Teatterin keinoja suvereenisti hyödyntävä Rikinkeltainen taivas osoittaa miten muistin valikoivuus suojelee ihmisen minäkuvaa

Rikinkeltainen taivas

Kjell Westö & Juhana von Bagh

Esitykset Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 22.5. asti

Romaanissaan Rikinkeltainen taivas (2017) Kjell Westö kuvasi tyypilliseen tapaansa luokkajaon historiallista liikettä helsinkiläisissä suomenruotsalaisissa perhepiireissä. Siinä kirjailija K. pyrki kirjoittamaan rehellisen version omiin kokemuksiinsa nojaavasta aiemmasta menestysteoksestaan. Lukijalle välittyi kuva sekä taiteellisen tulkinnan ja todellisuuden välisestä suhteesta että minäkuvaa suojelevan muistin valikoivuudesta.

Juhana von Baghin ohjaamassa ja Michael Baranin dramatisoimassa teatterisovituksessa muistin assosiaatio­logiikkaa ilmentää kohtaus­ten ajallisesti silputtu järjestys. Käsiohjelmassa viitataan Samuel Beckettin Viimeiseen ääninauhaan (1959), mutta vastaavasti teoksen muodon kautta asioiden mieleen palauttamisen kerroksellisuutta on käsitellyt esimerkiksi Dennis Potter televisiosarjassaan Kylmä Lasarus (1996).

Näytelmässä toinen toimiva avainratkaisu on sijoittaa nykyajassa elämäänsä aukikirjoittava K (Timo Tuominen) kulkemaan muistoissaan nuoren minänsä (Pyry Nikkilä) rinnalla. Näin konkretisoituu historian ja sen kertomisen erkaantuminen.

Väliajan jälkeen uutena elementtinä asetelmaan tuodaan teatteriesityksen taso. Näyttelijöitä esittävien näyttelijöiden keskellä harhaileva kirjailijahahmo näyttäytyy lähinnä liikuttavana häirikkönä yrittäessään itsepintaisesti pitää kiinni omasta totuu­destaan. 

Teatterin eri keinoja suvereenisti soveltava esitys nojaa siinä määrin älyyn, muodon hallintaan ja koreo­grafiaan (Jyrki Karttunen), että näyttelijöille jää välillä ahtaasti tilaa draaman käänteisiin liittyvään tunneherutukseen. Tietty asetelmallisuus on kuitenkin tekijöiltä ilmeisen tietoinen valinta. Katsojan kotiläksyksi jää nähdyn soveltaminen omien itsepetostensa arvioimiseen.

Kommentoi Facebookissa
Tuomas Rantanen