Taiteen moraalinvartija
Mikä on taiteilijalle hyvää tai pahaa, oikein tai väärin? Keskustelua uusmoralismin kintereillä.
Taiteen paikka on Todellisuuden tutkimuskeskuksen ja Voiman yhteinen taidemedia. Lue kaikki Taiteen paikan artikkelit: voima.fi/taiteenpaikka
Eliittiä tutkimuskohteena tarkastellut etnografi George E. Marcus on kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka etnografian tutkimuskohteet valikoituvat usein ihmisistä ja pienyhteisöistä, joilla on vähemmän valtaa kuin tutkijalla ja hänen omalla ryhmällään. Vallattomat, rahattomat ja kouluja käymättömät ovat hyvin edustettuina silloinkin, kun korkeakoulutettu ja kaupunkilaistunut taiteilija pyrkii totuudenmukaisempaan ihmiskuvaukseen.
Taiteen realismissa aiheita ryhdyttiin 1800-luvulla etsimään yhteiskuntahierarkian alemmilta orsilta. Vanhat eukot kirkonmäellä, köyhä onkijatyttö, kaskenpolttajat. Taiteilijan tarkka, tutkiva sivellin piirsi alempien kansankerrosten rypyt, tahrat, sinelmät ja silmäpaot esiin. Suomalaisessa kirjallisuudessa eläydyttiin juopon työmiehen vaimoon Johannaan ja Matin ja Maijan ensimmäiseen junamatkaan.
Samoin nykydokumenttiteatterissa todellisuutta haetaan usein niin sanottujen tavallisten ihmisten elämänkamppailun kuvauksesta. Sanasanaisen eli sanasta sanaan lähteensä puhetta esitystekstissään hyödyntävän teatterin tekijät suuntaavat mieluusti tallentimensa kohti kansan syviä rivejä, vaikka poikkeuksiakin toki on. Päättäjät ja valtaapitävät päätyvät esityksissä usein karikatyyreiksi, mutta kansanmies seisoo näyttämöllä koskettavan paljaana, tyylittelyistä riisuttuna.
Taiteessa helpoin moraalinen viesti on juuri sellainen, jossa vähemmän valtaa omaava ryhmä on esitelty teoksessa kirkkaassa myötävalossa. Niin, että taiteilijat ja katsojat voivat tuntea empatiaa ja välittää yhdessä tästä ryhmästä ja sen jäsenistä, jotka taiteellisen ilmaisun kautta tulevat suorastaan mikroskooppisen lähelle. Katsoja ja taiteilija, jotka yleensä kuuluvat samaan viitekehykseen ja omaavat verrattain yhtäläisen yhteiskunnallisen aseman, näkevät yhdessä tuon heikossa asemassa olevan toisen. Voi kuinka selvästi he tuon toisen näkevätkään. He välittävät tästä. Jos se heistä olisi kiinni, tuon toisen asema olisi vallan toinen.
Olen taiteilija ja tutkija, ja oma taiteellinen tutkimukseni on vallattomiin suunnatusta huomiosta hyvä esimerkki. Teen tutkimusta lapsista ja lapsuudesta. Lapsilla on selvästi vähemmän valtaa yhteiskunnassa kuin minulla. Heillä on varsin rajatut mahdollisuudet vaikuttaa omaan elämäänsä saatikka yhteiskunnan asioihin laajemmin. Kun lähestyn heitä tutkimuskysymysteni ja tutkimusvälineideni kanssa, ehdottaen taiteellista ja tutkimuksellista yhteistyötä, minulla on niin monta valta-asemaa suhteessa heihin, että hengästyttää: Olen ainoa ammattitaiteilija, ainoa korkeakoulutettu, ainoa tutkija, ainoa aikuinen. Olen mahdollisesti vanhempi, äiti. Olen verkottunut lasten yli olemalla yhteydessä heidän elämänsä tärkeisiin, valtaapitäviin aikuisiin kuten vanhempiin, opettajaan ja rehtoriin.
On turha teeskennellä, että puheillani osallistumisen vapaaehtoisuudesta olisin kyennyt tekemään kokonaan tyhjäksi järjestelyjen ja valtarakenteiden luoman paineen. Toisella kymmenellä olevat lapset ymmärtävät jo, kuinka tilanne ohjaa heitä osallistumaan: Jos en halua kasvojani tutkija-taiteilijan videolle, jos en halua kertoa ajatuksiani nauhurille, jos en halua olla mukana, saanko huonomman arvosanan? Harmittaako opettajaa, että kaikki tämä vaiva, lupahakemukset ja järjestelyt, Teatterikorkeakoululle tehty retki, ja sitten minulla on vain ehkä vähän sellainen olo että en haluaisikaan? Pitäisikö nyt vain reippaasti tehdä tämä, suostua kohteeksi ja jakaa ajatuksiaan?
Tutkijana lapsia on helppo lähestyä ja heistä on helppo välittää. On helppo katsoa heitä silmiin, hymyillä, kertoa vilpittömästi ja sanoihinsa uskoen olevansa heidän puolellaan, esitellä hanke ja ryhtyä töihin.
Ymmärtävä katse yläviistoon
Marcus on havainnut tutkimuksessaan, että kun eliitti kohdataan kasvokkain, pöydät kääntyvät. Tutkija kohtaa henkilöitä, jotka ovat rikkaampia ja omaavat enemmän valtaa kuin hän. Heillä voi olla paljon tutkijan piireissä merkityksellistä tietoa. He eivät ehkä ole niin halukkaita antamaan tutkijalle kanssaan tasavertaista, saati kohotettua statusta. Eliittiä nauhurin ja kysymystensä kanssa lähestyvä tutkija saattaa tuntea itsensä tarkastelluksi, oikeutensa kysyä ja tutkailla kyseenalaistetuksi.
Eliitin elinpiiriä tarkastelemaan on myös huomattavan vaikea päästä, kun taas vähemmän valtaa omaavien ryhmien elämän tarkasteluun reitit ovat helpompia, vakiintuneitakin. Ylhäältä alas on helppo katsella, ylöspäin kurottaminen on vaikeaa.
Harva kritisoi punaorpojen, pakolaisten tai asunnottomien päätymistä taiteen aiheeksi, vaikka räikeimmät toisen kärsimyksellä rahastukset saattavat aiheuttaa älähdyksiä. Mutta joskus kuulen, ymmärrettävästikin, kritiikkiä niitä taideteoksia kohtaan, jotka käsittelevät keski- tai yläluokkaa.
Esimerkiksi Milja Sarkolan ja Katariina Nummisen Pääomani, keskiluokkaisen kulttuuriperheen kuvauksena (Q-teatteri, 2020), sai opettamieni Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden parissa osakseen kritiikkiä aihemaailmastaan. Keskiluokkaisen taiteilijan vuosiansiot, asuntohankinnat ja sijoitusprojektit aiheuttivat aihepiirinä torjuntaa. Miksi pitäisi syventyä ihmisiin, joiden ongelmat ovat näin suhteellisia, elämä näin turvattua? Tästä ei löydetty samastumispintaa, vaikka punaorpojen tarinasta ehkä löydettiin. Onko etäisyys todella niin paljon suurempi, vai puuttuuko halu tunnistaa?
Väittäisin, että taiteilijoiden ja taiteellisten tutkijoiden tarkasteltavina on hyvä pitää myös ne, joilla on saman verran tai enemmän rahaa, valtaa ja kulttuurista pääomaa kuin taiteilijoilla itsellään tai heidän keskimääräisillä yleisöillään. Juuri tämä katse ilahdutti minua Pääomani-esityksessä: tutkiva, avoin katse johonkin aika lähelle, ilman turvallista etäännytystä. Se ei ole helppo katsomisen paikka, mutta tärkeä.
Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan haastattelutukimukseen pohjaava kirja Huipputuloiset – Suomen rikkain promille (Vastapaino, 2019) on toinen hyvä esimerkki lähestymistavasta, joka on kriittinen, muttei lähde ensisijaisesti demonstroimaan asennetta tai oletusta. Tutkimus onnistuu piirtämään sekä teräviä että tirkistelemättä paljastavia kuvia heistä, joilla niin sanotusti on millä mällätä.
Vaikka on merkityksellistä, että vähäosaiseen luodaan ymmärtävä ja välittävä katse, kiinnostuneella empatialla voidaan myös alistaa. Varsinkin jos kohteen tietoa, taitoa, nautintoa ja omaehtoisuutta ei nähdä.
Eliitin yksityisyyttä ja asemaa tavallaan suojellaan, jos heitä kuvataan lähinnä karikatyyreinä, eikä ymmärtämään pyrkivä katse kohdistu heihin. Samalla kun hyväosaisimmat piilottavat inhimillisyytensä muiden katseilta, muut tarjoutuvat heidän eteensä tutkimuksessamme ja taiteessamme empatiaa herättävinä, todellisina, voi-niin-koskettavina. Sosiaaliseen muutokseen tähtäävä taideprojekti asunnottomien arjesta voi päätyä pönkittämään vallitsevia suhteita: asunnottomat näyttäytyvät kaikessa arjen realismissaan, ja samaan aikaan kaltaiseni asunnonomistajat voivat vaalia yksityisyyttään ja yksilöllisyyttään kieltäytymällä olemasta esimerkkejä mistään.
Nora Rinne on esitystaiteilija, näyttelijä ja Taiteen paikan toimituskunnan jäsen. Hän tekee taiteellista väitöstutkimusta Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun Esittävien taiteiden tutkimuskeskuksessa.
