että turvapaikan myöntämisen perustaa ei ole, koska hakijalla kuvitellaan olevan mahdollisuus luopua sananvapauden käytöstä.

”Bakrin pelasti lopulta suomalaisten ystävien tuki ja hallinto-oikeus, joka katsoi Migrin tulkinnan olevan Suomen lain vastainen. Vastaavia lausuntoja tulee silti vastaan koko ajan. Se osoittaa, että viranomaisilla on hyvin puutteellinen käsitys siitä, millaisista oloista turvapaikkaa hakevat taitelijat tulevat”, tuohtuu Lehtonen.

”Esimerkiksi Irakissa on alueita, missä pelkkä soitin kainalossa voi johtaa pidättämiseen ja kidutukseen. Usein kiellettyä ei ole vain varta vasten kantaaottava taide, vaan sitä on jopa klassinen arabialainen musiikki.”

Toisaalta esityksessä kuultavan 21-vuotiaan Ali Saedin surumielisen laulun koskettavuutta ei ainakaan ­vähennä tieto siitä, että hän voi joutua Suomesta pakkokyyditetyksi entiseen kotimaahansa minä päivänä tahansa.

”Saedin tilanne on sellainen, että hänen esiinnyttyään tänä syksynä täällä Helsingissä, tieto siitä levisi netin kautta hänen entiselle kotiseudullleen. Sen johdosta perheen koti tuhottiin ja vanhemmat joutuivat piiloutumaan. Tästä voi päätellä jotain mahdollisen palautuksen seurauksista”, huokaa Salmenkallio.

Lehtonen kertoo, että myös monet muut Toisen kodin esiintyjistä ovat koko ajan vaarassa menettää oljen­kortensa.

”Esitys on esiintyjilleen toinen koti aika konkreettisessa mielessä. Nämä ihmiset ovat kokeneet tosi kovia. Monet ovat traagisesti erossa lähimmäisistään. Kielteisen päätöksen saatuaan he joutuvat vielä asettumaan Suomen valtiota vastaan. Kyllä tässä perheenjäsenen roolissa saa monella tapaa olla.”

Kati Kaartinen, Jussi Lehtonen, Sanna Salmenkallio & työryhmä: Toinen koti Kansallisteatterin Kiertuenäyttämö Omapohjassa 16.2. asti

Tuija Minkkinen, Sanna Salmenkallio & työryhmä: Joulutarinoita Porttiteatterin esitykset KokoTeatterissa 13.12 asti

TOISEN KODIN LUKKARIT. Jussi Lehtonen ja Sanna Salmenkallio vaihteeksi katsomon puolella.
TOISEN KODIN LUKKARIT. Jussi Lehtonen ja Sanna Salmenkallio vaihteeksi katsomon puolella.

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: