Tanssiteatteriesitys osoittaa kuinka tanssi ei pysähdy yhteiskunnan rajoituksiin eikä teknisiin pulmiin

Riikka Puumalainen ja Noomi Forslund kohtaavat tanssin pyörteissä.

Tanssikielto

Antti Lahti & työryhmä

Seuraavat esitykset KokoTeatterissa 23.–24.10 ja Kuopion kaupunginteatteri Maria-näyttämöllä 29.10.–19.11.

Vuonna 1939 Suomi kävi sotaa ja poikkeusoloissa määrättyjen yhteiskunnallisten rajoitusten keskellä keksittiin kieltää myös tanssien järjestäminen. Sen johdosta tansseja pidettiin virkavallalta salaa autioissa ladoissa ja hämärissä kellariloukoissa. Niitä myös naamioitiin isänmaalllisiksi iltamiksi ja opetustilaisuuksiksi.

Näiltä asetuksilta käynnistyy Tanssiteatteri Tsuumin, Tanssiteatteri Minimin ja Kuopion Kaupunginteatterin yhteistuotanto TanssikieltoAntti Lahden ohjaaman kaksinäytöksisen esityksen toisessa osassa tämä sota-aikainen underground rinnastetaan 1990-luvun rave-kulttuurin alamaailmallisiin tunnelmiin.

Lavalla esiintyjinä nähdään tsuumilaisista Tuomas Juntunen, Sampo Kerola ja Salla Korja-Paloniemi, minimiläisistä Noomi Forslund, Anni Horsmanheimo ja Riikka Puumalainen sekä Kuopion kaupunginteatterista Sari Harju ja Mika Juusela.

Esitys alkaa salaisista tanssimenoista, joissa veto on rempseää ja kieltojen haastamisesta voimaa saava yhteisöllisyys elää intensiivisenä. Joukkona liikehtivän ryhmän kuviokäännöksissä on samanlaista hekumallista vaihtoehtokulttuurihenkeä kuin 1920-luvun kulttuurijännitteiseen Saksaan sijoitetussa ajankohtaisessa televisiosarjassa Babylon Berlin.

Tanssin keinoin kuvautuvat sattuvasti esimerkiksi virkavallan kanssa harjoitettu kissa ja hiiri -leikki ja konservatiivipiirien hurskasteleva pönötys. Silti  juuri patriottisesti  latautuneen torjutun seksuaalisuuden ja paritanssiin liittyvän fyysisen intohimon välisestä  jännitteestä olisi ehkä voinut saada esityksellisesti vieläkin enemmän irti.

Yhteisöllisenä elämyksenä mieltyvä 1930-luvun joukkoistunut paritanssi kokee toiseen näytökseen tultaessa metamorfoosin. Nyt tanssin esteenä eivät ole enää viranomaisten kiellot vaan tekniset huolet.

1990-luvun rave-menon äärellä tanssi näyttäytyy toisistaan eriytyneiden yksilöiden eksistentiaalisena itseilmaisuna.  Sen siivittämänä omatoimiset tanssijat hytkyvät yhteisessä tilassa yhdessä jaetun rytmin tahtiin. Ajoittain valokeila poimii joukosta  kunkin vuorollaan esittämään soolonsa.

Näytöksiä sitoo yhteen Sari Paljakan pelkistetty lavastus, jonka pääelementteinä toimivat paikasta toiseen roudattavat Lundia-hyllymäiset puulaatikot.  Esityksen kuluessa ne muuntuvat seiniksi, penkeiksi ja esimerkiksi rave-luolan myyntikojuksi ja dj-pöydäksi. Finaalissa niiden avulla loihditaan esiin jopa mielikuva uima-altaan tai paljun reunalla käsiään leputtelevasta porukasta. Melkein kuin oltaisi tositelevisiossa.

Esityksen käsiohjelmassa kerrotaan, miten esityksen viimeistely keskeytyi keväällä juuri ennen ensi-iltaa yhteiskunnan asettamiin koronarajoituksiin. Jälleen törmätään uudenlaiseen tanssikieltoon.

Korona-ajan epidemiamääräysten rinnalla pelkkä tartuntariski on omiaan tuomaan  ihmisten välille omatoimista varautuneisuutta. Juuri tätä käsitteli esimerkiksi Sanna Kekäläinen tämän syyskauden If I Would Lose My Voice –teoksessaan. Siinä intiimitasolla kohtaava pari tanssii pitkään yhdessä hipaisemattakaan toisiaan kertaakaan.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos loppuu

Nykyajan erilaisten läheisyyskieltojen teema jää valitettavasti Tanssikiellossa sivummalle. Siitäkin huolimatta, että esitys sattuvasti osoittaa, miten tanssi itsessään on oiva väline kuvaamaan ihmisten keholliseen kommunikaatioon liittyviä yhteiskunnallisia esteitä ja kulttuurisia estoja.

Koronapidemian aiheuttama jyrkkä yhteiskunnallis-kulttuurinen käänne näyttää kävelleen aika tylysti esityksen alkuperäisen rajauksen yli.  Kaiken tämä koronasotkun keskellä 1930-luvun tanssikiellon rinnastuksena esiteltävä 1990-luvun identiteettimurros tuntuu jotenkin sivuun vetävältä. Alussa avatun yhteiskunnallisuuden kannalta voi pitää jopa hukattuna mahdollisuutena sitä, että esitys jättää kaarensa vetämättä näihin oman aikamme poikkeusoloihin asti.

Kommentoi Facebookissa
Tuomas Rantanen