Aloitin dramaturgian ja näytelmän kirjoittamisen opintoni Teatterikorkeakoulussa vuonna 2016. Opiskelujeni alussa saattoi vielä kuulla jonkun kanssaopiskelijan sanovan, että tulevaisuudessa ammattitaiteilijoina tehtävänämme on opettaa valistumattomammalle väelle parempia arvoja. Tätä nykyä nuoret taiteilijat osannevat välttää sanomasta ääneen tuollaista, olemmehan havahtuneet kollektiivisesti taidekentän rakenteelliseen luokkasyrjintään ja Helsinki-keskeisyyteen.

Ajatus siitä, että taiteen ensisijainen tehtävä on välittää eteenpäin oikeaa arvopohjaa, elää silti nykyisessä keskusteluilmapiirissä vahvana rivien välissä. Taiteen tekemisellä on väistämättömiä eettisiä ja poliittisia ulottuvuuksia, mutta keskustelu tuntuu ehdottavan taiteen vaikutusten olevan huomattavasti suoraviivaisempia kuin ne todellisuudessa ovat.

Se, miten suoraviivainen taiteen vaikutus vastaanottajaansa on tai ei ole, nivoutuu yhteen tekijän vastuun kysymysten kanssa. Sellainen kielenkäyttö, jossa yksittäisiltä tekijöiltä penätään vastuunkantoa teostensa sisällöistä, on vakiintunut keskusteluun opiskeluvuosieni aikana. Vastuu-puheen yhteydessä ei kuitenkaan tarkastella perusteellisesti sitä, minkäkokoisia vaikutuksia yksittäisillä teoksilla voi olettaa olevan.

Taiteilijana toimiminen on erityinen asia ja taiteilijana toimivalla ihmisellä on useimpia muita enemmän valtaa määritellä, mitkä asiat jaetussa todellisuudessa ovat näkyviä ja mitkä näkymättömiä. Opiskeluvuosinani taajaan toistunut fraasi ”taide ei ainoastaan heijasta todellisuutta vaan myös luo sitä” tunnustaa tämän asianlaidan. ”Taide luo todellisuutta”–iskulauseeseen nojaten saatetaan vedota, ettei esimerkiksi jotakin väkivallan tekoa tulisi teoksessa representoida eli toisintaa, sillä normalisoi väkivaltaa eli tekee siitä ihmisten mielissä hyväksyttävämpää.

Normalisointi –sanan käyttö näyttäytyy minulle kuitenkin usein tuskastuttavan epämääräisenä, niin ettei ole selvää, mistä epätoivottujen elämänmuotojen normalisoinnista syytettyä tekijää tarkalleen ottaen vaaditaan vastuuseen. Jonkin asian representoiminen, eli esille nostaminen näyttäytyy itsessään jossain määrin eksotisoivana eleenä. Esittäminen tuntuu sanovan: katso, tässä on jotain erityisestä, merkittävää. Se, syytetäänkö teosta normalisoivasta vai eksotisoivasta eleestä, tuntuu välillä vaihtelevan mielivaltaisesti.

Kulttuurikeskustelussa toistuvat monet sellaiset fraasit, joiden rooli on toimia taiteen tekemistä ohjaavina eettisinä periaatteina. Monet niistä ovat sekä ilmeisiä että lepäävät monen vastaamattoman kysymyksen päällä. Esittääkseni joitain esimerkkejä: Henkilökohtainen todella on poliittista – mutta ei kai kaikki henkilökohtainen ole tasavertaisesti poliittista? Eri väestöryhmien representaation olisi hyvä vastata elettyä todellisuutta, mutta saako representaatio esittää sellaista elämänmuotoa, joka on väestöryhmän sisällä harvinainen  – ja jos saa, miten teoksen pitäisi elämänmuodon harvinaisuus ilmaista? Taide luo todellisuutta – mutta missä määrin teokset itsessään voivat muovata ihmisten asenteita ja missä määrin ihmiset vain peilaavat valmiita asenteitaan näkemiinsä teoksiin?

