2017-11-16-kello-16.13.44

Ideologiatko kuolleita?

Night Visions -elokuvafestivaaleilla esitettävä Morten Traavikin dokumentti kertoo ideologiakriittisen Laibach-yhtyeen keikasta Pohjois-Koreassa. Ja sen kautta muustakin.

”Laibach rakastaa sensuuria”, julistaa yhtyeen puhemies Ivan Novak Kulttuuritehdas Korjaamolla Laibachin Pohjois-Korean esiintymismatkasta tehdyn Liberation Day -elokuvan näytöksen jälkeen.

Esitys oli ennakkkonosto marraskuun lopulla Helsingissä järjestettävän Night Visions -elokuvafestivaalin ohjelmistosta. Kommentti taas on vastaus yleisöstä tulleeseen kysymykseen siitä, miten pitkälle yhtye olisi ollut valmis taipumaan pohjoiskorealaisten isäntien konsertin sisältöä koskevien vaatimusten edessä.

”Laibachin keikasta voi ottaa pois mitä tahansa ja se on silti Laibach”, jatkaa Novak tarkoittaen selvästi sitä, että Laibach on ideologiakriittinen kokonaistaideteos esitti se sitten lavalla tämän tai tuon kappaleen.

Sekä Novakin puheista että elokuvasta välittyy kuva siitä, että poliittinen kontrolli ei ole Laibachin ja sen edustaman taideyhteisön kohdalla este, vaan olennainen osa artistista sisältöä. Pelkkä esiintyminen Pohjois-Koreassa on yhtyeelle tyypillistä kulttuurihäiriköintiä. Samalla  viesti on suunnattu enemmän tämän suljetun maan ulkopuolelle kuin sen sisälle.

Vuonna 1980 kylmän sodan aikaisessa Jugoslaviassa perustettu Laibach on slovenialainen taiderockyhtye. Sen musiikkilajia luonnehditaan yleensä industriaaliseksi avantgardeksi. Yhtyeen esiintymisasuissa, graafisissa materiaaleissa sekä videoiden ja lava-animaatioiden estetiikassa  viitteellisten natsisymbolien käyttö yhdistyy sosialistisen realismin, kansallisromantiikan sekä 1900-luvun alun italialaisen futurismin kuvakieleen.

Yhtye toimii myös vuonna 1984 perustetun, itsenäiseksi mikrovaltioksi omine passeineen ja lippuineen julistautuneen Neue Slowenische Kunst -taideyhteisön musiikillllisena siipenä.

1980-luvun Jugoslavia oli totalitaarisesta sosialismistaan huolimatta myös keinotekoisen nationalistinen ja Neuvostoliiton suuntaan etäisyyttä hakenut valtio. Sekä idässä että lännessä Laibachia erehdyttiin alkuun tulkitsemaan ääriliikkeiden äänitorveksi. Silti sen totalitarisimifetisismiin sisältyi erityisesti kritiikkiä oman maan ideologisia rakennuspuita kohtaan.

Väärinkäsitystä on ehkä ruokkinut se, että yhtyeen poikkitaiteellinen perusta jäänyt monilta kommentaattoreilta huomaamatta. Esimerkiksi kolmannen studiolevyn, Opus Dein (1987), sisäpussista löytyvä hakaristimontaasi on natsivastaisen taidepropagandan mestarin, John Heartfieldin (1891–1968) klassikkoteos.

Liberation Day -elokuvassa slovenialainen filosofi Slavoj Žižek kuvaa sattuvasti Laibachin näkökulmaa sellaiseksi, missä ideologinen kritiikki toteutetaan suoran vastakkainasettelun sijaan viemällä vastustajan ideologiset lähtökohdat niin pitkälle, että niiden irvokkuus paljastuu.

Tätä näkökulmaa voi tietenkin kritisoida perustellusti siitä, että osalle yleisölle projektin kriittinen luonne jää tavoittamatta ja esillä olevat ideologiset liioittelut tuntuvat itsessään innostavilta. Tuli ei yleensä tapaa tukahtua kaatamalla sinne lisää bensiiniä.

Juuri propagandan kohdalla niin voi kuitenkin joskus käydä. Jopa natsien kansanvalistus- ja propagandaministerinä toiminut Joseph Goebbels huomasi poliittisen vaikutuspyrkimysten onnistuvan tehokkaammin romanttisiin seikkailuelokuviin kätkettynä kuin kärjistettyinä propagandamainoksina.

