Ahdistus ei helpota hetkeksikään taitavasti kuvatussa ja sota-aikaan sijoittuvassa Kirjavassa linnussa

Kirjava lintu

Václav Marhoul

Elokuvateatterissa nyt

☆☆☆

Václav Marhoulin ohjaama Kirjava lintu aiheutti kohua Venetsian ja Toronton elokuvafestivaaleilla brutaalin ahdistavuuden ja graafisen väkivaltansa tähden.  Muun muassa Udo Kierin, Stellan Skarsgårdin, Harvey Keitelin ja Julian Sandsin tähdittämässä elokuvassa nuori juutalaispoika Joska (Petr Kotlár) vaeltaa  toisen maailmansodan ajan Itä-Euroopan läpi kohdaten sodan perusjulmuuksien ohella riistoa, rasistista vihaa, sadistista väkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä.

Vuonna 1965 Yhdysvalloissa julkaistun puolalaisen Jerzy Kosińskin romaanin perustuvan elokuvan ehdoton vahvuus on sen kuvauksessa. Mustavalkoisen elokuvan kohtausten toteutus on taitavaa, ja sen kauniit, mutta samalla julmat ja äärettömän ahdistavat kuvat jäävät pitkäksi aikaa mieleen kummittelemaan.

Kuvaaja Vladimír Smutný on sisäistänyt myös usein Hitchcockin perinnöksi tulkitun opin siitä, ettei kaikkein pahinta kannata näyttää, vaan se kannattaa jättää katsojan itsensä kuviteltavaksi.

Kirjavassa linnussa voi nähdä vaikutteita esimerkiksi sodan surrealistisesti kuvattujen kärsimysten kautta julmaksi sotakoneeksi kasvavasta venäläispojasta kertovasta Elem Klimovin elokuvasta Tule ja katso! (1985).  Teemallista yhteyttä sillä on myös Agnieszka Hollandin elokuvaan Europa Europa (1990), jossa nuori juutalaispoika ajautuu toisen maailmansodan aikana vuoron perään eri puolille rintamalinjoja. 

Kirjavan linnun heikkouksia ovat draaman toisteinen rytmi ja kärsimyksen estetisoiminen loputtoman alleviivaavasti, paikoin jopa fetisoiden.  Esimerkiksi kuvat silmättömänä itkevästä miehestä, joka pitää päästään lusikalla kaivettuja silmämuniaan käsissään tai kaulaansa asti maahan haudatusta pojasta, jonka päätä korpit nokkivat ovat tietenkin vaikuttavia. Silti ne uhkaavat tavan takaa vääntyä myös itsetarkoituksellisiksi.

Ihmiskuvassa ja sukupuolten esittämisessä on jotain vinksallaan. Naiset näyttäytyvät tylyinä matriarkkoina, täysin esineellistettyinä uhreina tai seksuaalisesti demonisoituina. Miesten skaala on laajempi ulottuen sadistisesta hyväksikäyttäjästä eri tavoin rajoittuneesti myös emptiaa ilmentäviin hahmoihin.

Mustavalkoinen kuva, nuori poika seisoo sotilaan vieressä. Taustalla panssarivaunu, autoja.
Petr Kotlar ja Barry Pepper.

Elokuvan ehkä kaikkein pysäyttävimmässä kohtauksessa brutaalin ahdistavuuden asteikko ei ole ääritapissaan, vaan limittyy juuri aidon myötätunnon kanssa.  Siinä Joska ja häneen isällisen huolehtivasti suhtautuva venäläinen tarkka-ampuja syövät ensin puussa eväitään, minkä jälkeen sotilas näyttää miten siviilejä ammutaan.

Elokuvan sanoma on selkeä: Samalla tavalla kuin linnut eivät hyväksy maalilla värjättyä toveriaan, eivät ihmisetkään hyväksy erilaiseksi kokemiaan lajikumppaneita. Tästä seuraava systemaattinen syrjintä tekee jatkuessaan kenestä tahansa tunnevammaisen julmurin.

Vaikka tässä on totta toinen puoli, elokuva näyttää juuri lintumetaforan kautta selittävän rasismia suoraviivaisen biologisesti.  Ehkä juuri tästä syystä sen maailman kuva on niin ahdistuksen äärellä antautunut.  Siksi ei myöskään tunteen tasolla kykene tarjoamaan toivoa asioiden korjaamiseen jatkossakaan.

Kommentoi Facebookissa
Tuomas Rantanen

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos loppuu