Katsoja ei ole tyhjä taulu

Elän maailmassa, jossa “maskuliinisuuskouluttaja” ja somevaikuttaja Andrew Taten on nuorten miesten keskuudessa hätkähdyttävän suosittu. Tate nousi esille, kun käsittelimme koulutusohjelmani seminaarissa osittain tämän tekstin teemoja käsittelevää opinnäytettäni. Seminaarissa pohdittiin, osoittiko Taten suosio, että taiteilijoiden tulee olla entistä tarkempia siitä, millaisen maailman esimerkkiä he teoksillaan näyttävät. Eräs lehtoreistamme huomautti, että länsimaissa on tehty viime vuosikymmeninä enemmän tasa-arvotyötä kuin historian saatossa missään, ja silti meillä on Tate.

Andrew Taten suosio ei todista minulle, että tasa-arvotyö olisi tullut jättää tekemättä. Haluaisin edesauttaa tasa-arvon toteutumista käännyttämällä nuoria miehiä Andrew Taten ihailun tieltä, mutten ole varma, onko ammattitaiteilijuus tähän paras, saati kovinkaan tehokas väylä. 

Tämänkin tekstin keskeinen aihe on tasa-arvo, yhä toteutumaton tavoite. Ranskalaisfilosofi Jacques Rancièren tuotannossa tasa-arvo on tavoitteen sijaan lähtökohta. Rancière kirjoittaa klassikkotekstissään Vapautunut katsoja (2016/2008) älyjen tasa-arvosta. Ajatus pohjautuu 1800-luvun alussa vaikuttaneen opettajan ja kasvatusfilosofin Joseph Jacotot’n radikaalille älyllisen yhdenvertaisuuden käsitteelle. Jos ja kun meidän ei ole mielekästä asettaa erilaisia ymmärryksiä paremmuusjärjestykseen, pitäkäämme kaikkia ihmisia älyllisesti tasavertaisina.

Kirjoittaessaan poliittisesta teatterista Rancière käsittelee taiteen tekijän, teoksen ja vastaanottajan suhdetta vasten älyjen tasa-arvon lähtökohtaa. Hän korostaa vastaanottajan vapautta ”kääntää omalla tavallaan se mitä näkee ja liittää se ainutkertaiseen älylliseen prosessiinsa”. Rancière katsoo, että poliittisen taiteen perinteessä on ollut tapana ottaa turhan yksioikoisen annettuna ne vaikutukset, jotka teoksella on katsojaansa.

Taide on koko historiansa ajan paennut yrityksiämme määritellä sitä, mitä se tarkalleen ottaen tekee. Nykyilmapiirissä taiteesta puhutaan silti tiuhaan kuin sen mekanismit olisivat tiedossa. 

Rancièren ajattelussa taideteos on kolmas, itsenäinen olio. Tämä tarkoittaa sitä, että pohjimmiltaan teoksen sisältö ei ole sen paremmin tekijän kuin kenenkään yksittäisen vastaanottajankaan määriteltävissä. Siten ei ole mielekästä kiistellä siitä, mikä teoksen oikea tulkinta on. Parhaassa tapauksessa taideteos saa vastaanottajansa havainnoimaan teoksen ja todellisuuden yhtymäkohtia – ajattelemaan itse. Teoksen ansio – taiteen tärkeys – on siinä, että se tarjoaa ajattelua ruokkivan heijastuspinnan.

Taidekeskustelu näyttäytyy minulle välillä kilpailuna sen määrittelemiseksi, millaisia elämänmuotoja teos oikeuttaa. Jos ajatuksen “todellisuutta luovasta taiteesta” vie äärimmilleen, ei ole enää mielekästä erontekoa kuvailevien lausumien ja eettisten lausumien välillä. Täten jokaista teoksen elementtiä voidaan arvioida moraalisena väittämänä. Pelkään, että tällainen ajattelu yksipuolistaa turhanpäiten erityisesti fiktiota. Mikäli teoksen olemassaoloa voi puolustaa vain purkamalla se yksiselitteisiksi ja yleisesti hyväksytyiksi väittämiksi, synnyttää tämä yksipuolista ilmaisua.

