Julius Kuusisaari
Olen Julle ja olen vihdoinkin oppinut hyväksymään itseni semmoisena kuin olen. Olen raskaansarjan addikti, lapsenkengissä oleva runoseppä, sopivan kokoinen dorka, jonkintasoinen koirankepinheittäjä, juureton ikivaeltaja, rännikujan valtakunnasta karkotettu kuokkavieras. Rapu pippaloiden pelastuslaudan hätätorvensoittaja. Asun stadissa, kannatan HIFK:ta ja olen myös toivoton romantikko.
Musiikin lumoava efekti, kun kipinät sielussani osuvat reseptoreihin, en aina tiedä miten pitäisi olla. Tietyt melodiat, nuottiyhdistelmät ja räjähtävät laulut aiheuttavat minussa niin valtavan suurta intoa, että leuka meinaa tipahtaa lattian saumojen väliin.
Jotkut biisien osat ovat niin brutaalin puhtaita, kun kuulen jotain sen tapaista, sellaista mikä saa minut tuntemaan itseni enemmän kuin eloisaksi, en osaa enää hahmottaa missä luovuuden rajat vedetään.
Se tuntuu kuin äänet virtaisivat suonissani, sähkö siirtyy pään keskeltäkorvieni kautta jopa varpaisiin. Kun suljen silmäni, lennän jossain ihan muualla. Omien makkarasormien taidot eivät riitä vielä muuhun kuin sanoittamiseen.
Sanoistakin voi imeä tunteita, se on lukijan sielussa. Niiden avulla voi vähentää omaa turhautumista, saada ajatukset siirtymään muihin koloihiin, antaa tunteille omanlaatuinen ääni. Sanat osaavat kirjoitettuna kommunikoida, pitää vain saada muut kuin silmät “auki”.
Siitä tunteesta en halua ikinä enää päästä irti. Vaikka päässäni poksahtelee, koen niin ainutlaatuista turvaa ja rauhaa, että tekisi mieli puhaltaa sitä ikkunan kautta ulos jonkun muun iloksi.
Joskus tarvitsen musiikkia kuunneltavaksi, sellaista jossa ei tulla keskipisteen lähelle. Loputon svengi, se vaatii malttia kuuntelijalta. Se, mikä pelastaa aidon musiikin, on ettei pyörää voi keksiä uudelleen. Tosi taitavat tyypit osaavat jotenkin pitää itsensä edes vähän aisoissa.
Juuri sen luokan hulluutta tämä maailma tarvitsee ja kipeästi. Jos yksi mies ja piano voivat pistää aika paljonkin vauhtia meikäläisen pöksyihin, toivon sydämestäni että muut voivat kokea saman taikatempun.
Luulin aina tarvitsevani päihteitä, että osan tuntea iloa, intohimoa ja suomeksi sanottuna rakkautta aitoutta kohtaan. No More, joku vislasi jotain sellaista. Yritän ehkä tämän tekstin avulla tehdä jotain lopullista surutyötä. Kuunnelkaa, laulakaa, soittakaa ja rummuttakaa niin paljon kuin oma sielunne sietää.
Omakehu-hanke kerää tarinoita yhteiskunnan laidoilla eläviltä miehiltä, etupäässä Uudenmaan alueella. Niitä työstetään ammattilaisten avulla julkaistaviksi. Runouden ja räpin lisäksi luvassa on myös spoken wordia, proosaa ja esseistiikkaa.
Voit lukea lisää Omakehu-julkaisusarjasta ja tekijästä täältä!
Kaikki julkaisut osoitteessa voima.fi/omakehu
