Lukuaika: 7 minuuttia

Äitini on teepannu

Vapaavuoro

Mikä liikuttaa taiteessa juuri nyt? Ajankohtaisia ja ikuisia aiheita.

Taiteen paikka on Todellisuuden tutkimuskeskuksen ja Voiman yhteinen taidemedia. Lue kaikki Taiteen paikan artikkelit: voima.fi/taiteenpaikka

❮❮

Käännän näytelmäkirjailija Ludmila Timošenkon monologia, joka alkaa sanonnalla ”äitini on teepannu”. Kun ihminen on Ukrainassa teepannu, hänellä on vaikeuksia omaksua uusia asioita. Teepannu suhtautuu epäilevästi modernin maailman keksintöihin, eikä halua osallistua nykyajan hörhellyksiin. Teepannu haluaa vain istua kotonaan kaikessa rauhassa ja olla niin kuin ennenkin.

Mutta miten se sanotaan suomeksi yhtä kotoisasti?

Äitini on pannupää.  Pönttö. Törppö. Töllö. Pönttö-örvelö. Äitini on ulalla, kujalla, pihalla. Äitini on änkyrä. Jäärä. Jästipää. Digijäärä. Luddiitti. Äitini on atk. Äitini on vanhan liiton mies. Äh.

Äitini on ________. Hän on kieltäytynyt kategorisesti kaikista sivistyksen edistysaskeleista – elektroniikasta, luottokorteista, nettilipuista. Sen sijaan hän tykkää polttaa tupakkaa, lukea paperilehtiä, ratkoa ristikoita ja töllöttää telkkaria. Äiti ei ole millään suostunut hankkimaan älypuhelinta, vaikka me olemme yrittäneet ylipuhua häntä. Hän käytti kahdeksan vuotta samaa Alcatelin näppäinpuhelinta, ja kun se lopulta alkoi osoittaa hajoamisen merkkejä, äiti sanoi, että haluaa tilalle täysin samanlaisen. Hän ei halunnut sopeutua mihinkään uusiin ”tilanteisiin”. Kaksi kuukautta sitten me ostimme hänelle täysin samanlaisen käytetyn Alcatelin. Sen akku kestää helposti yli kolme päivää.

Kun Venäjä aloitti hyökkäyssodan Ukrainaan 24. helmikuuta, minusta tuli ukrainan kielen kääntäjä. Slovakin kielen ja venäjän kielen taitojen pohjalta aloin opetella ukrainaa ja kääntää tekstejä, joita näytelmäkirjailijakollegat kirjoittivat pommisuojissa, pommituksissa ja pakolaisina. Yhtäkkiä oli sota, ja heidän elämänsä tuhottu. Ukrainalaiset kirjailijat jatkoivat työtään.

Äiti asuu Irpinissä. Hän voitti asuntonsa kansallisessa lotossa. Tämä on tosiaan yksi puoli äidistäni – hän on peluri, vähän kuin Phil Ivey. Äiti ei kuitenkaan pelaa pokeria kasinolla, vaan kerää onnennumeroita pullonkorkeista, arpalipareita tupakka-askeista ja maitopurkeista. Hän osallistuu kaikkiin mahdollisiin arvontoihin mitä ikinä löytää. Äidin koti on täynnä peittoja ja pyyhkeitä ja mukeja, kaikenlaista halpaa tavaraa, jota hän on lunastanut palkinnoksi. Äiti ei ole mitenkään erityisen onnekas, mutta jos pelaa koko ajan, niin kyllä siinä väliin voittaakin.

Sodan arkea

Tapasin Ludmila Timošenkon ensimmäistä kertaa, kun sota oli kestänyt kuukauden. Zoomin pikkuikkunaan ilmestyi ihminen, jolla oli sysimustat silmänaluset ja joka ei jaksanut hymyillä. Yhteys pätki. Ludmila kertoi, että hän on pakomatkalla kohti Saksaa. Mukana oli vain lapsi ja kissa. Kaikki muu oli jäänyt kotiin Ukrainaan: puoliso, veli, äiti, arki, elämä.

