Lukuaika: 4 minuuttia

Sinun vapautesi on minulle kuolemaksi*

Taiteen moraalinvartija

Mikä on taiteilijalle hyvää tai pahaa, oikein tai väärin? Keskustelua uusmoralismin kintereillä.

Taiteen paikka on Todellisuuden tutkimuskeskuksen ja Voiman yhteinen taidemedia. Lue kaikki Taiteen paikan artikkelit: voima.fi/taiteenpaikka

❮❮

Yhdysvaltalainen kirjailija Maggie Nelson (s. 1973) ei kaihda vaikeuksia. Uusimmassa esseekokoelmassaan Vapaudesta – neljä laulua rakkaudesta ja rajoista (S&S 2022) hän tarttuu vapauden teemaan. Kirjan aloittaa ”Taiteen laulu”niminen pitkähkö essee, jossa Nelson luotaa nykytaiteen ympärillä varsinkin Yhdysvalloissa kuumana käyvää väittelyä taiteen vapaudesta ja rajoista. Kysymykset ovat osittain tuttuja myös suomalaisesta kulttuurikeskustelusta: Kuka saa esittää ja mitä? Tuleeko taiteen aina olla emansipoivaa ja parantavaa vai kuuluvatko tottelemattomuus, mauttomuus ja jopa röyhkeys yhä nykytaiteen keinovalikkoon? Ja miten vanha kunnon kysymys taiteilijan moraalisesta vastuusta tulisi ymmärtää vallitsevassa yhteiskunnallisessa tilanteessa? Entä taideteoksen suhde aikaan? Nelsonin teksti on täynnä osuvia ja ajattelua ruokkivia avauksia, jotka pääasiassa kiertyvät juuri taiteen ajallisuuden ja siitä kumpuavan epävarmuuden etiikan pohdinnoiksi.

Kimmokkeena Nelsonin kriittisille pohdinnoille ovat niin poliittisen oikeiston aikaansaama vapauden käsitteen alennustila kuin menneiden aikojen edistyksellisen vapausretoriikan ongelmat. Keskeinen lähtökohta Nelsonin kirjoitukselle on kuitenkin kysymys hoivan ja vapauden suhteesta. Hän tarkastelee yleistyvää pyrkimystä asettaa taiteelle hoivaavia tehtäviä. Eikö vallitsevassa maailmantilanteessa taiteenkin tulisi hoivata meitä ja mieluummin purkaa kuin lisätä jännitteitä? Yksinkertaista vastausta tähän ei ole ja se on Nelsonin mukaan osa taiteen jujua.

Taiteen epäilyttävyys moralismin aikakaudella

Taide on poliittinen, filosofinen ja eettinen käsite. Tästä johtuen taiteen yksiselitteinen saattaminen jonkin niin sanotusti taiteen ulkopuolisen asian palvelukseen on aina ollut ongelmallista. Samaisesta taiteen käsitteen moniulotteisuudesta kumpuaa myös osuvin kritiikki kaikenlaista tyhjää ’taidetta taiteen vuoksi’ -ideologiaa kohtaan. Jos taiteen ajatellaan liikkuvan tutun ja tuntemattoman epäselvissä väleissä, on suhteellisen selvää, että pyrkimykset rajoittaa taidetta ovat alun alkaen tuomittuja epäonnistumaan. Lähdettäessä jo olemassa olevista ja fiksatuista merkityksistä, taide saattaa näyttäytyä jonkinlaisena ylimääränä ja kummajaisena, joka on tullut vaatimaan huomiota keskelle ”luuloteltujen minuuksien illuusiota”, kuten Nelson kirjoittaa.

Ehdottomien vaatimusten esittäminen näyttäisi olevan tyypillistä ajallemme. Tämä koskee myös moraalisia vaatimuksia. Taiteen kokemiselle voi kuitenkin olla olennaista juuri kyky sietää toisilleen vastakkaisia tuntemuksia. Luuloteltujen minuuksien illuusion purkautuessa ei kenties enää olisi niin pakottavaa tarvetta yrittää ottaa jäännöksettä haltuun taiteen tapahtumaa. Tämä voisi tarkoittaa myös sitä, että taiteen tekemisen ja vastaanottamisen konteksteissa olisi mahdollista vapaammin altistua toisille ilman pakottavaa tarvetta vakuuttaa omaa eettistä kunnollisuutta. Tämän ei tarvitse merkitä vapauden ja velvollisuuden latteaa vastakkainasettelua, ei myöskään minkäänlaista hällä väliä -asennetta. Ainoastaan taiteen kyky merkitä eri asioita ja sekoittaa varmuuksia voisi tulla paremmin esille ja huomioiduksi.

mainos

Piilevää moralismia ja kunnollisuuden vaateita vastaan voidaan taiteen kenttää ajatella myös vähemmän säänneltynä, hieman likaisena, jopa epäsosiaalisena ja varmasti vaikeaselkoisenakin. Nelsonin esseessä kuvataiteilija Amy Sillman (s.1955) kertoo olleensa tilaisuudessa kuulemassa filosofi Franco ”Bifo” Berardin (s.1949) puhetta työnteon välttämisestä. Berardi teki eron taiteen ja työn välille sanoen, että taidetta luotaessa tehdään jotain kaunista, merkityksellistä, eroottista, painokasta. Sillmanin mukaan aina kun taiteilijoiden tekemisiä kuvataan tällä tavoin, hänen tekee mieli oksentaa. Sillman hyväksyy taiteen tekemiseen kakistelematta myös rumuuden, tuhon, vihan ja kamppailun.

taiteessa täytyy kuitenkin olla jotakin kuvaan sopimatonta

Myös Nelson ihmettelee Berardin halua muuttaa ”ruumiillinen, pakonomainen, mahdollisesti säälittävä ja eettisesti kirjava toiminta joksikin kauniiksi, merkitykselliseksi, eroottiseksi, painokkaaksi”. Vaikkei Berardi sitä tässä yhteydessä olisi tarkoittanutkaan, voi olla vaarana, että taidetta aletaan ylevöittää sekä ajatella, kokea ja käsitteellistää pääasiassa jonakin kodikkaana, asiallisena ja ikään kuin muitta mutkitta yhteiskuntaan kuuluvana tai jopa sitä parantavana. Nähdäkseni taiteessa täytyy kuitenkin olla jotakin kuvaan sopimatonta tai sopeutumatonta, jotakin mikä poikkeaa reitiltä. Ilman tuntemattoman hankausta ja yhteiskunnallista kitkaa taide saattaa ajautua konformismiin eli vallalla olevien mielipiteiden ja moralismien pihteihin. Siitä ei taas useinkaan ole kuin askel voittajien kulttuuriin.

Kulttuuribarbaria

Filosofi ja kirjallisuuskriitikko Walter Benjaminin (1892-1940) muotoilee kuuluisassa väitteessään: ”Ei ole mitään kulttuurin dokumenttia, joka samalla ei olisi barbarian todistuskappale.” Tiivistyksessä ajattelija asettuu vastustamaan vallitsevaa porvarillista historiakäsitystä, joka typistää menneen menneeksi ja kykenee korkeintaan luettelemaan erillisiä tapahtumia niiden peräkkäisyyksissä. Benjamin painottaa, että historia on viime kädessä jotakin, joka on läsnä nykyisyydessä. Historian nykyisyyteen tunkeutuminen toteutuu peittyneinä jälkinä (trauma, torjuttu) ja alistettujen tradition vaatimuksena tulla lunastetuksi nykyisyydessä. Karkeimmillaan historia on juurikin voittajien historiaa. Siksi sitä on silitettävä vastakarvaan.

Benjaminin mukaan nykyisyyden on tunnistettava menneisyys itsessään. Yleinen konformismi uhkaa historian muistamista ja kaikki voittajat ovat edellisten voittajien perillisiä. Siksi heihin samastuminen on erityisen taantumuksellista. Kaikkeen voittajien saavuttamaan kulttuuriin, siis ’henkeen’, kulttuurituotteisiin, tapoihin ja niin edelleen, sisältyy barbariaa ja alistettujen kauhua, materiaalisen riiston ja todellisen orjuutuksen jälkiä. Benjaminin mukaan juuri alistettujen historia osoittaa, että poikkeustila on sääntö. Tätä vastaan Benjamin tavoitteleekin todellisen poikkeustilan saavuttamista; siis taloudellis-materiaalisten herruussuhteiden pois kytkemistä.

Tässä Benjamin avaa mahdollisuuden ajatella myös taiteeseen liittyviä vapauden kysymyksiä historiallisina ja siten materiaalisina ja ajallisuuden suhteen lukkoon lyömättöminä. Taiteen kyky ilmentää jotakin muuta kuin mikä juuri nyt vastaa arvojamme ja moraalikäsityksiämme tarkoittaa myös nykyisyyden silittämistä vastakarvaan. 

Taiteen politiikka ja moraali

Vallitsevassa yhteiskunnallisessa tilanteessa taiteilijan moraalista vastuuta voi ajatella historiallisen ja poliittisen kytköksen kautta. Benjaminilainen kehotus estetiikan politisoimiseen, erotukseksi porvarillisesta politiikan estetisoimisesta, voisi edelleenkin olla kohdallista kamppailussa kaikenlaisia moralismeja vastaan. Samalla on syytä todeta Nelsonin tapaan, että taiteen läpipolitisoiminen mitätöi itse taiteellisen puolen. Taideteoksen taiteellisuus piilee usein juuri niissä piirteissä, joilla se erottuu kokemuksen suoraviivaisuudesta. Parhaimmillaan tämä ennalta ehkäisee mahdollisuutta mitätöidä taideteos palauttamalla se jäännöksettä esimerkiksi moraaliseen tuohtumuksen tunteeseen.

Selvärajaisia merkityksiä kaipaavassa ja kauppaavassa yhteiskunnallisessa todellisuudessa taide voi olla vapauttavaa juuri kieltäytyessään merkitysten tavaramuodosta. Yksiselitteiset vaatimukset taiteelle, olipa niissä kyse sitten hoivasta tai rakkaudesta, kääntyvät lopulta taidetta vastaan. Niinpä Nelson katsookin ettei taiteelta lopulta voida vaatia hoivaa sen enempää kuin mitään muutakaan. Lienee viime kädessä parasta, että taide on yleisöään kohtaan tottelematonta. Näin se kenties myös hoivaa meitä parhaiten.

*Kirjoituksen otsikko on peräisin kyltistä, jonka Maggie Nelson näki mielenosoittajalla pandemian aikana.

Tommi Silvennoinen on esitystaiteilija ja teatteriohjaaja. Hän on yksi Todellisuuden tutkimuskeskuksen perustajista ja nykyisin Taiteen paikan toimituskunnan jäsen.

Visa Knuuttila on helsinkiläinen kuvataiteilija, kuvaaja ja graafinen suunnittelija.

  • 3.10.2022
  • Kirjoittanut Taiteen paikka
  • Kuvat Visa Knuuttila / Midjourney AI

Taiteen paikka on Todellisuuden tutkimuskeskuksen ja Voiman yhteistyössä toteuttama taidemedia. Todellisuuden tutkimuskeskus on vuonna 2001 perustettu esitystaidekollektiivi. Taiteen paikkaa rahoittaa Jenny ja Antti Wihurin rahasto.

Vuonna 2022 sivustoa toimittavat Katriina Kettunen, Tuomas Laitinen, Louna-Tuuli Luukka ja Nora Rinne. Tiedustelut ja palaute: taiteenpaikka@gmail.com