Kriittinen keskustelu taideteosten ympärillä on kenttä, jossa eri todellisuuskäsitykset törmäävät toisiinsa, kun ihmiset sanallistavat teoksissa näkemäänsä. Jos miellämme kriittisen keskustelun teosten ympärillä osaksi teosta, teoksen vaikuttavuus näyttäytyy selkeämmässä valossa. Minua arveluttaa kuitenkin se, kuinka paljon taiteen kenttä sallii aidosti keskenään erilaisia todellisuuskäsityksiä ja todellista monimuotoisuutta, mikäli keskustelun rooli on pyrkiä määrittelemään sitä, mitkä elämänmuodot ovat niitä, jotka saavat tulla representoiduiksi. 

Kulttuurikeskustelu tuntuu usein sotivan älyllisen tasavertaisuuden ajatusta vastaan. Keskustelujen taustalla vaikuttavat tasa-arvopyrkimykset, mutta herää kysymys, onko vaikutus päinvastainen. Tulevatko taiteen tekemistä ohjaaviksi ehdotetut periaatteet lopulta syventäneeksi kuilua taidekentän ja niiden ihmisten välillä, joiden taiteeseen osallistumisen esteistä olemme huolissamme?

Tyhmä yleisö  

Yleisradion julkaistua Suomineidot -dokumenttisarjan sosiaalinen media täyttyi kritiikistä, jonka mukaan Ylen päätös sarjan esittämisestä normalisoi ääriajattelua. Tästä syystä sen esittäminen oli soraäänien mielestä vastenmielistä ja vastuutonta. Päähenkilöt esittävät ohjelmassa vihamielisiä mielipiteitä, joten sisällön kokeminen vastenmieliseksi on luonnollista ja oikeutettua. Ohjelman esittämispäätöksen kuvailu vastuuttomaksi on monimutkaisempi kysymys.

Leimallista Suomineito-keskustelussa ja vastaavissa keskusteluissa on se, että representaation normalisoivaa vaikutusta kritisoivat ikään kuin todistavat omaa väitettään vastaan. Suomineitojen representaatio ei onnistunut normalisoimaan natsismia sarjan esittämispäätöstä kritisoineille, vaan herätti heissä voimakasta vastenmielisyyttä. Sen sijaan kritiikki tulee olettaneeksi jonkun toisen ihmisjoukon, joka tulee omaksuneeksi sarjan päähenkilöiden ajatuksia sellaisinaan. Keskustelussa tämä ihmisjoukko kuitenkin loistaa poissaolollaan.

Representaatiokeskustelussa oleellista on tietysti taiteen kaanon ja toisto. Kun puhumme taiteen kaanonin ongelmallisuudesta, puhumme siitä, että toiset elämänmuodot ovat olleet sisällöissä yliedustettuja ja toiset räikeän aliedustettuja. Kulttuurihistoriallisten vinoumien korjaaminen voi olla arvokas lähtökohta taiteen tekemiselle. Mutta mikäli kyse todella on kaanonista, kyse on kokonaisuuksista, ja tätä vasten vastuunkannon penääminen yksittäisten teosten suhteen tuntuu ylimitoitetulta. 

Ajatus epätoivottuja ilmiöitä normalisoivasta, todellisuutta luovasta taiteesta liittyy myös toistoon, ikään kuin toisto itsessään saisi ihmiset hyväksymään sellaista, jota he eivät muuten hyväksyisi. Vahvistusharha, jonka mukaan ihmisillä on taipumus tulkita havaitsemaansa niin, että se tukee ihmisen valmiita ennakko-olettamuksia, asettaa väitteen monimutkaiseen valoon. Eikö taide ole asia, jota vasten ajatella sen sijaan, että se ajattelisi puolestamme?

Perinteiseen opettajakäsitykseen liittyy ajatus opettajan ja oppilaan välisestä älyllisestä hierarkiasta, jossa oppilaan tehtävä on omaksua opettajaltaan ajatuksia. Aiemmin mainitsemani Jacotot’n älyjen yhdenvertaisuuden ajatus purkaa tätä hierarkiaa. Siinä opettajan tehtävä on edesauttaa oppilaansa älyllistä emansipaatiota, auttaa oppilasta ajattelemaan. Opetusmateriaalit ovat ”kolmansia” samassa mielessä kuin taideteos on Rancieren Vapautuneessa katsojassa kolmas, itsenäinen olio.

Useimmat aikuiset vieroksuvat voimakkaasti sitä, kun toiset aikuiset yrittävät asettua heidän opettajikseen. Valtavirtaistunut feministinen diskurssi on viime vuosina valaissut ansiokkaasti sitä, miten monet tytöt ja naiset ovat elämänsä aikana tulleet perusteettomasti kohdelluiksi tyhminä sukupuolensa vuoksi. Taide tuskin voi puhutella ihmistä, joka kokee tulevansa kohdatuksi älyltään vähäisempänä. Mikäli todella haluamme kuroa umpeen yhteiskunnallista kuilua ”taide-eliitin” ja ”vähäosaisten” välillä, – kuten ainakin väitämme haluavamme – on meidän alettava kohdella potentiaalisia yleisöjämme ja kanssataiteilijoitamme tasavertaisen kyvykkäinä ajattelemaan taidetta. 

Miten monimuotoisuutta oikeastaan vaalitaan?

Ylen viime maaliskuussa julkaiseman artikkelin mukaan Suomessa kulttuuria kuluttaa entistä pienempi ihmisjoukko. Artikkelissa Tampereen yliopiston tutkija Riie Heikkilä sanoo kuitenkin pitävänsä ”huolestuttavana tai osin yllättävänäkin” sitä, että Suomessa on paljon kulttuuriin vihamielisesti suhtautuvia ihmisiä. Tämä vastannee monen taiteilijan arkikokemusta. Julkisessa puheessa toistuvat käsitteet kuten kulttuurieliitti ja kommentit apurahoilla loisivista taiteilijoista, joiden olisi kannattanut pysyttäytyä harrastajina, mikäli oman taiteen kysyntä ei riitä kattamaan elämistä. Vaalien alla perussuomalaisten puheenjohtaja Riikka Purra pöyristytti luonnehtimalla kulttuuria luksuspalveluksi, johon Suomessa käytetään liikaa rahaa.

Kaltaiselleni ihmiselle, joka pitää taiteen puolustamista ja sen rahoituksen turvaamista ensiarvoisen tärkeänä, tämä näyttäytyy tietenkin hälyttävänä. Tuntuu oleelliselta kysyä, miten juopaa kulttuuriin välinpitämättömästi tai vihamielisesti suhtautuvien ja taidekentän välillä voisi kuroa umpeen. Syyt liittyvät paitsi oman elantoni tienaamisen mahdollisuuksiin, myös siihen, että taiteen soisi kuuluvan kaikille, eikä yhteiskunnalliseen koheesioon pyrkiminen tunnu tässä ajassa lainkaan huonolta tavoitteelta.

Kulttuurikeskusteluja on viime vuonna hallinnut ääneenlausuttu monimuotoisuuden lisäämisen tavoite. Monimuotoisuutta on vaikea lisätä, mikäli vaikuttaa siltä, että kentällä toimimisen ja keskusteluun osallistumisen edellytys on epätarkkojen mutta velvoittavien periaatteiden omaksuminen. Noissa periaatteissa ei myöskään ole aina varsinaisesti kyse arvoajattelusta, vaan ennemminkin yhdestä tavasta suhtautua taiteeseen ja sen vaikuttavuuteen.  

Taiteen tekemisen asiantuntijuus on taiteilijalla, mutta jokainen taiteen vastaanottaja on yhtäläisesti taiteen yksilöön kohdistamien vaikutusten asiantuntija. Silti on kuin taidekeskustelussa pyrittäisiin opettamaan katsojille sitä, miten taide heihin vaikuttaa. 

Sisältä käsin on vaikea hahmottaa, miten paljon yhtenevää arvoajattelua ihmisen täytyy omaksua jo lähtökohtaisesti ennen kuin hänen on mahdollista toimia taidekentällä. Jos monimuotoisuus, joka ei ole ainoastaan pinnan tasolla, todella on tavoitteena, tulisi kulttuurielämän sietää eriävää ajattelua paljon nykyistä paremmin. 

Kaikkein huonoimmat opettajani ovat olleet niitä, jotka ovat sietäneet erimielisyyttä kaikista huonoiten. 

**

Anni Ihlberg on kirjailija ja dramaturgi, joka on viime aikoina pohtinut, onko oikeastaan edes luova ihminen.