Taiteen moraalinvartija
Mikä on taiteilijalle hyvää tai pahaa, oikein tai väärin? Keskustelua uusmoralismin kintereillä.
Taiteen paikka on Todellisuuden tutkimuskeskuksen ja Voiman yhteinen taidemedia. Lue kaikki Taiteen paikan artikkelit: voima.fi/taiteenpaikka
Taiteilijat ovat esimerkillisiä prekariaatin edustajia, suorastaan edelläkävijöitä. Toisin sanoen taiteilijoiden työmarkkina-asema on ongelmallinen. Suomen työmarkkinat sisältävät kaksi pääasiallista työnteon muotoa – työtä tehdään joko palkansaajana tai yrittäjänä. Taiteilijoiden työ ei mahdu näihin raameihin.
Taiteilijan surkea asema
Esimerkiksi taiteilijoiden työmarkkina-aseman heikkoudesta voi mainita apurahatyöskentelyn, joka kattaa merkittävän osan taidetyöstä. Apurahalla työskentely on kiistatta työtä – valtio ja erinäiset säätiöt maksavat taiteilijoille siitä, että he tekevät työtä, johon heidät on koulutettu, siis taidetta. Apurahalla työskentely ei kuitenkaan kerrytä ansiosidonnaista työttömyysturvaa kuten työsuhteet, eikä apurahatyöläisen saatavilla ole työterveyspalveluja. Myös eläketurvan piiriin apurahatyö tuli vasta vuonna 2009. Tarja Cronberg totesi vuonna 2011 tekemässään selvityksessä ”Luova kasvu ja taiteilija toimeentulo”, että “taiteilijat elävät köyhyysrajan tuntumassa ja suuri osa on hyvinvointivaltion ulkopuolella”. Uunituoreen vuoden 2022 Taiteen ja kulttuurin barometrin mukaan 85% taiteilijoista on kuormittunut epävarman toimeentulon takia, 73% työskentelee myös sairaana ja 59% kokee huolta psyykkisestä jaksamisestaan usein tai jatkuvasti.
Koronapandemian myötä tulikin selväksi, että asiat eivät olleet kummemmin parantuneet Cronbergin raportin jälkeen. Lisäksi huomattiin, että taiteilijat ovat heikosti järjestäytyneitä — yllä olevan kaltaiset kysymykset ovat juuri niitä, joista työmarkkinajärjestöt taistelevat, mutta taiteilijat eivät lakkoile. Tähän on rakenteellisia syitä, kuten se, että työsuhteiden puutteessa ei ole tahoa, jota vastaan lakkoilla. Taidetyö putoaa työministeriön neuvotteluhuoneessa patterin ja seinän väliin ja unohtuu sinne. Korona-aikanakin taiteilijoiden tapa kapinoida oli tehdä luvattomia esityksiä – siis lisää palkatonta työtä.
Taiteilija lakkoilee
Onkin ollut erikoista seurata sitä, kuinka Kiasman rahoitusjärjestelyjen eettisyyttä arvostelevan kiasma_strike-kampanjan puitteissa sadat taiteilijat ovat käyneet työnseisaukseen yhtä alansa keskeistä toimijaa vastaan. Taiteilijat eivät siis kykene lakkoilemaan omaa poikkeuksellisen surkeaa työmarkkina-asemaansa parantaakseen, mutta alkavat työnseisaukseen solidaarisuudesta toisaalla, eli Palestiinassa, ihmisoikeusloukkauksista kärsivää etnistä ryhmää kohtaan. Tuleeko mieleen toista ammattiryhmää, joka järjestäytyisi työnseisaukseen humanitaarisista, epäitsekkäistä syistä? Siksi, että eivät halua ottaa vastaan mahdollisesti väkivallan tahrimaa rahaa? Minulle ei tule.
Kun nimeäni pyydetään työnseisauksen osallistujalistaan, viivyttelen. Palestiinan kysymys on poliittisesti yksinkertainen. Tutustuttuani kirjallisuuteen, uutisointiin ja vierailtuani paikan päällä minun on helppo nähdä, että kyse on kolonisaatiosta ja apartheidin kaltaisesta etniseen eriarvoisuuteen perustuvasta yhteiskuntajärjestyksestä. Sellainen järjestelmä on 2020-luvulla häpeällinen erikoisuus, varsinkin kun Suomen kaltaiset eurooppalaiset demokratiat eivät sitä tuomitse. Ja jos Suomea ei kiinnosta, niin ehkä minun pitäisi tehdä asialle jotain?
Minun täytyy toki perehtyä kampanjan materiaaleihin, eli siihen miten Kiasman rahoitus linkittyy Palestiinan tilanteeseen. Mutta varsinainen ongelmani on monimutkaisempi. Kiasman ohjelmistossa käsitellään kevään aikana muitakin akuutteja yhteiskunnallis-eettisiä ongelmia, esimerkiksi metsiensuojelua ja vähemmistökysymyksiä. Pitäisikö kaikki perua ja nuo kysymykset jättää käsittelemättä työnseisauksen esiin nostaman ongelman vuoksi?
Kuten ei monilla muillakaan allekirjoittaneilla, minulla ei ole yhtään työtä Kiasman ohjelmistossa. En siksi menetä mitään taloudellisesti tai välittömästi, mutta silti allekirjoittaminen kirpaisee, sillä rakenteiden puutteessa ala toimii henkilösuhteiden varassa. Taidealaa syytetään välillä siitä, että sen toimijat ovat poliittisesti liian samanmielisiä, esimerkiksi vasemmistolaisia tai suvaitsevaisia. Kiasma-tapaus on kuitenkin ollut raikas esimerkki paitsi eettisestä vastuunotosta, myös terveestä moninäkökulmaisuudesta. Vaikka työnseisaukseen osallistuu merkittävä määrä taiteilijoita, monet eivät osallistu. Taide on moniselitteistä ja herkkää, taiteen kentän yhteiskunnallinen järjestäytyminen monimuotoista ja haurasta. Huomaan, että yhteisen rintaman puute onkin tärkeää minulle.
Päätän osallistua työnseisaukseen ristiriitaisin tuntein.
Maailma ilman taidetta
Taiteilijat eivät pysty hyvinvointiyhteiskunnan ulkopuolelta käsin vaikuttamaan omaan asemaansa. Toisten puolesta he taistelevat ristiriitaisena ja empaattisena rihmastona. Koko taidekentän olemassaolo on poliittisesti niin merkityksetön asia, että puolueiden ei tarvitse edes mainita sitä vaaliohjelmissaan – korkeintaan poliitikko voi vähätellä sitä oman kovan imagonsa tueksi. Eduskuntavaalien tulos saa ennakoimaan, että tällä vaalikaudella Taiteen ja kulttuurin barometri jätetään lukematta ja keksitään nipistää resursseja uupuneilta taiteilijoilta, joka menevät palkattomiin töihinsä sairaina, eivätkä pysty järjestäytymään.
On kuitenkin toisenkinlainen tulevaisuus, jossa taiteilijat ovat saaneet lakkoilemisen taikavoiman. Kuvitellaan. Lakon ensimmäisessä vaiheessa taiteilijat vetävät tuotantonsa pois levityksestä, kaikissa medioissa. Kuten pandemian aikaan, musiikkiopistot, kirjastot, teatterit, elokuvateatterit, tanssikoulut ja museot suljetaan. Lakkotoimet eivät kuitenkaan lopu tähän. Kaikki taiteellinen, eli suurin osa, radiokanavien, suoratoisto- ja äänikirjapalvelujen, television sekä sosiaalisen median sisällöistä poistuvat käytöstä. Puhelimilta pääsee käsiksi vain asiateksteihin ja keskustelupalstojen kommentteihin. Kaupunki hiljenee, lukuunottamatta moottorien ääntä.
Jos tämä ei auta, siirrytään lakon toiseen vaiheeseen. Kaikki taide ja sen vaikutukset poistetaan maailmasta. Siis kaikki – se kulttuurinen pääoma, jonka päälle elämämme rakentuu. Mitä jää? Tätä on jo lähes mahdotonta ajatella, mutta yritän käyttää mielikuvituksen voimaa. Esiin nousee väritön, tylsä maailma, jonka samanlaisiin vaatteisiin puetut ihmiset raahautuvat rumiin, samanlaisiin taloihinsa, joissa on hiljaista, tyhjää ja ikuisesti samanlaista.
Nähdään siellä?
***
Tuomas Laitinen on esitystaiteilija ja taiteellinen tutkija, joka lakkoilee ja tekee liikaa töitä samaan aikaan. Hän on Taiteen paikan toimituskunnan jäsen.
Kuvassa Todellisuuden tutkimuskeskuksen esitys Kehä osana Recall-Reflect-Return – Palestine Performance Symposium -tapahtumaa vuonna 2018. Esitys toteutettiin Al-Arroubin pakolaisleirillä, jota Israel on hallinnoinut vuodesta 1967. Kuva Pyry Kantonen, keskellä Tuomas Laitinen.
