Elämmekö ihmisen jälkeisen taiteen aikaa? Kyllä, väitän näin. Tai ainakin meitä on jo iso joukko taiteilijoita, joilla posthumanistiset, eli ihmiskeskeisyyden jälkeiset teoriat ovat juurtuneet osaksi taiteellista ajattelua ja joita ihmiskeskeiset tematiikat tai työtavat eivät enää kiinnosta. Yhä enemmän tehdään teoksia, joissa ihmisen paikka ei ole hallita ja käyttää muuta luontoa häikäilemättömästi omiin tarkoituksiinsa, vaan muut lajit sekä ei-inhimillinen ovat toimijoita – ja ehkä teoksen tekijöitäkin. Toisaalta posthumanistisen ajan taiteessa on kysymys myös ihmisen tai inhimillisen uudelleen määrittelystä. Millä tavoin ihmisyys tulee ymmärtää, kun kaksijakoiset kategoriat, kuten kulttuuri – luonto, ihminen – eläin tai mieli – ruumis ovat purkautuneet ja olemmekin osa paljon sotkuisempaa ja keskinäisriippuvaisempaa elämän kirjoa?

Käsittelen tällä hetkellä taiteessani eläinkysymyksiä. Eläinkysymyksillä tarkoitan kaikkia niitä kysymyksiä, joita tulee käsitellä, kun pohdimme, miten ymmärrämme muut eläimet ja mikä on suhteemme niihin. Työskentelen monialaisessa tutkimushankkeessa Voiko eläintä kertoa? Eläinten käsitteellistämisen haasteet tieteessä ja taiteessa, jota johtaa filosofi Elisa Aaltola. Viimeisin taiteellinen projektini, yhteistyö koreografi Veli Lehtovaaran kanssa, käsitteli eläinten esittämistä: mitä tapahtuu ja millaisia merkityksiä syntyy, kun ihmisesiintyjä omalla ruumiillaan esittää eläintä, huomioiden toki sen, että me ihmisetkin olemme yksi kiinnostava eläinlaji.

Projektimme Lehtovaaran kanssa sai työnimen Voiko eläintä esittää? Tutkimuskysymyksemme olivat: ”Miten eläimyys esiintyy ihmiseläimessä?” sekä ”Mitä muunlajisten eläinten esittäminen on?” Tutkimuskysymyksillä pyrimme sekä ymmärtämään uudella tapaa omaa ihmisyyttämme, että rakentamaan ruumiillisia reittejä kohti toisenlajisia todellisuuksia. Loka-marraskuussa toteutettu työskentelyjakso sisälsi tanssimista ja keskustelua. Työskentelyjakson päätteeksi järjestimme avoimen harjoituksen Keskuskirjasto Oodin Maijansalissa 17.11.2020.

Voiko eläintä esittää?

Eläimen esittäminen on tietyllä tapaa mahdotonta, sillä ei ole sellaista asiaa kuin ”eläin”, on vain erilaisia eläinlajeja, jotka ovat keskenään erilaisia ja osittain samankaltaisia. Eläimen käsitteen ongelma on, että sillä on perinteisesti niputettu kaikki muut eläinlajit paitsi ihminen yhdeksi joukoksi. Tällainen dualistinen rajanveto on sittemmin moneen kertaan kyseenalaistettu. Yksi merkittävimmistä eläimen käsiteen kyseenalaistaneista länsimaisista filosofeista on Jacques Derrida. Hiljattain suomennetussa teoksessaan Eläin joka siis olen hän väittää, että yhden dualistisen rajan sijaan erilaisuutta on moninkertaisesti, oikeastaan loputtomasti, ja meidän tulisi itsekin asettua osaksi tätä erilaisten elämänmuotojen kirjoa.[1] Suomalaisista tutkijoista filosofi Elisa Aaltola käsittelee ihminen-eläin –kahtiajaon historiallista pohjaa ja sen purkautumista kirjassa Ihminen kaleidoskoopissa – Ihmiskäsitysten kirjoa tutkimassa. Tekstissään Aaltola kehottaa meitä tunnistamaan luonto ja eläin itsessämme – ihmiseläinluonto [2]. Sosiologi Salla Tuomivaara kirjoittaa väitöskirjassaan Searching for the roots of exclusion – Animals in the sosiologies of Westermarck and Durkheim ihmisen ja eläinten eronteon yhteiskunnallisista syistä ja miten se on kaikessa keinotekoisuudessaan ollut olennainen tapa rakentaa omaa ihmisidentiteettiämme [3].