Ludmilasta tuli nopeasti Luda ja meistä ystävät. Pidämme yhteyttä enimmäkseen Messenger-viesteillä.

Luda on kirjoittanut koko sodan ajan. Kun uusi teksti valmistuu, se kilahtaa puhelimeeni. Tekstit ovat usein henkilökohtaisia, yksityisiä tarinoita ja muistiinmerkintöjä siitä mitä on tapahtunut ja tapahtuu koko ajan. Olen saanut seurata niiden kautta sodan arkea ja tutustua Ludan perheeseen ja elämään Ukrainassa.

Ensin veljeni Serhi muutti perheensä kanssa Kiovaan ja sitten mekin muutimme sinne. Äiti jäi yksin Lviviin ja ikävöi meitä hirveästi. Hän yritti asua välillä meillä ja välillä veljen luona, mutta ei siitä tullut oikein mitään, hän oli niin paatunut omiin tapoihinsa. Äiti palasi takaisin Lviviin ja jatkoi ristikoiden täyttämistä, omien telkkarisarjojensa seuraamista, tupakointia liesituulettimen alla, Dostojevskin ja Tolstoin loputonta pläräämistä. Sitten yhtenä päivänä äiti vain voitti asunnon Irpinistä.

Kielen opettelua

Kun alkoi valjeta, etteivät sodan synnyttämät akuutit käännöstyöt ole loppumassa hetkeen, ilmoittauduin ukrainan kielen kurssille. Kurssia opettaa kielentutkija Päivi Saurio. Hänen on pitänyt palata eläkkeeltä opetushommiin, sillä Suomessa ei ole kovin montaa ukrainan kielen opettajaa.

Raakalaismaisen sodan todellisuudessa on lohdullista opetella uutta kieltä. Tunnilla me emme puhu sodasta, vaan kellonajoista, säästä, harrastuksista, ammateista, matkustamisesta. Sanakirjojen ja kielioppitehtävien keskellä on kuivaa ja kodikasta.

Koko perhe auttoi äitiä remontin kanssa – me tapetoimme, ripustimme verhotangot ja lamput, asensimme pesukoneen ja boilerin, nostimme pelargoniat ja fiikukset ikkunalaudoille. Etsimme säilytyspaikat kaikille peitoille, pyyhkeille, mukeille ja muulle arpajaisroinalle. Asunnolta kesti neljäkymmentä minuuttia meidän luokse ja kaksikymmentä minuuttia Serhin luo.

Uuden kielen opettelu vaatii kamalasti rohkeutta. Pitää uskaltaa tehdä virheitä, olla vajavainen ja epävarma. Toisaalta, niin kuin kääntäjämestari Tarja Roinila kirjoitti: ”Siinä etten kuvittele hallitsevani asioita, en ymmärrä kaikkea, en ole sujuva, on jotain uskomattoman keveää.”

Ukrainassa kielenopiskelu on tällä hetkellä hyvin kipeä asia. Monen ukrainalaisen äidinkieli on venäjä, joka on nyt stigmatisoitunut. Monet ovat vaihtaneet tietoisesti ukrainaan, vaikka se olisi heidän heikompi kielensä. Monet eivät ole. Ukrainalaisille kirjailijoille kielen vaihtaminen on erityisen herkkä kysymys, mutta ehkä juuri kirjallisuudella on voima ja mahdollisuus käsitellä tätä(kin) vaikeaa aihetta.

Äiti oli onnellinen: hän sai olla lähellä lapsia, mutta hänen ei tarvinnut luopua omista tavoistaan. Hän ilmoitteli iloisena, että sinne ja sinne on nyt avattu uusi puisto tai uusi kävelykatu, tulkaapa pian käymään. Itse hän kävi meillä joka viikko.

