koulu copy

Juhlittu koulu on julmuuden resepti

Jos koululaisten ja opiskelijoiden omat halut, tunteet ja tarpeet otettaisiin vakavasti, koko järjestelmä luhistuisi.

Teksti Lauri Punamäki & Pontus Purokuru Kuva Annika Pitkänen

Koko 2000-luvun ajan mediassa ja kasvatuspiireissä on juhlittu koululaitoksen menestymistä kansainvälisessä kilpailussa. Esimerkiksi Pasi Sahlberg vyöryttää kirjassaan Suomalaisen koulun menestystarina (2015) valtavan määrän tilastoaineistoa PISA-tuloksista ja oppilaiden korkeasta osaamistasosta.

Tilastovetoinen juhliminen on tuntunut erikoiselta. Sillä ei ole ollut mitään tekemistä koulukokemusten kanssa; kyselyiden mukaan kouluviihtyvyys on Suomessa matalalla tasolla muuhun Eurooppaan verrattuna.

Myös Sahlberg mainitsee kirjassaan ohimennen, että TIMSS- ja PISA-tutkimusten mukaan ”suomalaisten oppilaiden motivaatio ja sitoutuminen koulunkäyntiin ovat huolestuttavan alhaisia”.

Suomen Akatemian rahoittama Mind the Gap -tutkimushanke on selvittänyt viime vuosina, että lähes puolet Helsingin 12-vuotiaista on kyllästynyt tai väsynyt kouluun. Tutkimusta johtanut professori Katariina Salmela-Aro on kulkenut haastatteluissa kertomassa, että koululaiset ”kokevat merkityskatoa”.

Julkisessa keskustelussa huono kouluviihtyvyys on leimattu kulttuuriseksi piirteeksi, ikään kuin oppilaat pitäisivät koulua vastenmielisenä vain, koska niin on Suomessa tapana. Pää­asiana on pidetty, että oppilaista löytyy kilpailukykyä, jolla voitetaan muut maat.

Kouluampumiset ja pahoinpitelyt ovat jäävuoren äärimmäinen huippu, kun puhutaan pahoinvoinnista, jota kouluun liittyy. Suurin osa kouluun liittyvän väkivallan seurauksista ilmenee näkymättömillä tavoilla, kuten masennuksena, syömishäiriöinä, yksinäisyytenä ja vetäytymisenä.

Olemme itse nähneet ja kokeneet koulussa väkivaltaa aikuisten seisoes­sa vieressä, ulos sulkemista, kiusaamista, nolaamista, lasten ja nuorten kilpailuttamista toisiaan vastaan, ulkonäöstä ja elintavoista moralisoimista, käskyttämistä kurin vuoksi, pahoinvoinnin ohittamista ja vähitellen murenevia elämiä. Keskustelu kouluviihtyvyydestä ei tavoita tätä todellisuutta.

Vangit ovat esimerkki ihmisryhmästä, jonka alamäki alkaa koulussa. Tanja Äärelä haastatteli 2012 valmistuneessa väitöskirjassaan nuoria vankeja, jotka kertoivat, että erityisesti yläkoulussa koulupäivät muuttuivat rangaistuskeskeisiksi. He kokivat, että opettajat luokittelivat oppilaita hyviin ja huonoihin, minkä jälkeen oppilaita kohdeltiin tämän hierarkian mukaan.

Koululaitos pystyy käsittelemään ongelmia edelleen lähinnä yksilöpsykologisoinnin kautta. Puhutaan herkästä oppilaasta, epäsopivasta opettajasta ja yksittäistapauksista. Esimerkiksi koulukiusaamista ei juuri käsitellä koulujärjestelmän sisäsyntyisenä ilmiönä.
On julmuuden resepti laittaa päivästä toiseen suuri joukko samanikäisiä lapsia tai nuoria hierarkkiseen laitokseen muutaman aikuisen kontrolloitavaksi. Koulussa traumatisoituvatkin oppilaiden lisäksi opettajat, joiden työ on jatkuvaa taiteilua hermoromahduksen partaalla.

Koululaisten kielteisiä kokemuksia ei välttämättä kielletä, mutta ne latistetaan yksilötarinoiksi.

Viime vuonna otettiin käyttöön uusi opetussuunnitelma, jonka tarkoitus on ”vahvistaa oppilaan aktiivisuutta, lisätä opiskelun merkityksellisyyttä ja mahdollistaa onnistumisen kokemukset”. Vaikka vastaavia arvoja on korostettu suunnitelmissa jo vuosikymmenten ajan, voi kysyä, kuinka paljon koulun perustavat, arkiset käytännöt ovat muuttuneet.

Riikka Hohti kuvaa luokkahuonetta käsittelevässä etnografiassaan Valta ja tieto koulun todellisuuksissa, kuinka koulun arkitilanteissa oppilailta vaaditut tehtävät ovat sellaisia, ettei niitä voi lukea opetussuunnitelmasta. Koulussa selviäminen edellyttää ennen kaikkea tottelevaisuutta, tunteiden hallintaa ja mukautumista. On oltava aktiivinen oikealla tavalla oikeaan aikaan ja muuten kärsivällisen passiivinen.

Kauniista arvopuheista huolimatta koulun peruskäytäntö on oppilaiden kontrolloiminen. Kontrolloimisen tavat luonnollisesti muuttuvat aikojen myötä. Karttakepillä kuria pitävästä kersanttiopettajasta on siirrytty yrittäjyyskasvatusta toteuttavaan konsulttiopettajaan. Tavoite on edelleen oppilaiden muokkaaminen taloudellisesti tuottaviksi ja hallinnan sisäistäviksi kansalaisiksi.

Koulun prioriteetteina eivät ole oppilaiden kokemukset, lasten hyvinvointi tai väkivallan estäminen, vaan oikeanlaisen käytöksen ja kovien ”oppimistulosten” tuotanto.

Seuraukset ovat nähtävillä. ICCS- ja Mind the Gap -tutkimusten perusteella näyttää siltä, että suomalainen koulujärjestelmä kasvattaa olosuhteisiin kyynisesti alistuvia nuoria.

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: