Teijo Kontio on tavallinen suomalainen mies. Sikäli kuin heitä on. Miten hän itseään luonnehtisi?
Sepä se. Teijo ei mielellään puhu itsestään, kuuntelee mieluummin muita.
”Tiedän, minkälainen elämä minulla on ja olen siihen tyytyväinen, mutta ei minulla ole tarvetta kertoa muille millainen olen. Haluaisin, että he kokevat sen itse.”
Teijo käy töissä ja viihtyy enimmäkseen omissa oloissaan, haaveilee luontoretkistä ja vaelluksista. Nykyiseltä ammatiltaan hän on bussikuski. Perheeseen ja lähipiiriin kuuluu kaksi lasta ja nuorempi veli.
Teijo lähti mukaan Omakehu-hankkeen sanataidepajoihin pystyäkseen kirjoittamaan päässään pyörivistä asioista.
”Aiemmin en saanut juuri mitään tunteita paperille, se tuntui mahdottomalta.”
Kirjoittamista hän kuvaa henkistä kapasiteettia kasvattavaksi ja voimaannuttavaksi. Jos on jäänyt jumiin johonkin elämänvaiheeseen, kirjoittamalla siitä voi päästä eteenpäin.
Esimerkiksi tästä hän nostaa puolisostaan eroamisen ja sen jälkeisen ajatuksen siitä, että ihmisellä olisi oltava parisuhde. Hän kuvaa tätä pakkomielteeksi, jota ei sellaiseksi tajunnut ennen kuin ryhtyi kirjoittamaan siitä. Kirjoittamalla omia asioita pystyi käsittelemään syvemmin. Parisuhdepakkomiellekin alkoi helpottaa.
Teijo on kirjoittanut myös oman teini-ikäisen lapsensa transsukupuolisuuteen liittyvistä ajatuksistaan. Hän on peilannut lapsensa kanssa käymäänsä keskustelua keskusteluun ympäristön kanssa.
Teijo ei ymmärrä vanhempia, jotka hylkäävät oman lapsensa.
”On tämä ollut minullekin vaikeaa. Toivoisin silti vain, ettei oma lapseni joutuisi kulkemaan niin pitkää tietä saadakseen olla oma itsensä.”
Jatkossa Teijo ehkä keskittyy tästä prosessista kirjoittamiseen. Hän haluaa myös kertoa siitä muille.
”Ei minua pelota se, jos joku ihmissuhde katkeaa tämän takia. Kyllä minä mieluummin omasta lapsestani kiinni pidän kuin ihmisistä, jotka eivät tätä asiaa ymmärrä.”
Oman elämänsä lisäksi Teijo on kirjoittanut näkymästä bussin ratin takaa. Sanoillaan hän maalaa maailmaa, jota harva kyydissä istuva tajuaa: kuski näkee kaiken. Teijon harmaan huumorin sävyttämä tarkkanäköisyys on onneksi paperiin tarttuvaa lajia. Voima avaakin hänen ohjaamanaan lukijoilleen kevään aikana uuden kulman joukkoliikenteeseen.
Teijo toivoisi muutoinkin lisää ymmärrystä ihmisten välille. Häntä häiritsee kuilu korkeasti koulutettujen ja tavallisten duunareiden välissä.
”Tuntuu että kaikki ovat menneet omiin kupliinsa eikä kukaan haluakaan ymmärtää toisia.”
Suomalaisen työmiehen rooli näyttäytyy Teijolle jollain lailla surullisena. Heidän on tehtävä työnsä muiden taustalla, sillä rakennetaan yhteiskuntaa muiden ympärille mutta kuulla heitä ei haluta.
”Mukana on ääliöitäkin, mutta ei kaikkia siksi kannata leimata.”
Teijo on kotoisin Kainuusta. Joitain vuosia hän on ollut helsinkiläinen, nykyään hän asuu omassa talossa Länsi-Uudellamaalla. Taajamien ulkopuolella asuvilla on hänen mukaansa samat huolet kuin kaupunkilaisillakin: ympäristö, maailmantilanne, ystävien ja työkavereiden jaksaminen.
Vastakkainasettelua maaseudun ja kaupungin välillä Teijo pitää yhtä turhana kuin duunareiden ja muiden ihmisten välistä kuilua. Teksteillään hän toivoo voivansa toimia sillanrakentajana.
Myös kokemus yhdessä kirjoittamisesta erilaisista taustoista tulevien kanssa on ollut hänelle tärkeä. Omia tekstejä on ollut hyvä lukea ääneen, muiden tekstien kuuleminen on avartanut omaa ajattelua.
Samaan ryhmään Teijon kanssa osallistui myös Julius Kuusisaari, jonka tekstejä Voima on julkaissut nettisivuillaan. Teijon mukaan se, että Julle luki ääneen rehellisiä tekstejään elämästä toipuvana addiktina, synnytti ryhmään luottamuksen ilmapiirin. Kun toinen oli heti alkuun ollut niin avoin, siihen oli helpompaa uskaltautua itsekin.
Sanataidepajat järjestettiin pääosin etäyhteyksin koronan takia, mutta sillä oli lopulta enemmän hyviä kuin huonoja puolia. Kaukana Helsingistä asuvalle Teijolle mukaan pääseminen etänä oli helpotus. Väsyneenä työpäivän jälkeen mihinkään pajaan tuskin olisi tullut lähdettyä paikan päälle muutenkaan.
Zoomin pienryhmään muodostui osallistujien oma yhteinen huone, jossa oli hyvä olla.
-Yhdessä kirjoittamisesta tuli yhdessä olemisen tunne, jota en etukäteen osannut odottaa. Jälkeen päin olen tajunnut, kuinka hyvä ja lämmin henki ryhmässä oli. Meillä oli yhteinen kieli ja ymmärrys siitä, mitä olemme tekemässä.
Yhdessä kirjoittavien huoneissa on helpompi tulla nähdyksi kuin yksin, oli tausta mikä hyvänsä.
Tällaisissa paikoissa ei tarvitse kuin keittää kahvit ja jakaa kynät niitä tarvitseville. Ei siihen muuta tarvita, itsensä näkyviin kirjoittamiseen. Ei sen jälkeen kun tuttuus on taannut huoneeseen hiljaisen luottamuksen, oltiin sitten kasvokkain tai koneella.
Lopuksi Teijo paljastaa kirjoittamisen yllättävimmän seurauksen:
– Olen alkanut nähdä erilaisia, aivan mahtavia unia! Jos unet käyvät tylsiksi, kannattaa ryhtyä kirjoittamaan.
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija, joka toimi Omakehu-hankkeen sanataideohjaajana vuonna 2021.
Kuvat hankeväen yhteiseltä retkeltä Vartiosaareen viime kesäkuussa.
