big_fimage.jpg

Intia rakentaa kauppaimperiumia

Teksti Rajesh Kasturirangan

Kiinan kasvusta huolestunut Intia on valinnut kehityksen, joka muistuttaa 1800-luvun Englannista. Intian teollisuus kahmii maata niin kotikentällä kuin Afrikassakin. Ovatko intialaiset yhtiöt kuluvan vuosisadan imperialismin suunnannäyttäjiä, kysyy intialainen tutkija Rajesh Kasturirangan.

Näinä päivinä ei ole epätavallista kuulla, että yksi ja toinen intialainen yhtiö hankkii suuria omaisuuksia ulkomailta. Teräsalan kymmenen suurimman joukkoon kuuluva Tata osti alan Euroopan toiseksi suurimman Coruksen. Mittal osti Arcelorin, joista muodostui maailman suurin teräsyhtiö. Intian suurin ja maailman toiseksi suurin monialayritys Reliance mellastaa edelleen, kaksikymmentä vuotta kaupan liberalisoimisen jälkeen. Intian kapitalistiluokka on muun maailman vastinpari.

Ja tämä toiminta on ehkä aivan yhtä armotonta. En ole ollut hämmästynyt ensimmäisen maailman yhtiöiden valtaamisesta, jota joku voisi pitää globaalisaatioprosessin väistämättömänä osana. Sehän tasoittaisi voimatasapainoa ja resursseja ensimmäisen ja kolmannen maailman välillä. Maana, jolla on taustanaan suuri ja laajalle ulottuva hyvin koulutettujen ihmisten diaspora, intialaiset ovat hyvissä asemissa hyötyäkseen globalisaatiosta. On kuitenkin toisenlaista Intian laajentumista, joka on pahaenteistä. Tätä laajentumista ylläpitää maan ja resurssien haltuunotto maailman puolustuskyvyttömimmiltä ihmisiltä – heidän suoranainen riistonsa.

Tiedämme, että Kiina investoi aggressiivisesti öljyyn, mineraaleihin ja muihin luonnonvaroihin kautta Afrikan ja Etelä-Amerikan. Siinä, missä Kiinan ekspansio on valtiojohtoista, Intian interventiosta vastaa yksityissektori. Luin viime kuussa kahdesti, että Etiopian hallitus vuokraa viljelymaata intialaisille maatalousalan yhtiöille. Kuten eräässä artikkelissa sanotaan: ”Intiassa maa on ylikansoitettua ja yliviljeltyä. Maan hallitus tarjoaa yhtiöille kannustimia, jotta ne perustaisivat jättitiloja ympäri mannerta.”

Artikkeleiden lainaamat lukuarvot ovat suunnattomia. Intialaiset yhtiöt ovat investoineet jo 4,2 miljardia dollaria Etiopiaan. Vuokratut maa-alat ovat vielä hätkähdyttävämpiä. Pienin koko, josta olen lukenut, on 121,4 km2; toinen artikkeli mainitsee 75 vuoden vuokrasopimuksen lähes 2 833 neliökilometrin maa-alasta yhdelle ainoalle intialaiselle yritykselle. Antaakseni käsityksen jälkimmäisestä lukuarvosta, Wikipedian mukaan Bangaloren kaupunki on 709 km2 ja Hong Kong 1 104 km2. (Helsingin maapinta-ala on 213,88 km2. Suom. huom.) Siispä yksi intialainen liikeyritys tulee hallitsemaan kaksi ja puoli kertaa Hong Kongin ja neljä kertaa Bangaloren kokoista maa-alaa 75 vuotta.

Britit saivat imperialistisen suuruutensa aikaan Hong Kongin kiinalaisilta 99 vuodeksi. Meidän yhtiömme tallaavat samaa polkua sata vuotta myöhemmin.

Intialainen versio kauppaimperialismista ei rajoitu vain muihin maihin; se ilmenee myös Intian sisällä. Useilla heimoalueilla monet teollisuusyritykset ovat anastaneet metsiä ja ajaneet ihmisiä mailtaan. Vedanta Resources sijaitsee Lontoossa, mutta sitä johtaa intialaistaustainen miljonääri. Yhtiötä syytetään maanryöstössä Orissassa. Yksin alumiinikaivoshanke käyttää yli kuutta neliökilometriä, eikä tämä ole koko tarina. Saman kaivosryhmän ylläpitämä Vedanta yliopistolle on suotu yli 24 neliökilometriä maata Orissassa.

Kuka tarvitsee noin paljon maata yliopistolle? Intian tiedeinstituutti käsittää runsaat 1,6 neliökilometriä. Pinta-alaltaan laajin yliopisto Intiassa on nykyisin Hyderabadin yliopisto 9,3 neliökilometreineen, josta suurinta osaa ei käytetä akateemisiin tarkoituksiin. Miksi kukaan tahtoisi kaksi ja puoli kertaa tämän määrän yliopistolle Orissassa, jollei sitten yliopisto ole tekosyy suuremmalle maanhankinnalle?

Intian kehitysmalli näyttää uhkaavasti samalta kuin Englannin 1800-luvulla. Teollisen ajan alussa nähtiin massiivinen teknologian käytön ekspansio, mikä johti suuriin muutoksiin brittiläisessä taloudessa maan sekä sisä- että ulkopuolella. Samalla, kun tämä laajentuminen Englannissa ja muualla Euroopassa johti keskiluokan syntymiseen sekä suurelta osin modernin tieteen ja teknologian luomiseen, ekspansiota ylläpitivät 14 tuntia yhteen menoon uurastavat kaivosten lapsiorjat sekä kokonaisten maanosien brutaali alistaminen siirtomaavaltaan. Siihenkö haluamme päätyä? Ovatko intialaiset yhtiöt alkaneen vuosisadan intialaisen imperialismin etujoukko? Ja mikä vielä tärkeämpää, pitääkö meistä tulla uuskolonialistisia herroja?

Intian ekspansionismissa on ruma, sovinistinen puolensa. Lukemattomat ovat ne kerrat, jolloin olen kuullut että me olemme nyt valmiita pelaamaan isojen poikien peliä, että Afrikan maat ovat luusereita, joita joutaakin käyttää hyväksi. Kuulostaako rasistiselta? No, se on rasismia.

Me kaikki intialaiset tiedämme, miten paljon värillä ja kastilla on väliä tässä maassa. Niin kauan kuin olimme köyhiä ja imperialistisen voimankäytön vastaanottava osapuoli, intialaisen ajattelun hierarkkinen luonne oli sisäinen ongelma. Nyt, kun yrityksemme levittäytyvät ympäri maapalloa, sälytämme nämä ajatusmallit toisten kansakuntien niskoille. On hyvin tunnettu tosiasia, että intialaisia vihataan kautta Itä-Afrikan heidän työsuhdekäytäntöjensä takia.

Tietysti on mahdollista, että meistä tulee vastuullinen teollisuusvalta; että altistuminen toisille kulttuureille ja kansoille tekee yrityksistämme humaanimpia. Jos ei, saatamme menettää liiketoimet kiinalaisille yhtiöille, jotka kohtelevat afrikkalaisia työntekijöitään paremmin.

On kaksi argumenttia Intian imperialismin luonnehdintaani vastaan. Ensimmäinen sanoo – hiukan oudosti – että imperialistisen laajentumisen kehityskulku on sisäsyntyistä kehityksen kapitalistisille muodoille, joten Intian ekspansionismi ei poikkea viktoriaanisen ajan brittiläisestä ekspansionismista. Mutta argumentin mukaan tämä on hyvä asia, sillä edut voittavat kustannukset. Tämän ’kakusta pöydältä putoilevat muruset hyödyttävät kaikkia’ – kehitysteorian mukaan kulttuuri tai kansakunta laajentuu ulospäin pienestä edellä käyvästä luokasta (joka voi olla älymystöä, määräävää talousjohtoa tai osa porvaristosta) ja levittäytyy koskemaan mahdollisesti jokaista.