Jos haluaisin käsitellä taiteessani eläimyyttä, jonkinlaista eläimenä olemisen syvintä olemusta, pitäisi minun kyetä määrittämään jokin meitä kaikkia eläimiä yhdistävä olemisen tapa tai ominaisuus, jotain, mikä olisi yhteistä muun muassa kihomadoille, hyttysille, ahvenille, jäniksille ja ihmisille. Tuntoinen liike voisi olla tällaista jaettua eläimyyttä. Tuntoisuudella tarkoitan olennon kykyä tuntea elämä aistisena, tunteita ja tuntemuksia herättävänä kokonaisuutena. Tuntoisuudella on myös suora yhteys tietoisuuteen. Kaikki me eläimet liikumme myös suhteessa fyysiseen ympäristöömme ja sen materiaaleihin, kuten multaan, hiekkaan, veteen, ilmaan tai vaikka auringon lämpöön.

Projektissa Voiko eläintä esittää? päätimme tutkia aina jollekin tietylle eläinlajille ominaista tapaa olla ja toimia ruumiillisesti. Aloitimme ihmiseläimestä ja jatkoimme joutsenen, hirven ja kissan tutkimisella. Ihmiseläimyydestä aloittaminen tuntui tärkeältä, koska taiteellisen työni pohjalla vaikuttaa väistämättä oma ihmislajisen ymmärrykseni eläimyydestä. Oman eläimyyden tunnistaminen on hyvä lähtökohta myös muunlajisia eläimiä lähestyessä.

Miten eläimyys esiintyy meissä?

Ajattelen ihmiseläimyyden olevan kokemusta itsestä osana lajien kirjoa sekä lajienvälisyyttä. Se on sitä, että tunnistan eläväni ja muotoutuvani itsekseni myös suhteessa muihin lajeihin. Olen yhdenlainen olento monilajisessa maailmassa.

Lehtovaaran kanssa tehdyt tanssijantyölliset ruumiin sekä havainnon tilaan vaikuttavat liikeharjoitteet veivät meidät ihmiseläimyyden äärelle, joka oli erityinen olotila ja tapa suuntautua liikkeeseen. Liikkeen tila oli aistisesti hyvin virittynyt, samaan aikaan sekä impulsiivinen että tuntoaistisesti herkkä ja hienovarainen. Tapamme käyttää kosketusta tanssijantyöllisenä menetelmänä mahdollisti vuorovaikutuksen, jossa koskettaja voi vaikuttaa suoraan toisen ruumiin liikkeeseen ja olotiloihin. Kosketus viritti tanssivan ruumiin aistisesti täyteläiseen tuntoiseen tilaan. Kosketuksen välittämälle informaatiolle avoimena ollessaan raja oman tahdon ja toisen tahdon välillä hälvenee ja liiketapahtuma on yhteyksien vyyhti.

Tavoitteemme ei ollut esittää jonkinlaista selvää ajatusta tai ideaa ihmisestä eläimenä, vaan tutkimme meissä jo olevaa melko sotkuistakin kokemusta omasta eläimyydestä. Ennalta tiedettyjen representaatioiden toistamisen sijaan liiketehtävät mahdollistivat liikkeen oman kerronnallisen potentiaalin esiin tulemisen, jotain pääsi kehkeytymään ja esiintymään. Tanssittuna eläimyys oli jotain omaan ruumiiseen kuuluvaa ja intiimiäkin, se oli myös liikkeellisesti ja äänellisesti luova tila. Liikeharjoituksemme tuottivat lähes poikkeuksetta jonkin asteisen transformaation, eli muuntuneen tilan, erityisesti ruumiin toiminnallisuudessa. Esimerkiksi käsiä liikkeellisesti tutkiessani niistä pääsi avautumaan arkikokemusta suunnattoman paljon laajempia liikemahdollisuuksia. Kokemukseni siitä, mitä käteni ovat ja miten ne toimivat, muuttui.

Tanssijantyölliset harjoitteet avasivat liikkeen tilan, jossa omaa ruumiillisuuttaan saattoi kokea aistisesti ja ei-ennalta tiedetyn kautta, antaen tilaa sellaiselle olemisen tavalle, joka on suljettu ruumiista pois ihmisyyden esittämisen prosessissa.

Liiketyöskentelymme sai harjoituksiamme seuranneen sosiologi Salla Tuomivaaran pohtimaan oman ihmisyytensä historiallista rakentuneisuutta, sitä, kuinka kaksijakoista ihminen-eläin –erontekoa on pidetty yllä luokittelemalla ei-toivottu, epäsopiva tai eläimellinen käytös ulos ihmisyyden piiristä. Tällöin ruumis, joka avoimesti ilmaisee itseään välittämättä näistä säädöksistä, tulee ehdottaneeksi kokonaisvaltaisempaa ihmisyyden ymmärrystä. Millaisia olisimme, jos emme rajaisi itseämme ”ihmisyyden” muottiin, vaan antaisimme itsemme olla myös ruumiillisesti viestiviä, sanatta äänteleviä, aistivia, koskettavia ja liikkeellisesti älykkäitä olentoja? Ehkä olisimme täydemmin elossa ihmisinä, kuin myös avoimempia omaa eläimyyttämme kohtaan.

Reittejä muiden eläinten esittämiseen ja tuntemattoman läsnäoloa

Muunlajisia eläimiä esittäessäni tulen sukeltaneeksi teatteri- ja tanssitaiteen ajankohtaiseen aiheeseen, kysymyksiin representaatioiden merkityksistä ja oikeutuksista. Kuka saa kertoa kenenkin tarinan ja miten? Aihetta on käsitelty myös Taiteen paikan aiemmissa jutuissa, kuten Jukka Ruotsalaisen haastatteluun perustuvassa tekstissä Missä oma itse päättyy ja näytteleminen alkaa sekä Pilvi Porkolan jutussa Vapauden vaeltava käsite. Keskustelut representaatiosta ovat kulkeneet vielä pääasiallisesti erilaisten ihmisryhmien esittämisessä, mutta itse näen samojen kysymysten tarpeellisuuden myös muita eläimiä esitettäessä. Eläimiä esittäessäni minun tulee huomioida, miten ihmislajisuuteni voi osittain rajata havaintoani ja siten estää minua ymmärtämästä muunlajista olentoa. Lisäksi on huomioitava käyttämäni valta suhteessa esitettävään. Muiden eläinten kohdalla kysymykset representaatioiden tarkkuudesta ja sortamattomuudesta ovat tavallaan myös hyvin akuutteja, sillä eläimillä ei ole pääsyä taideinstituutioihin tai esityksiin korjaamaan virheellisiä oletuksiamme tai representaatioitamme. Vastuu jää taiteen tekijälle.

Olen itse ottanut strategiaksi, että työskennellessäni eläinkysymysten kanssa pyrin aina tunnistamaan oman kokemukseni ja ajatteluni ihmislähtöisyyden ja suhtaudun niihin kriittisesti. Tällainen tiedostettu ihmislähtöisyys on eri asia kuin sokea tai tieten tahtoen ylläpidetty ihmiskeskeisyys. Olen myös vilpittömän kiinnostunut muiden eläinten näkökulmista ja ihmisyydestäni huolimatta pyrin ymmärtämään muunlajista elämää.

Millä tavalla voin tavoittaa jotain toisenlajisesta?

Projektissa Voiko eläintä esittää? tutkin erityisesti joutsenen esittämistä. Hain oman ruumiini ja liikkeeni avulla reittejä kohti joutsenen ruumiillisuutta, halusin muuttua joutseneksi. Tämä sai minut pohtimaan paljon suhdettani joutseneen. Samaistuinko joutseneen sitä esittäessäni ja ruumiillisesti tutkiessani? Samaistuminen tarkoittaa, että kokee olevansa samaa kuin toinen ja tietää miltä toisesta tuntuu, koska itsestä tuntuu samalta. Tutkiessani liikkeellä joutsenta en voi väittää täysin samastuneeni siihen, sillä kokemustani joutsenuudesta sävytti myös tunne ruumiillisuuksiemme eroavuuksista, toisenlaisuuksista. Kuitenkin pystyin tavoittamaan jotain, mikä oli ominaista juuri tuolle toisenlajiselle. Sanoisinkin, että kyse oli ruumiillisesta empatiasta, joka toiminnallistui liikkeeksi. Kuten Elisa Aaltola on kirjassaan Empatia – Myötäelämisen tiede kirjoittanut, ruumiillisessa empatiassa on aina läsnä myös toisen erilaisuus. Siinä koetaan empatiaa toista kohtaan ja tunnistetaan toisen olemus, mutta läsnä on myös tuntemattomuus.[4] Tanssijantyössä hyödynnetty ruumiillinen empatia mahdollisti joutsenen havainnoinnin joutsenena, eikä minun tarvinnut tuntea täyttä samankaltaisuutta ymmärtääkseni liikkeellisesti jotain joutsenuudesta. Omassa ruumiissani tällainen liike tuntui uudelta ja yllättävältäkin.

Jonkinlaista lajirajat ylittävää samankaltaisuuden tunnistamista toki tapahtui, sillä jaan kyseisen eläinlajiin kanssa myös paljon samaa. Olemme selkärankaisia, meillä on raajat, joilla kävellä, liikumme suhteessa painovoimaan, hengitämme ilmaa, osaamme uida ja niin edelleen. Lisäksi elämme samoilla seuduilla (ennen Voiko eläintä esittää? -projektia vietin aikaa tarkkaillen Töölönlahdella eläviä joutsenia), eli elinpiireissämme on samankaltaisuutta. Ruumiinrakenteiden yhteneväisyydet tai liikkeen muodon samankaltaisuus saattoi avata minulle kokemuksellisen yhteyden joutsenen ruumiillisuuteen.

Kissuutta havainnoimme tietyn kissayksilön, kanssani asuvan Eemeli-kissan, näkökulmasta. Tällöin esitettävä kissa oli myös yksilö, eikä vain yksi lajinsa edustaja. Työskentelimme kertomuksen kautta, Eemeli tuli harjoituksiimme minun kertoman sanallisen kuvauksen avulla, josta Lehtovaara vaikuttui liikkeellisesti. Suhteeni Eemeliin on hyvin läheinen, joten pystyin kertomaan hänestä paljon ja tarkastikin; saatoin kuvailla ulkonäön ja ruumiin liikkeiden lisäksi myös persoonallisia piirteitä, tapoja ja mieltymyksiä. Kertomuksieni yhdistyminen muuhun liiketehtävään rakensi esityksellisen tapahtuman, jossa pääsi esiin sekä lajiemme että meidän yksilöiden välinen suhde.

On siis olemassa ruumiillisia ja esityksellisiä reittejä toisenlajisten todellisuuksien äärelle sekä lajirajat ylittävään yhteyden kokemukseen. Oman eläimyyden tunnistaminen ja aito ihmettelevä kiinnostus muiden lajien elämää kohtaan ovat oman kokemukseni mukaan tässä avainasemassa. Kuitenkin niin kauan kuin ihmiskäsityksemme pohjaa hierarkkiseen erilaisuuteen tai ulossulkeviin toimintamalleihin, jää ihminen myös kokemuksellisesti yksin ja erilleen.

Taide on erityisen hyvä paikka ihmetellä lajienvälisiä suhteitamme ja monilajista maailmaamme.

Matilda Aaltonen

Viitteet:

1. Derrida 2019, 9 ja 51

2. Aaltola 2020, 283

3. Tuomivaara 2018

4.  Aaltola 2018, 80

Lähteet:

Aaltola, Elisa. 2020. ”Ihminen eläimenä ja osana luontoa” kirjassa Ihminen kaleidoskoopissa – Ihmiskäsitysten kirjoa tutkimassa. Toim. Elisa Aaltola ja Vilma Hänninen. Gaudeamus.

Aaltola, Elisa. 2018. Empatia – Myötäelämisen tiede. Into.

Derrida, Jacques. 2019. Eläin joka siis olen. Suom. Anna Tuomikoski. Tutkijaliitto.

Tuomivaara, Salla. 2018. Searching for the roots of exclusion – Animals in the sosiologies of Westermarck and Durkheim. Tampereen yliopisto.