Jugoslavian hajoamisen ja Slovenian itsenäistymisen jälkeen Laibachin ympärillä vaikuttavan taidepiirin harjoittama kansallismielisyyden ja totalitarismin tutkiminen on laajentunut globaalille tasolle.

Esimerkiksi Volk-levyllä (2006) kaikki kappaleet ovat eri maiden kansallislaulujen inspiroimia. Läntisen demokratian ihanteiden ja todellisuuden ristiriidan avaaminen taas tulee esiin esimerkiksi Sašo Podgoršekin ohjaamassa, vuoden 2004 USA:n kiertuetta kuvaavaassa Divided States of America (2006) – dokumenttielokuvassa.

Night Visions -elokuvafestivaalin nyt Suomeen tuoma Liberation Day  (2016) on puolestaan norjalaisen nykytaitelija Morten Traavikin käsikirjoittama ja yhdessä Ugis Olten ohjaama dokumentti. Siinä matkustetaan Laibachin kanssa Traavikin itsensä järjestämälle konserttimatkalle Pjongjangiin.

Elokuva onnistuu kuvaamaan älykkään hirtehisesti sen moninkertaisen paradoksin mikä syntyy, kun ideologiakriittistä yhtyettä sovitetaan ahtaaseen ideologiseen kehykseen. Samalla kun elokuva käsittelee käytännön tasolla Pohjois-Korean valtiollista kontrollipolitiikkaa, se kuvaa läntisten tiedotusvälineiden Pohjois-Koreasta välittämän kuvan yksipuolisuutta ja tiettyä ideologisuutta.

Traavikin taitelijalaatu osoittautuu yhtyeen suhteen hengenheimolaiseksi. Käytännön kommelluksien keskellä paljastuu etteivät hänen tuottajataitonsakaan ole vähäiset.

Elokuvassa myös haetaan pohjoiskorealaisen totalitarismin muuriin sävyjä ja säröjä. Taitavasti valituilla välikohtauksilla ja ristileikkauksilla elokuvan tekijät löytävät pikkutarkan kontrollikoneiston edustajista inhimillisiä heikkouksia,  paikallisten artistien esiintymisestä intohimoa ja ylipäänsä vastaan tulevista ihmisistä vilpittömyyttä.

Laibachille tyypillinen ideologinen kierrepotku löytyy elokuvan lopputeksteistä. Niiden mukaan elokuvasta on tuntuvan uhkasakon takia poistettu kaikki erääseen tunnettuun länsimaiseen yhtyeeseen liittyvät osiot ja viitteet. Läntisen demokratian puolelta katsoen yleensä on helppo tunnistaa sensuuri, kun se esiintyy vanhanaikaisen systeemikontrollin muodossa; paljon vaikeampaa se on silloin, kun se toimii demokratian sisällä kaupallisin perustein.

Laibach on esiintynyt Suomessa kaikkiaan 13 kertaa. Tuorein keikka koettiin juuri Korjaamon elokuvaesityksen yhteydessä. Tiukan kovaäänisesti esiintyvän yhtyeen sointi on yhä vahvasti kiinni industriaalisen metelimusiikin juurissa. Se nojaa raskaiden rumpujen rymistelyyn ja syntetisaattorien avulla loihdittavien eri suuntiin vellovien äänimassojen vyöryyn.  Milan Frasin tunnistettavalle kellaribassolle harkittua kontrastia luo Mina Špilerin voimakkaan tunteikas lauluääni.

Yhtye on karsinut nykyohjelmistostaan tunnetuimmat vanhat omat kappaleensa ja cover-versionsa klassista Life is Life – tulkintaa myöten.

Esiintymisessä ja taustaprojisoinnissa aiemmin vahvasti esillä ollut polittinen symbolismi on nyt typistetty lähinnä laulajien palopuhemaisiin olemuksiin ja Špilerin megafoniin.

Eri kielillä esitettyjen kappaleiden joukosta ehkä parhaiten yhtyeen alkuperäinen taiteellinen missio tiivistyy WAT-albumilta (2003) poimitun Hell: Symmetry -kappaleen sanoihin:  I will take your thoughts/and I’ll make them mine/I’lI will speak your language/and I´ll make it mine/it will sound different,/clear-cut and crude./ it will sound stronger/once it is mine./Love me/love me not/love me – not/I will take your anger/and I´ll make it mine/I will demonize it/and it will multiply/…

Liberation Day kuuluu myös 22.-26.11. järjestettävän Night Visions -elokuvafestivaalien ohjelmaan.  Koko ohjelma täällä: www.nightvisions.fi


Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: