Vapaavuoro
Mikä liikuttaa taiteessa juuri nyt? Ajankohtaisia ja ikuisia aiheita.
Taiteen paikka on Todellisuuden tutkimuskeskuksen ja Voiman yhteinen taidemedia. Lue kaikki Taiteen paikan artikkelit: voima.fi/taiteenpaikka
Istun lokakuussa 2023 Vaasan kaupunginteatterin aularavintolassa ihmisjoukon edessä. Olen teatterinjohtajan haastateltavana teosesittelyssä. Ideana on, että tekijät puhuvat yleisölle valmistelemansa näytelmän teemoista ja sen tekoprosessista. Ohjaan Mika Myllyahon kirjoittaman Kaaoksen (2007). Sen keskiössä on naisen aggressio. Olen pestannut projektiin näyttämötaistelukonsultin ohjeistamaan näyttelijöille näyttämöväkivaltaa.
Haastattelun aikana teoksen väkivalta nousee esiin. Huomaan yhtäkkiä kokevani voimakasta huolta. Elämme aikaa, jossa sodan kauheudet ovat päivittäin kaikkien verkkokalvoilla. Voisiko väkivallasta puhuminen mahdollisesti karkottaa yleisöä teoksen ääreltä?
Niinpä ajattelen, että minun on hyvä selittää läsnäolijoille, kuinka kyseessä on vain temppu. Alan selostaa läsnäolijoille seikkaperäisesti, miten realistinen vaikutelma ihmisen lyömisestä saadaan aikaan ja kuinka kyseessä on tarkkaan harjoiteltu kikka, jonka tarkoitus on luoda illuusio väkivallasta. Yhtäkkiä yleisössä nousee käsi pystyyn. Vanhemmalle rouvashenkilölle ojennetaan mikrofoni.
”Anteeksi nyt, mutta miksi haluatte pilata tämän illuusion meiltä katsojilta? Eihän taikurikaan paljasta temppujaan. Jos minä lähden teatterista siitä väkivallasta järkyttyneenä, onhan sekin tärkeä kokemus, ei sitä pidä selittää minulle tyhjiin etukäteen!”
Nainen on silminnähden tuohtunut, ellei jopa raivoissaan. Pasmani menevät hetkeksi sekaisin. Lopulta saan kerättyä itseni ja muotoiltua ympäripyöreän ja sovittelevan vastauksen. Konflikti jää piinaamaan minua pitkäksi aikaa – joskaan en ole varma, oliko kyse edes konfliktista. Nimittäin huomaan lopulta olevani yleisön edustajan kanssa aivan samaa mieltä.
Teatteri turvan tyyssijana
Olen aiemminkin sortunut nössöilevään ylivarjeluun. Viime vuonna lisäsin kirjoittamaani ja ohjaamaani esitykseen näyttämöväkivaltakonsultin kehotuksesta repliikin, jossa selitetään, kuinka näyttelijöiden käyttämät aseet ovat leluja. Miksi koen tällaista pakkomiellettä varmistella yleisön turvallisuuden tunnetta? Mitä vaarallista voisi olla ilmeisen näytellyssä, viihtellisessä väkivallassa?
Taiteen käyttövoima oli pitkään närkästyttäminen. Uusi polvi aiheutti pahennusta, jota vanhempi polvi moralisoi. Nykyään suhde vaikuttaisi olevan toisinpäin. Jatkuvaa närkästystä tunteekin nuoriso. Myös vasemmiston ja oikeiston roolit ovat kääntyneet tässä suhteessa ympäri. Vanhan porvaristomallin tapaan nykyisen vasemmistolaisen ideaali vaikuttaisi olevan hyveet, joiden kanssa osallistutaan seurapiirikeskusteluihin ongelmallisuuksien eri muodoista.
Teatterikorkeakoulu opetti taiteilijuudesta paljon, mutta valitettavasti koulun ilmapiiristä johtuen päällimmäisenä oppina päähäni jäi vaikutelma, että katsojat ovat typeriä ja aina vaarassa, ja että on taiteilijan vastuulla kuljettaa heitä taidekokemuksen läpi samalla tavoin kuin lapsia talutetaan tien yli. Usein keskeinen huoli tuntui olevan kysymys representaatiosta eli siitä, tuottaako esimerkiksi tässä tapauksessa näyttämöllistetty väkivalta lisää oikeaa väkivaltaa maailmaan.
Minusta olisi kiinnostavaa nähdä edes kerran, miten kulttuurimummo hakee pesäpallomailan näytelmän nähtyään ja menee hakkaamaan pörssimeklarin auton rikki. Mikä voima teatterissa olisikaan, jos se saisi todella tällaista aikaan. Elokuvien ja musiikin kohdalla keskustelua väkivallan syy ja seuraus -suhteista on käyty jo ikuisuuden. Myös videopelejä on syytetty nuorison väkivaltaisuuden aiheuttajaksi. Mutta onko teatterista samaan?
Tarpeellinen väkivaltaviihde
Tuntuu mahtipontiselta ajatella, että vääränlainen näyttämöllinen representaatio väkivallasta yllyttäisi yleisön oikeaan katutappeluun. Tällä hetkellä teatteri tuntuu päinvastoin kaikkein vaarattomimmalta asialta koko yhteiskunnassamme. Se on monien mielestä yksinomaan hyvä asia. Itse satun pitämään vaaran tunteesta näyttämöllä.
Teatterin suhde väkivaltaan on lähtökohtaisesti leikillinen. Näyttelijään ei oikeasti satu, hän ei oikeasti lyö eikä tule lyödyksi – vaikka vaikutelma siitä olisikin aidon tuntuinen. Elokuvissa vaikutelma väkivallasta on yleensä graafisempaa ja todentuntuisempaa. Silti sekin on tarkoitettu viihteeksi. Siitä päätellen me tarvitsemme estetisoitua väkivaltaa johonkin. Tunnistan ja ennen kaikkea tunnustan siihen liittyvän nautinnon. Tunne liittyy vahvasti väkivallan oikeutuksen kysymyksiin.
Kaaos-näytelmässä petetty henkilö hakkaa risteilyllä miehensä kanssa lirkutelleen naisen päätä lasipöytää vasten, kunnes sekä pää että pöytä ovat murskana. Toinen keskushenkilöistä lyö omahyväistä miestä turpaan kahvilassa pian sen jälkeen, kun mies on ylenkatsonut häntä ja laukonut seksistisiä vitsejä. Koska Kaaos on komedia, sekä sen henkilöhahmoja että näitä tilanteita katsotaan naurun läpi.
Tosielämässä nämä reaktiot eivät tietystikään olisi missään nimessä hauskoja saati oikeutettuja. Mutta juuri näyttämöllä toteutetun leikin avulla voin tyydyttää minuun koodattua primitiivistä tarvetta. Elokuvien kontekstissa olen tuntenut vastaavaa esimerkiksi Quentin Tarantinon Kill Bill -saagaa katsoessani.
Siedätyshoitoa
Lars von Trierin The House That Jack Built -elokuva kertoo sarjamurhaajasta. Elokuvassa on kohtaus, jossa naisen tissit silvotaan irti. Poistuin sen ajaksi elokuvateatterin salista. Kohtauksen katseleminen tuntui liian pahalta. Siinä missä samaistun Kill Bill -elokuvien kostomissioon, von Trierin elokuva tuntui lähinnä mässäilevän alisteisessa asemassa olevien kiduttamisella.
En silti koe, että väkivallasta olisi ollut tarpeen varoittaa etukäteen. On omalla vastuullani kantaa siitä heräävät tunteet. Tiesin meneväni katsomaan elokuvaa, jonka tekijä on tunnettu äärimmilleen viedyistä tehokeinoistaan, joista jää väistämättä paha mieli. Sen aiheuttaminen katsojalle voi joskus olla vaikuttamisen keino, jonka arviointi on sekä filosofinen kysymys että makuasia. Minut von Trierin elokuva sai vastustamaan oikeaa väkivaltaa entistä hanakammin. Toki saman efektin voi saada aikaan muillakin keinoilla, ja pidän esimerkiksi komedian keinoja tehokkaampina tapoina käsitellä rankkoja aiheita. En erityisemmin pitänyt von Trierin elokuvasta, mutta taiteellisesti olisin kokenut vähättelevänä, jos elokuvateatterin ovella olisi ollut varoituskylttejä elokuvan sisällöstä.
Ehkä ei ole vain yhtä oikeaa tapaa tarkastella tai kuvata väkivaltaa ja pahuutta. Olisi kohtuutonta odottaa, että jokaisen taideteoksen tulisi pelastaa sekä katsojien mielenterveys että puhdistaa maailma pahuudesta.
Joskus teoksen fiktiivinen todellisuus voi saada elinvoimansa väkivaltaisista eleistä. Meidän olisi hyvä oppia sietämään sitäkin.
* * * * * * * * *
Taiteen paikka on Todellisuuden tutkimuskeskuksen ja Voiman yhteistyössä toteuttama taidemedia, jonka sisällöistä pääosa julkaistaan verkossa osoitteessa voima.fi/taiteenpaikka.
Todellisuuden tutkimuskeskus on vuodesta 2001 toiminut esitystaiteen kollektiivi.
Taiteen paikassa on hiljattain julkaistu mediataiteen valtionpalkinnon saaneen Kaino Wennerstrandin essee, joka väittää, että kapitalismi on parasta taidetta ja esitystaiteilija Louna-Tuuli Luukan pohdinta uuskohteliaisuuden ilmiöstä, jossa edistyksellisen nuhteettomat taiteilijat käyttäytyvät hillitysti.
* * * * * * * * *
