Lukuaika: 4 minuuttia

Taiteilija, käsittele tunteesi yksityisesti

Kulttuurisivut

Mikä on taiteen paikka huomiotaloudessa? Kriittisiä havaintoja taiteesta ja mediasta.

Taiteen paikka on Todellisuuden tutkimuskeskuksen ja Voiman yhteinen taidemedia. Lue kaikki Taiteen paikan artikkelit: voima.fi/taiteenpaikka

❮❮

Kirjailijatuttavani sanoi minulle hetki sitten, että hänen mielestään taiteilijoiden ei pitäisi välittää kritiikeistä. Kaikkein vähiten heidän tulisi reagoida kritiikkiin julkisesti, esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Hän kuvaili sen olevan “sietämätön elämisen tapa, jossa omanarvontunto annetaan ulkopuolisen tahon käsiin”.

Sanat pysäyttivät. Ilmeisesti hänen mielestään taiteilijat välittävät liikaa siitä, mitä muut heistä ajattelevat – eli ottavat itsensä liian vakavasti. Oma kokemukseni on kuitenkin päinvastainen: teemme joka kerta itsestämme pellen, kun kommentoimme saamiamme kritiikkejä julkisesti.

Taidekritiikkiä on ruodittu mediassa viime vuosina useaan eri otteeseen. Perusdilemma pysyy silti samana: taiteilija ja kriitikko jumittavat ikuisessa pattitilanteessa.

Tanssi, joka ei johda mihinkään

Hahmotan taiteilijan ja kriitikon välisen suhteen seuraavan mielikuvan muodossa: taiteilija tekee maailmaan teoksellaan jonkinlaisen eleen. Kriitikko tekee puolestaan vastaeleen, eli arvioi mitä hän taiteilijan eleessä näki ja millaisin laatukriteerein se on toteutettu. Tämä tapahtumasarja muodostaa koreografian. Taiteilija ojentaa kätensä, ja kriitikko katselee kättä. Sitten hän antaa analyysinsa siitä. Tähän kohtaan tanssi loppuukin. Teos eli ele on tehty, ja julkinen mielipide eli vastaele on annettu.

Arvioitavana oleminen herättää väistämättä tunteita. Jos käteen sylkäistään, se tuottaa kipua tai häpeää. Tästä huolimatta taiteilijan pitäisi vain tyynesti ja vähäeleisesti jatkaa elämäänsä. Mikäli taiteilija reagoi saamaansa negatiiviseen kritiikkiin, on hän yleisissä mielikuvissa herkkänahkainen narsisti.

Toisaalta olen törmännyt provosoituneisiin reaktioihin myös silloin, kun olen jakanut positiivisia kritiikkejä somessa. Tämä on tulkittu kusipäisyydeksi ja itserakkaudeksi. Niin tai näin, taiteilija on aina itsekeskeinen.

Myös kriitikoita on helppo laittaa yksinkertaistaviin ja halventaviin lokeroihin. Nihkeästi teoksia arvioiva kriitikko on taiteilijayhteisön silmissä omaa kriitikkobrändiään pönkittävä, älyllisesti laiska mulkku, joka halusi itse tehdä nuorena taidetta, mutta epäonnistuttuaan haukkuu nyt silkkaa kateuttaan pikkusieluisilla nokkeluuksilla niitä, jotka vielä yrittävät oikeasti tehdä jotakin.

Kun taiteilija raatelee fanikuoronsa kanssa kriitikon somessa, saa kriitikko osakseen vittumaisen ihmisen roolin, jota kaikki taidepiireissä pelkäävät, halveksuvat tai vihaavat.

Voisikin päätellä, että siinä missä kriitikon olisi hyvä avata itsensä viikonlopun mittaisella tantrakurssilla kauneudelle ja rakkaudelle, on taiteilijan valtti valita tunnekylmä ja pidättyvän itseriittoinen asenne. Kaikki taiteilijan tunteet – positiiviset ja negatiiviset – olisi suotavaa käsitellä julkisten tunnepurkausten sijasta suljettujen ovien takana.

Kritiikit, joissa ei ole mitään vikaa

Kysyn sähköpostitse, mitä kirjailija Miki Liukkonen ajattelee kaikesta tästä.

“Se, että taiteilija vastaa suoraan kriitikon kritiikkiin, on lopulta aika harvinaista. Sellaista ei katsota hyvällä, koska kritiikki – murskaavakin – pitäisi vain hyväksyä. Ja minä ymmärrän sen. Toisaalta murskakritiikkikin voi olla hyvää kritiikkiä, jos se on perusteltua ja taideteos ansaitsee tulla murskatuksi”, Liukkonen sanoo.

Liukkosen romaani Elämä: Esipuhe sai Helsingin Sanomissa Maria Ylikankaan kirjoittaman, vaikeaselkoisen vastaanoton. Liukkonen julkaisi omalla Instagram-tilillään tunnepitoisen vastineen, jonka mukaan Ylikankaan kritiikki oli sekava, lähes käsittämätön, eikä se kertonut itse kirjasta mitään.

“Enemmän se tuntui kertovan kriitikon omista asenteista ja ennakkoluuloista’’, Liukkonen sanoo nyt, runsas vuosi myöhemmin.

Kaikki eivät olleet Liukkosen kanssa samaa mieltä. Kohua puivat Ylen Jälkinäytös-keskusteluohjelmassa Maria Säkö, Satu Nurmio ja Oskari Onninen. Onnisen mielestä kritiikkikeskustelut pulpahtavat esiin toistuvalla kaavalla:

“Näissä kritiikeissä ei yleensä ole mitään vikaa, ja ihmiset jotka näitä keskusteluja avaavat, ovat aina hyvin samantyyppisiä ihmisiä. Pyhimys, Suvi Auvinen ja Miki Liukkonen, siinä on yleensä sellainen kouristava julkisuudenkipeys, näissä hahmoissa. (…)  Mutta tällaiseksi tää maailma on kai mennyt ja sille emme mitään voi.”

Liukkosen mukaan syy hänen vastineelleen ei kuitenkaan ollut julkisuus, vaan keskustelun herättäminen. Hänelle tuli yllätyksenä, että Instagram-päivitys edes nostettiin valtakunnallisen lehden otsikoihin. Liukkonen sanoo, ettei halua shokeerata turhaan, mutta kulttuurikentän ravistelu on tärkeää. Kysyn Liukkoselta, toimisiko hän samalla tavalla yhä.

“Toimisin täysin samalla tavalla, ja tulevaisuudessa tulen toimimaan samalla tavalla myös ja vielä kohtuuttomammassa mittakaavassa jos näen sen tarpeelliseksi.”

Myös muut taiteilijat ovat vastanneet anteeksipyytelemättömän tunnepitoisesti kritiikkiin. Kun Kalle Kinnunen kirjoitti syksyllä 2022 Suomen Kuvalehdessä Anna Erikssonin W-elokuvan olevan “pöhköä provokaatiota” ja totesi, että “elokuvan kutsuminen itseparodiaksi olisi lempeää”, vastasi Eriksson Kinnusen kritiikkiin Facebook-tilillään:

”Ilmeisesti juuri imagoni näyttää kiusaavan sekä Kalle Kinnusta että Tero Karstastenpäätä niin paljon, että ärsytys ylittää heidän ammattitaitonsa rajat.”

Erikssonin mukaan kritiikki parhaimmillaan perehdyttää sekä lukijan että taiteen tekijän teoksen aiheeseen ja sen käsittelyyn taidehistorian näkökulmasta. Pahimmillaan kritiikki on hänen mukaansa täynnä löysiä heittoja ja taiteilijaa itsetarkoituksellisesti loukkaavia knoppeja. Vastine aiheutti kohun. Erikssonia syytettiin mainostilan ostamisesta omalle some-julkaisulle sekä epätarkoista naisviha-argumenteista.

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

Kohua seuratessani mieleeni juolahti ajatusleikki: olisiko suorempi taistelu purkanut Erikssonin ja Kinnusen jännitteitä tehokkaammin kuin passiivis-aggressiivinen somekina?

Esimerkiksi nyrkkeily on laji, jossa raamit ovat selvät: kysymys on voimasta ja tekniikasta, matsissa on voittaja ja häviäjä. On oikeastaan yhdentekevää, olisiko ottelu toteutettu fyysisesti kehässä vai käsitteellisemmin eli paperilla, kunhan sen motiivit ja päämäärä olisi sanallistettu suoremmin ääneen.

Ajatusleikkini tyssäsi kuitenkin lähtökuoppiinsa kun tajusin, että taistelu taiteen laadusta palautuu väistämättä aina makuun. Maku puolestaan palautuu sellaisiin asioihin kuten koulutus, yhteiskuntaluokka ja temperamentti. Kriitikon ja taiteilijan välisessä konfliktissa ei näin ollen voi olla voittajaa. Laatukriteerien määrittelemiseen liittyvät kiistat ovat häviäjä-voittaja-kaksinjakoa monimutkaisempi maasto.

Yksi tunnepitoinen purkaus lisää

Birdman-elokuvan päähenkilö, näyttelijä Riggan tilittää baarissa Tabitha Dickinsonille eli hänen näytelmänsä kriitikolle:

“You’ve risked nothing. I’m an actor. This play costs me everything.’’

Taiteilijan työssä on taiteellisen itsekunnioituksen lisäksi kyse toimeentulosta, työn jatkuvuudesta, näkyvyydestä, kuulija- ja katsojaluvuista sekä oman henkilökuvan rakentumisesta. Kriitikolla on valtaa vaikuttaa taiteilijan henkilökuvaan julkisuudessa.

Kriitikko Mervi Vuorela kirjoitti vuonna 2021 Apu-lehden esseessään, kuinka musiikin inhoaja asemoi itsensä maailmaan. Vuorelan mukaan juuri makuasioista meidän tulisikin kiistellä, sillä maussa on kyse identiteetistä, ja ärtymys huonoutta kohtaan on välittämisen muoto.

Silti taiteilijan ei sovi puhua oman työnsä vastaanottoon liittyvistä tunteista julkisesti, ellei hän halua vaikuttaa herkkänahkaiselta. Toisin sanoen taiteilijan ei sovi välittää saamastaan kritiikistä. Tämä tuntuu minusta kaksoisstandardilta, sillä kriitikko ilmaisee omassa kirjoituksessaan tunteitaan siinä missä taiteilijakin. Tunne on kriitikon tekstissä vain puettu älylliseen asuun.

Mutta mistä minä tiedän – ehkä tämäkin kolumni on vain yksi itsekeskeisen taiteilijan tunnepitoinen purkaus lisää. Onneksi Birdman-elokuvan Tabitha Dickinsonilla on meitä kuohuvia taiteilijoita varten käsikirjoitettu valmiiksi vastalause: 

‘’You’re not an actor, you’re a celebrity. I’m gonna kill your play.’’

***

Liila Jokelin on monialainen taiteilija, joka on kerran kirjoittanut sähköpostitse kriitikolle palautteen tämän älyllisesti laiskasta kritiikistä.

Siiri Viljakka on monien mutkien kautta Varsinais-Suomeen päätynyt sarjakuvantekijä, kuvataiteilija ja kuvittaja. Tällä hetkellä hän kehittää sarjakuvaprojektia Paraisten ja Nauvon kuntakuvataiteilijana.

Taidepuhetta saavutettavasti ja mutkia oikomatta. Tekstejä, videoita ja interventioita.

Taiteen paikka on Todellisuuden tutkimuskeskuksen ja Voiman yhteistyössä toteuttama taidemedia. Todellisuuden tutkimuskeskus on vuonna 2001 perustettu esitystaidekollektiivi. Taiteen paikkaa rahoittaa Jenny ja Antti Wihurin rahasto.

Vuonna 2024 sivustoa toimittavat Liila Jokelin, Tuomas Laitinen, Tommi Silvennoinen ja Nora Rinne. Tiedustelut ja palaute: taiteenpaikka@gmail.com