Kääntäjäystäväni Anna Sidorova opetti vuosia sitten uralilaisille lapsille suomen kieltä ja kyseli heidän ensituntumaansa kieleen. Lapset pohtivat ja vastasivat muun muassa ”kuin keitetty pehmeä peruna, suolainen meri, pakastettu”.

Kun puhun venäjää, käytän kieltä voimakkaasti, kieli liikkuu koko ajan ympäri suuta, painautuu voimakkaasti kitalakeen, etuhampaita vasten, alahampaita vasten. Ukrainassa kieli taas on kepeä, enemmän jolkotteleva kuin tarpova. Sanat muodostuvat suun keskiosassa, suu on leveällä, vokaalit ovat valoisia.

Ukrainan kieli on, se on jotenkin lehtevä, salaattimainen.

Äiti iloitsi Irpinin vanhoista männyistä, jotka näkyivät hänen ikkunastaan. Hän sanoi, että tämä hetki, tässä ja nyt, oli onnellisinta aikaa koko hänen elämässään.

Uusia sanoja

Ystäväni pieni lapsi kysyi minulta sodan alussa: ”Mikä on sota?” Hän ei ollut vielä ehtinyt oppia sanaa elämänsä aikana. Miten lapselle kerrotaan sodan merkitys? En oikein osannut vastata. Jäin miettimään sota-sanaa ja sitä, miten Venäjällä sotasensuuri on kieltänyt sanan sota. Sotaa vastustavat ihmiset seisovat mielenosoituksessa tyhjä valkoinen paperi kädessään. Mitä lapset kysyvät?

Kun sota alkoi, äiti kieltäytyi tulemasta meidän luokse. Hän suojeli omaa pientä elinpiiriään. Kulman takana oli lähikauppa, seuraavan takana kirkko ja siitä vähän eteenpäin pieni puisto ja kirjasto, josta äiti kävi lainaamassa joka viikko yhden kirjan. Kotonaan hän piti sanomalehtiä tietyssä paikassa, pillereitä tuossa ja ikonia tuossa.

–  Kuka minusta välittää? Vanha nainen, jolla ei ole mitään varastettavaa. Ei minuun kukaan koske.

En välttämättä ymmärrä ensimmäisellä lukukerralla kaikkea ukrainankielisestä tekstistä. Kun Luda tai Oksana tai Andri tai Oleg tai Lena lähettää uuden tekstin, alan avata sen salakirjoitusta sanakirjan kanssa. Se on hidasta puuhaa. Vaikeimpia sanoja ovat esimerkiksi kasvien nimet tai erilaiset ammattisanastot. Ne eivät oikein jää mieleen, ne täytyy joka kerta tsekata uudestaan.

Luda lähettää puhelimeen uuden näytelmän, jonka nimi on ”Ei mikään Kirsikkapuisto”. Näytelmä kertoo poppeleista, plataaneista, tammista, pyökeistä, lehmuksista, kastanjapuista. Ne ovat nimiä, joita venäläiset ovat antaneet risteilyohjuksille, raketinheittimille, panssarihaupitseille, ilmatorjuntakanuunoille, karbiineille. Joudun opettelemaan aseiden nimet myös suomeksi.

Sitten Hostomelia alettiin pommittaa, se on jo ihan lähellä Irpiniä.

– Luda kulta, en minä lähde tästä nyt mihinkään. Hostomelissa on armeijan lentokenttä, mutta mitä täällä on, pelkkiä puistoja.

Sitten Irpiniä alettiin pommittaa.

– Lapset, antakaa nyt olla, ei kukaan koske tavallisiin rauhanomaisiin ihmisiin. Ne yrittävät vain päästä Kiovaan. Teidän pitää pian itse tulla tänne.

Sitten Irpinistä räjäytettiin silta ja tuhottiin sähkölaitos. Yhteyttä Kiovaan ei enää ollut.

– Äiti, latasitko puhelimen?
– Latasin.
– Älä soita, laita vain viesti aamulla ja illalla.

Sitten katkaistiin vesi.

– Äiti otitko vettä varalle?
– Otin.

Sitten tuli uutisia, että ihmisiä oli ammuttu koteihinsa ja valokuvissa näkyi räjäytettyjä asuinkortteleita.

– Äiti?

Ei vastausta koko päivänä.

Käänsin vähän aikaa sitten tekstiä, jossa eräs hersonilainen mummo ei suostunut millään lähtemään kotoaan evakkoon jonkun asian takia. En ymmärtänyt minkä asian. Katsoin sanakirjasta. Taimien.

Käännösprosessi

Ajattelen, että kääntäminen on intiimein lukemisen muoto. Kääntämisen prosessissa samaistun koko ruumiillani ja sielullani kirjoittajaan, hänen kieleensä ja tekstin maailmaan, siihen miten maailma on kirjoitettu ja siihen millaista sitä on ollut kirjoittaa. On hyvin intiimiä mennä sisään toisen ihmisen ajatteluun ja koskea sen eri kerroksia.

Kääntäjäidolini Juha Siltanen vertaa kääntäjää taitoluistelijan varamieheen: ”- – joka tietää kulisseissa tähden harjoituksia katsoessaan, että tältä tulevat katoamaan luistimet juuri ennen juhlanäytöstä, ja siksi hänen on tunnettava luissaan ja nivelissään tähden koko fysiikka jokaista liikerataa myöten: juhlanäytösiltana se onkin hän, joka astuu valoihin, eikä kukaan saa huomata, että itse tähti on mykkänä vaihtopenkillä ja sijaisensa varassa. – Katsokaa, ajattelee kääntäjä, näin hän tekee neloislutzin, noin! Ja lutzin tehtyään kääntäjä ajattelee: – Ajatella, tähän en itse pystyisi.”

Kääntäessä yritän hengittää samassa rytmissä kirjailijan kanssa. Myötäelän hänen lauseitaan, ne resonoivat kehossani, muuttuvat omalle kielelleni, omaksi hengityksekseni.

Irpinistä aloitettiin evakuoinnit. Asukkaita käskettiin kerääntymään Romanivkan kylään kyytejä varten. Tutkin karttaa ja eri reittejä. Äidin talolta kesti kävellä neljänkymmentä minuuttia Romanivkaan. Sieltä ihmiset ohjattiin sillan alta pitkospuita pitkin toisella puolella tietä ja sieltä busseihin.

– Äiti, sinun pitää mennä Romanivkaan. Käänny marketin kohdalta vasemmalle ja lähde siitä moottoritielle päin. Älä ota mitään mukaan, vain henkilöpaperit.

Ei vastausta koko päivänä.

Kääntäessä kuvittelen koko ajan tilaa; tilaa tekstissä ja sen ympärillä. Millainen tuoksu, tilanne, rytmi, väri, sävy, millaisia virityksiä, voimia, millainen maisema, tunnelma, aika, ele, ilme, ilmasto tässä kohtaa lausetta on. Kääntäessä pitää välillä katsoa ikkunasta ulos ja muistuttaa itseä: täällä missä minä asun, ei ole sotaa. Iloitsen Roihuvuoren vanhoista männyistä, jotka näkyvät ikkunastani.

– Ljuda-kulta, kaikki hyvin täällä. Kaasu toimii, keitin perunoita ja kananmunia. Kaikki naapurit, jotka jäivät taloon, tulivat tänne yötä. Niillä on sähköliedet, vain minulla on kaasuliesi. Naapurit toivat savulohta ja konjakkia.

Äiti, sinun pitää lähteä Romanivkaan välittömästi, muuten Serhi tulee hakemaan sinua ja Serhi varmasti tapetaan matkalla.

Ei vastausta koko päivänä.

Sodanaikana kääntämäni tekstit kertovat sitä miltä sota tuntuu, miten ihmiset reagoivat sodan kauhuun. Tekstit ovat usein äärimmäisen konkreettisia tapauskuvauksia, jonkinlaista selviytymis- tai shokkipuhetta. Tekstit on kirjoitettu nopeasti sykäyksittäin, kuin kouristaen. Kaikki se tuntuu myös kääntäjän kehossa. Tänä vuonna on pitänyt kävellä paljon, käydä paljon metsässä.

Kysyn Ludalta miten hän jaksaa koko ajan tehdä työtä ja kirjoittaa. Luda vastaa: ”Muuten ei olisi enää mitään mistä saa kiinni.”

Valokuvia Irpinissä autoihin ammutuista perheistä, jotka olivat yrittäneet paeta saarretusta kaupungista. Uutisia useista ohjusiskuista omakotialueille.

Äiti?
Ei ole hätää.
Jos sinä et lähde tänään, Serhin on ihan pakko tulla hakemaan sinut.

Ei vastausta kahteen tuntiin.

– Kulta, minä ja naapurit mentiin ulos, mutta ne alkoivat ampua. Meidän piti palata takaisin.

Ei vastausta kolmeen tuntiin.

– Täällä katkaistiin nyt kaasu.

Katson millainen sää Irpinissä on. Yöllä miinus yhdeksän. Paskavittu. Seuraavana aamuna kirjoitan:

Äiti, tänään on 8. maaliskuuta. Venäjä on ilmoittanut, että he avaavat kaikki evakuointikäytävät naistenpäivän kunniaksi. Mene Romanivkaan välittömästi.

Äiti ja naapurit kävelivät evakuointikäytävän läpi siunattuna naistenpäivänä. Kaikki äidin talossa asuvat ihmiset pitivät yhteyttä ulkomaailmaan äidin puhelimen kautta. Heidän omat älypuhelimensa olivat sammuneet aikaa sitten. Katselen kuvia palaneista männyistä ja mustista taloista. Äiti ei niitä näe. Hänellä ei ole älypuhelinta, ja näitä kuvia en hänelle näytä. Antaa äidin olla – –

– Hmm. Mikä hitto se nyt olisi suomeksi?

Olkoon äiti teepannu, kun kerran on.

Sota jatkuu

Luda kirjoitti tähän kääntämäni tarinan sodan alussa maaliskuussa. Monet asiat ovat muuttuneet sen jälkeen. Luda ja hänen lapsensa eivät enää kuule aaveilmahälytysääntä, kuten ensimmäisten kuukausien aikana Saksassa, eivätkä he enää pelästy ylitse lentäviä lentokoneita. Mutta raaka sota jatkuu koko ajan.

Koko ajan tulee lisää kirjoitettavaa. Ja käännettävää.

Ludalta tulee viesti messengerissä: ”Elli, muistatko sen tekstin, jossa äiti pääsi pois Irpinistä sen vanhan puhelimen avulla. Äiti meni tänään katsomaan kotiaan. Haluan jakaa tämän kuvan sinulle. Äitini on onnekas.”

Olga Koštšemasova kotitalonsa edessä keväällä 2022.

Elli Salo on näytelmäkirjailija, dramaturgi ja suomentaja, joka työskentelee tällä hetkellä Kansallisteatterin kotikirjailijana. 

Ludmila Timošenko on näytelmäkirjailija, kuvataiteilija ja poliittisen historian tutkija. Hän on kiovalaisen ”Näytelmäkirjailijoiden teatteri” -kollektiivin perustajäsen.

Muun muassa Salon ja Timošenkon toteuttama ukrainalaisia kirjailijoita ja sotaa käsittelevä ”Talo horjahti – kertomuksia keväältä 2022 Ukrainasta” -radiodokumentti on kuultavissa Yle Areenassa: https://areena.yle.fi/podcastit/1-62390154

Lainatut lähteet:

Roinila, Tarja: Monta kieltä, monta maailmaa. Samat sanat. Kirjoituksia kääntäjän elämästä. Teos 2022.

Siltanen, Juha: Eugene, I pressume? Käännetyt illuusiot. Toim. Sirkku Aaltonen. Tampere University Press 1998.