Julius Kuusisaari
Olen Julle ja olen vihdoinkin oppinut hyväksymään itseni semmoisena kuin olen. Olen raskaansarjan addikti, lapsenkengissä oleva runoseppä, sopivan kokoinen dorka, jonkintasoinen koirankepinheittäjä, juureton ikivaeltaja, rännikujan valtakunnasta karkotettu kuokkavieras. Rapu pippaloiden pelastuslaudan hätätorvensoittaja. Asun stadissa, kannatan HIFK:ta ja olen myös toivoton romantikko.
Jännää miten paikkakuntien varsinaiset vetovoimat vaihtelevat. Kuusamo, Koillismaan helmi. En tiedä johtuuko se ilman puhtaudesta, olisiko jotain taika-ainesta lisätty juomaveteen?
Paikanvuosittaisesta keskilämpötilasta johtuen valitsen Kuusamon omaksi varsinaiseksi Nollapisteekseni. Kuusamo tuntui jo lapsena oikealta kodilta, siellä yksi vanhan ajan sälli huomasi että pikku Julle tajua liikkaa omaksi hyväkseen. Hän huomasi että en pelkää luontoa, näki että kunnioitan sen kokonaisuutta.
Hän veisti minulle puisen jousen ja kiväärin. Lähde poika seikkailemaan, älä eksy ja varo saksalaisia turisteja. Silloin toivoin sydämestäni että olisin adoptiolapsi. No kidding!
Hän näki että minulla oli kovat ajat edessäni. En ole kertaakaan saanut omilta vanhemmiltani vastaavan luokan työkaluja, enkä puhu ainoastaan puuleluista. Minä päätin Kuusamossa jo lapsena että luonto on meitsin elinikäinen kumppani.
Tunnen itseni Kuusamossa kummalliseksi ja erikoiseksi Tiettyjen paikallisten katse on haastava ja samalla lohduttava. Siinä paikassa on jotain niin alkukantaista että välillä jopa pelottaa. Välillä minusta tuntuu, että sieluni on sieltä kotoisin.
Siellä olen aina tuntenut, etten ole fyysisesti mitään muuta kuin keräilijä. Joka ikinen kerta kun olen tulossa Kuusamoon, tunturit ja lukuisat järvet laulavat minulle äänekkäästi. Ala- ja yläkitkan kiksit virtaavat sydämeen. Viisaat uivat kotiinpäin, yhtä reippaasti kuin ennenkin.
Elämäni ensimmäinen savusaunakokemus oli tukahduttava ja samalla aika puhdistava. Niiden jälkilöylyjen jälkeen en edes huomannut miten paljon hyttyset “rakastavat“ vertani.
Paikan kauneus piilee sen suorassa esille tulemisessa. Siellä tunnen koko kehossani että olen turvassa. Siellä olen oppinut enemmän kuin ehkä missään muualla, mitä läsnäolo oikeasti tarkoittaa. Se ei ole ainoastaan ihmisten välinen ilmiö.
Vaikka yrittäisin, en pysty ikinä unohtamaan tätä paikkaa ja siellä asuvia ihmisiä. Minusta tuntuu, että siellä on maaperässä jotain, joka aiheuttaa tunteen ajan hidastumisesta. Minulla ei ole päässäni yhtään yhtä kirkkaita muistoja kuin tähän paikkakuntaan liittyen. Oikeasti rakastan Kuusamoa, siitä se johtuu.
Kun lämpötila laski -40 asteeseen, ymmärsin, mitä kärsimys tarkoittaa. Silloin on leikki kaukana. Silloin ei ole mukavaa, mutta moni paikallinen nauraa asialle. He nauttivat siitä, se ns. Suomen ilmavoimien hävittäjäsaattue on viettämässä pitkää ja hiljaista talvilomaa.
Joskus minusta tuntuu, että minun täytyy uhrautua, jotta rakastamani paikka säilyisi nykyisille ja tuleville sukupolville. Jotkut elinikäiset sopimukset ovat mahdotonta purkaa. Joka kerta kun ikimetsiä tuhotaan lisää, osa minusta kuolee.
Ehkä Kuusamo on yksi paikoista, joka saa luvan vetää meitsin naruista niin paljon kuin huvittaa. Olen joskus jopa tietämättäni sen lumoavassa otteessa, mutta se ei haittaa. Sen kauneus ja rauha eivät ikinä hylkää.
Omakehu-hanke kerää tarinoita yhteiskunnan laidoilla eläviltä miehiltä, etupäässä Uudenmaan alueella. Niitä työstetään ammattilaisten avulla julkaistaviksi. Runouden ja räpin lisäksi luvassa on myös spoken wordia, proosaa ja esseistiikkaa.
Voit lukea lisää Omakehu-julkaisusarjasta ja tekijästä täältä!
Kaikki julkaisut osoitteessa voima.fi/omakehu