Tämä joukko uskoo, että demokratia Intiassa on brittiläisen kolonialistisen hallinnon perintöä, että siirtomaa-aika avasi Intiassa muutoksen takapajuisesta kasti- ja feodaaliyhteiskunnasta moderniksi demokratiaksi. Brittiläinen perintö Intiassa on lainsäädäntö, omistusoikeuden ja yrittäjyyden suojelu, joka on välttämätön nykyaikaiselle yhteiskunnalle. Nämä argumentit ovat tuttuja; amerikkalainen versio samasta argumentista sanoo, että kapitalismin levittäytyminen muuntaa Kiinan liberaaliksi demokratiaksi. Ehkä niin, mutta Kiinan kommunistisella puolueella on muita aatoksia: opittuaan Neuvostoliiton virheistä puolue tekee parhaansa muuttaakseen maansa toisenlaiseksi kapitalistiseksi maaksi, joka muistuttaa enemmän teknokraattista fasismia kuin liberaalia demokratiaa.

Toinen argumentti Intian laajentumisen puolesta lähtee maan ja muiden resurssien niukkuudesta Intiassa. Sen mukaan meidän täytyy vaihtaa agrobisnekseen, suuriin kaivoksiin ja isoihin yhtiöihin, koska väestömme on liian iso ja sen tarpeet ovat liian monet täytettäväksi ilman laajamittaista globaalien luonnonresurssien hyväksikäyttöä. Jos ensimmäinen argumentti etenee ylhäältä alas, toinen on ylösalaisin; se alkaa kahdella näennäisen ristiriidattomalla tosiasialla. Ensimmäinen on se, että Intialla on seitsemän- tai kahdeksansadan miljoonan väestö, joka elää köyhyydessä, jota ei voi hyväksyä. Toinen on, että Kiina on nostanut enemmän ihmisiä pois köyhyydestä nopeammin kuin mikään toinen valtio historiassa.

Näistä kahdesta tosiasiasta meidän tulisi päätellä, että meidän pitäisi jäljitellä Kiinan mallia ja alkaa ajatella suuria laajentumisestamme. ’Ainoa tie ulos köyhyydestä’ – argumentti on ehkä vielä turmiollisempi kuin ensimmäinen, sillä se viittaa eräänlaiseen mielen köyhyyteen – vai pitäisikö minun sanoa kehitykselliseen köyhyyteen – missä valtavan tuhlaileva ja tuhoava talousmalli on ainoa sosiaalisen muutoksen malli, jota kannattaa jäljitellä. Jos maailma on oppinut mitään viimeksi kuluneesta viidestäkymmenestä vuodesta, se on, ettei meidän tarvitse rakentaa suuria patoja ja tuhota metsiä edetäksemme kohti vauraampaa tulevaisuutta.

Valtion äänettömästi tukeman Intian kapitalistisen laajentumisen takana on alati kasvava Kiinan pelko, että se valtaa niin paljon maata kuin mahdollista samalla, kun me istumme pyörittelemässä peukaloitamme. Tässäkään emme ole edelläkävijöitä. Brittien Intian kolonialisointi-aaltoja vauhditti pelko kilpailusta Ranskan kanssa. Tipu Sultanin vuoden 1799 hyökkäyksen ja ensimmäisen vuonna 1857 itsenäisyydestä käydyn sodan välillä britit kääntyivät hitaasti kauppavallasta imperialistiseksi siirtomaavalloittajaksi osittain siksi, että he halusivat estää Ranskaa ehtimästä ensin. Pelon, asevoimien menestyksen ja teknologisen edistyksen yhdistelmä veti eurooppalaista laajentumista Amerikoihin, Aasiaan ja Afrikkaan.

Tämän yhdistelmän seuraukset eivät olleet tuskallisia ainoastaan siirtomaavallan alle joutuneille, vaan myös kolonialisoijille itselleen: lakkaamaton sodankäynti läpi koko 1800-luvun kulminoitui kahteen maailmansotaan. Tätäkö me haluamme? Raamattu sanoo (Matteus 16:26) ”sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon?”. Meidän pitäisi ottaa huomioon tuo neuvo.

Tohtori Rajesh Kasturirangan on apulais professori Bangaloressa Intiassa sijaitsevassa National Institute of Advance Studies – laitoksessa. Teksti on aikaisemmin julkaistu India Together -lehdessä.

Suomennos: Olli-Pekka Haavisto.

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: