17-vuotiaana päätin lämmittää edellispäivänä keitetyn kananmunan mikrossa, sillä en halunnut nauttia sitä jääkaappikylmänä. Kun muna oli pyörinyt mikrossa hyvän tovin, asetin sen munakuppiin ja aloin leikkaamaan sen kärkeä pois. Kuului valtava pamahdus. Kananmunan tulikuuma sisus sinkoutui pieninä palasina kasvoilleni ja aiheutti välittömästi palovammoja ja kipua.

Tuijotin sekuntien ajan järkyttyneenä tyhjyyteen. Sen jälkeen käännyin katsomaan pöydän toisella puolella istuvaa veljeäni, joka katsoi yhtä järkyttyneenä takaisin minuun. Kasvoni olivat polttavan silpun peitossa ja käteni olivat jähmettyneet munakupin äärelle. Ravistelin itseni irti shokista ja ryntäsin lavuaarin ääreen huuhtomaan korventavasta munasyltystä palaneita kasvojani kylmällä vedellä. Samalla nauroin veljeni kanssa niin hysteerisesti, etten meinannut pysyä pystyssä.

Sama logiikka on pätenyt elämäni suurempienkin tragedioiden kohdalla. Ensijärkytyksen jälkeen nauru on ollut luonteva tapa reagoida kammottaviin käänteisiin. Olipa kyse sitten sairaudesta, köyhyydestä tai jopa kokemastani väkivallasta, olen kokenut tarvetta kääntää sen komediaksi. Kärsimys on saanut minut rakastamaan komediaa. Ellen olisi voinut nauraa kaikista hirveimmille kokemuksilleni, en varmaankaan olisi elossa tai ainakaan järjissäni. Huumori on ollut keino taistella pelkoa, surua ja ahdistusta vastaan. Nauraminen on ollut hauskanpidon lisäksi minun tapani itkeä ja surra.

Tanskalainen filosofi Søren Kierkegaard pohti filosofin uransa aikana paljon huumoria. Väitöskirjassaan Kierkegaard sijoittaa huumorin osaksi uskonnollista maailmankatsomusta. Kierkegaardin mukaan humoristi koskettaa olemassaolon salaisuutta kärsimyksessä. Syvämietteistä hänessä on se, että hän yhdistää kärsimyksen olemassaoloon ja ymmärtää, että jokainen kärsii niin kauan kuin elää.

Monet stand up -koomikot ammentavat huumoria kaikkein kipeimmistä pisteistään. Kanadalainen koomikko Norm Macdonald salasi syöpänsä vuosikymmenen ajan lähimmiltä ystäviltään ja vitsaili samaan aikaan julkisesti siitä, kuinka syövän kanssa taisteleminen ei pääty kuolemantapauksessa siihen että syöpä voittaa, vaan tasapeliin.

The Dying of a Last Breed -spesiaalissaan koomikko Doug Stanhope kyseenalaistaa mentaliteetin, jonka mukaan vakavista aiheista ei sopisi laskea leikkiä:

”Just the idea that the expression ‘making fun’ could ever be a negative thing. ‘You shouldn’t make fun.’ What? I’m sorry, did I take some subjects that are ugly and dark and soul lacerating, painful, shitty, maybe unavoidable-in-life-kind-of-stuff and I made it fun? What a dick I must be!”

”Nauraminen on ollut tapani itkeä ja surra.”

Komediaa on käytetty myös yhteiskunnallisen kivun käsittelyyn. Merkittävin ja tunnetuin Antiikin Kreikan komediakirjoittaja Aristofanes (445–385 eaa.) pilkkasi näytelmissään aikansa valtiollisia älyttömyyksiä. Esimerkkinä mainittakoon hänen näytelmänsä Lysistrate, jossa naiset menevät seksilakkoon, jotta miehet lopettaisivat sodan. Aristofaneen tuotantoa on luonnehdittu komiikaksi, jonka pohjalla on erotettavissa pessimismiä. Kautta aikojen naurun taakse on kätketty vakavia, jopa synkkiäkin yhteiskunnallisia ilmiöitä, kuten sotaa.

Omasta kärsimyksestä on helpompaa ja suotavampaa vitsailla kuin toisen. Viime vuosina erityisen kuuma peruna on ollut kysymys siitä, kuka saa nauraa ja kenen kustannuksella. Punch up -kehotus on vakiintunut suorastaan komiikan kultaiseksi säännöksi. Punch upilla tarkoitetaan vitsailua jonkun sellaisen ihmisen tai ihmisryhmän kustannuksella, jolla on enemmän valtaa ja etuoikeuksia kuin vitsin kertojalla. Tällä tavoin sorretut ihmisryhmät – eli he, jotka kokevat jatkuvasti elämässään ja arjessaan jo muutenkin vähättelyä, kärsimystä ja nöyryytystä – eivät tule lyödyksi (punch down) tosielämän lisäksi vielä viihteenkin kontekstissa.

Koomikko Hannah Gadsby rakentaa Nanette-komediaesityksensä dramaturgiaan saman jännitteen, jota seksuaalivähemmistöihin kuuluvat henkilöt joutuvat kokemaan pelätessään ihmisarvonsa puolesta. Gadsby aloittaa esityksensä vitsailemalla omasta lesboudestaan, mutta esityksen loppupuolella tunnelma muuttuu vakavaksi, kun Gadsby alkaa kertoa muun muassa kokemastaan pahoinpitelystä. Eleellään hän haluaa tietoisesti havainnoillistaa komedian ongelmallisuudet. Gadsby selostaa Nanetten loppupuoliskolla haluavansa hyvästellä komedian, sillä itseään vähättelevä huumori on ollut hänelle selviytymiskeino hänen kasvaessaan lesbona ahdasmielisessä ja homofobisessa Tasmaniassa:

“Punch-lines need trauma, because punch-lines need tension. And tension feeds trauma.”

Itseään vähättelevän vitsailun ongelmallisuutta pohtiessaan Gadsby korostaa, kuinka kyse on myös isommasta asiasta kuin vain homoseksuaalisuus. Kyse on hänen mukaansa siitä, kuinka ylipäätään keskustelemme herkistä asioista julkisesti. Hannah Gadsby ei kuitenkaan päätynyt hyvästelemään komediaa sen enempää kuin vakavista aiheista vitsailua. Kaksi vuotta Nanetten jälkeen Gadsby palasi yleisöjen eteen uuden shown’sa Douglasin kanssa, jossa hän käsittelee huumorin keinoin autismiaan.

Viimeisin esimerkki kärsimyksen kustannuksella vitsailusta löytyy tämän vuoden Oscar-gaalasta, jossa Chris Rock päätti kuittailla lavalla Jada Pinkett-Smithin kaljusta päästä: “Jada, can’t wait for G.I. Jane 2.’’

Vitsin jälkeen Jadan aviomies Will Smith nousi lavalle ja löi Chris Rockia suorassa lähetyksessä avokämmenellä kasvoihin. Jada Pinkett-Smith on kertonut julkisesti sairastavansa autoimmuunisairaus alopeciaa (suomeksi myös pälvikalju), joka aiheuttaa karvojen lähtöä. Vitsi on tulkittavissa useistakin eri syistä loukkaavaksi ja punch downiksi.

”Voiko vitsi sairaudesta olla jopa rakkauden ele?”

Chris Rock töytäisi vitsillään Jada Pinkett-Smithin kärsimystä ja aiheutti kolhun hänen olemassaolonsa koskemattomuuteen. Se saa meidät, yleisönkin hätkähtämään. Aivan kuin joku murtautuisi kotiimme ja veisi jotakin luvatta. Tässä piilee komedian vaarallinen, mutta myös viettelevä voima. Se kykenee tunkeutumaan kaikkein herkimmille alueillemme ja näyttämään niissä jotakin nauramisen arvoista, ellei jopa naurettavaa.

Onko punch up/down kuitenkaan aivan niin yksinkertainen asia, mitä valmiit vastaukset antavat ymmärtää? Antaako esimerkiksi sairaus automaattisesti vapautuksen huumorin kohteena olemisesta? Ja onko olemassa tilanteita, joissa toisen sairaudesta vitsaileminen voi olla positiivinen asia?

Kahdelle lähisukulaiselleni tehtiin lyhyen ajan sisään sydänsairauden vuoksi pallolaajennus. Vitsailimme suvun kesken yhteisesti heille siitä, kuinka kyseiset henkilöt voivat mennä nyt pallomereen, vaikka he ovatkin jo vanhempaa väkeä. Asianomaiset eivät kokeneet tätä punch downiksi, vaan sukuyhteisön välittämisen osoitukseksi. Sairaus itsessään ei ole hauska, mutta saako vitsi sairaudesta olla hauska? Voiko se olla jopa rakkauden ele?

Entä voiko eri sairaudet laittaa koskemattomuusjärjestykseen? Koomikko Ricky Gervais on kertonut tajunneensa aikamme menneen oudoksi, kun netissä raivostuttiin hänen pähkinäallergiaa käsitelleen vitsinsä jälkeen siitä, kuinka “pähkinäallergiassa ei ole MITÄÄN hauskaa.’’

Kovin tiukasti määriteltynä punch down -mentaliteetti voi myös rajoittaa komedian mahdollisuuksia. Kyseistä problematiikkaa ruodittiin aikaisemmin tänä keväänä Kulttuuricocktailin komedia-illassa sekä Laura Frimanin kolumnissa, jossa Friman puolusti rohkeaa ja vapaata komiikkaa. Vain noin kuukautta aikaisemmin sosiaalinen media kuohui Pohjolan satoa -elokuvan ‘’jonkunsukupuolisesta’’ hahmosta. Tästä kaikesta voisi päätellä, että aiheen ympärillä on havaittavissa halua päästä jo tietystä keskustelun vaiheesta eteenpäin. Mutta kuka päättää, milloin tai mihin suuntaan edetään?

Itselleni on paikoittain epäselvää, kenellä on valta ja oikeus määritellä komedian eettiset rajat. Politiikka (ja sitä mukaa myös viihteen representaatioon liittyvät toiveet ja tarpeet) perustuu nykyään yhä enemmän identiteettiryhmiin, ja identiteettiryhmiä tunnustetaan ääneen koko ajan lisää: alopeetikot, pähkinäallergikot, rampautuneiden kissojen omistajat, ei-binääriset anopit, kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivät miljonäärit ja niin edelleen. Kenen huumorintajua pitkin nauramme, kun nauramme?

”Komediassa huojentavalta tuntuu kyky astua asioiden ulkopuolelle – ja jopa yläpuolelle.”

Olen tullut myös ajatelleeksi, nauravatko ihmiset eri asioille yksin ja toisenlaisille asioille silloin kun he ovat julkisessa tilassa. Joskus niin sanotut moraalittomat vitsit voivat olla hauskoja, vaikka niille ei haluaisi tai saisi nauraa sosiaalisen yhteisön edessä.

Itselleni komediassa huojentavalta tuntuu sen kyky astua asioiden ulkopuolelle – ja kyllä, joskus jopa niiden yläpuolelle. Komedia mahdollistaa kipeidenkin aiheiden katsomisen itsestä irrallaan. Astuessaan kuvaamiensa kohteiden ulkopuolelle komedian voisi näin ollen ajatella olevan perusluonteeltaan välineellistävää. Se käsittelee aiheitaan etäisyyden päästä. Viihde (toisin sanoen viihdetaiteilija) välineellistää kuvaamansa kohteen väistämättä, vaikka hän tekisi sen kunnioittavasti.

Onko siis valkoinen perusterve cis-heteromies ainoa jäljellä oleva identiteetti, jonka välineellistäminen naurunalaiseksi on yleisesti hyväksyttyä? Ja jos näin on, uhkaavatko komedioiden aiheet ja itse teokset typistyä yksipuolisiksi? Voisiko muillekin aiheille nauramisen sallia, jos sen hoitaa tyylitajulla ja perustellen, vai onko se automaattisesti vain punch downia?

Kokonaan oma kysymyksensä on se, miksi komedian yhteydessä ylipäätään puhutaan niin paljon lyömisestä (punching). Onko vitsin kertominen aina väistämättä väkivaltainen teko? Jos hyväksymme ajatuksen vitsailun lähtökohtaisesta väkivaltaisuudesta ja tunnustamme väkivallan huonoksi keinoksi ongelmien käsittelemisessä, ei myöskään punch up tunnu enää eettisesti täysin kestävältä. Johtaako tämä ajatukseen, että väkivallaton yhteiskunta olisi huumoriton yhteiskunta?

”Sairastan itse samaa sairautta kuin Jada Pinkett-Smith.”

Vaikeita kysymyksiä on paljon, mutta komedia säilyttää silti lajina suosionsa. Kaikki rakastavat koomikoita, kunnes eivät enää rakasta. Aina kun ei voi tietää, milloin vitsailu tapahtuu hyvällä maulla. Narrille sallitaan vapauksia, mutta viime kädessä vitsin kertoja ottaa aina myös henkilökohtaisen riskin.

Olen itse pyrkinyt ratkaisemaan komedian kirjoittamiseen liittyvät eettiset kysymykset niin, että luetutan tekstieni luonnoksia ihmisillä, jotka edustavat erilaisia maailmankuvia. Sitten keskustelen heidän kanssaan tekstien sisällöistä. Silti lopullisia ja varmoja vastauksia ei ole. Tekstien sisällöt jakavat mielipiteitä rajusti.

Joskus kuuntelen muiden ihmisten sijasta puhtaasti vain omia ajatuksiani, omaa makuani, omia tunteitani ja intuitiotani. Omaan innostukseen ei kuitenkaan kannata luottaa loputtomasti, niinkuin ei omaan pelkoonkaan. Vitsin lopullinen merkitys paljastuu vasta vuorovaikutuksessa yleisön kanssa. Ratkaisevaa on, keitä katsomossa istuu ja kuinka kauan aikaa on kulunut vitsien sisältämistä, mahdollisesti kipeistäkin aiheista.

Sairastan itse samaa sairautta kuin Jada Pinkett-Smith. Sairauden eteneminen on yksilöllinen, eikä johda kaikissa tapauksissa kaikkien hiusten putoamiseen. Itselläni sairaus on toistaiseksi näyttäytynyt vain yhtenä kaljuna laikkuna, johon hiukset kasvoivat parin kuukauden kuluttua takaisin. Lääkärin mukaan on kuitenkin mahdollista, että alttiuden omaavana saan joskus samanlaisia laikkuja toistamiseen. Minun on täytynyt tämän mahdollisuuden vuoksi käydä iso henkinen prosessi läpi liittyen omaan identiteettiini ja naiseuteeni.

Jos pahin mahdollinen kävisi ja menettäisin kaikki hiukseni, haluan ainakin nyt ajatella voivani vitsailla siitä. En voi kuitenkaan aavistaa, kuinka traumaattista sellaisen läpikäyminen todellisuudessa on. Jos joku heittäisi siitä vitsin julkisessa gaalassa, en voi taata, että välttämättä nauraisin kärsimykselleni, ainakaan jos vitsi olisi huono. Jos vitsi onnistuisi olemaan tarpeeksi hyvä, voisi kokemukseni olla toisenlainen. Parhaimmassa tapauksessa saisin tietysti kertoa vitsin itse. Silloin vitsi voisi mennä esimerkiksi näin:

”Kuten ehkä huomasitte, näytän nykyään kananmunalta. En silti halua olla viihteellinen välipalanne. Joten voitte vitsailla kaljustani, mutta varokaa ettei rakastajani vedä teitä turpaan. Hän ei ole aina kovin tarkka siitä, mihin suuntaan lyö.”

.
Liila Jokelin on näytelmäkirjailija, laulaja-lauluntekijä ja ohjaaja, jonka komedia Action Hero saa ensi-iltansa Tampereen Työväen Teatterissa lokakuussa 2022. Jokelin suosii alopecia-termiä pälvikaljun sijaan, sillä jälkimmäisestä hänelle tulee mieleen vain Juice Leskinen.

Oikaisu 29.4. klo 9:08 Norm Macdonald oli kanadalainen, ei amerikkalainen koomikko, kuten tekstissä aiemmin väitettiin.