Westerniä Lappi-mystiikkaan yhdistelevä Viimeiset on lattea ja stereotyyppeihin sortuva elokuva

Viimeiset

Veiko Õunpuu

Ensi-ilta 13.11.

☆☆

Suomalais-virolais-hollantilaisena yhteistyönä syntyneen ja Veiko Õunpuun ohjaaman elokuvan tapahtumat ovat sijoittuvinaan Suomen Lappiin. Westernin kaavaan kirjoitetussa elokuvassa miesten pitää tehdä mitä miesten pitää tehdä, ja nainen selviää, kun on kaunis ja onnistuu parinvalinnassaan.

Viimeisten tarinassa öykkärimäinen kaivospomo Kalastaja (Tommi Korpela) riistää työläisiään heidän turvallisuudestaan piittaamatta, juottaa heitä tainnoksiin baarissaan ja yrittää kiristää vanhalta poroisännältä laidunmaat kaivoksen käyttöön. Kylän neito Riitta (Laura Birn) ryyppää äijien kanssa horjuen sydänasioissaan saamattoman poikaystävänsä Lievosen (Elmer Bäck),tämän viriilimmän kaverin Rupin (Pääru Oja) ja kaunottareen silmänsä iskeneen Kalastajan välillä.

Birn istuu bussissa tupakka kädessään.

Nykyajassa on asiallisesti hämmentävää ja taiteellisena valintanakin vaikeasti perusteltavaa, että Lapin kaivos-  ja porotalouden jännitteiden käsittelyssä sivuutetaan tyystin saamelaisten näkökulman asiallinen käsittely.  Näin kuitenkin tehdään – ellei viittauksena saamelaisiin haluta tulkita poro- isäntä Oulan (Sulevi Peltola) lähinnä rasistista kollaasia edustavaa hahmoa.

Westernin lajityypin  ja Lappi-mystiikan yhdistämistä on aiemmin kokeillut lähinnä Aarne Tarkas kömpelön parodisessa Villi Pohjola -trilogiassaan (1955 & 1963). Viimeiset -elokuvasta satiiri ja parodia puuttuvat kokonaan tai ovat pudonneet matkalla kyydistä.

Elokuva on rytmiltään laahaava ja sen kuvastossa maailmanlopun karaokebaarien, peltivajojen ja asuntovaunujen fiktiivinen reservaattimiljöö törmää matkailuhenkisiin tunturifiilistelyihin. Kokeneiden näyttelijöiden urakointi ei korjaa ohuiksi kirjoitettujen hahmojen stereotyyppisyyttä. Elokuvan draama on latteaa, ihmiskuva todellisuudesta vieraantunutta ja moraali nihilististä.

Kommentoi Facebookissa
Tuomas Rantanen