Rikinkeltainen taivas
Kjell Westö & Juhana von Bagh
Esitykset Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 22.5. asti
Romaanissaan Rikinkeltainen taivas (2017) Kjell Westö kuvasi tyypilliseen tapaansa luokkajaon historiallista liikettä helsinkiläisissä suomenruotsalaisissa perhepiireissä. Siinä kirjailija K. pyrki kirjoittamaan rehellisen version omiin kokemuksiinsa nojaavasta aiemmasta menestysteoksestaan. Lukijalle välittyi kuva sekä taiteellisen tulkinnan ja todellisuuden välisestä suhteesta että minäkuvaa suojelevan muistin valikoivuudesta.
Juhana von Baghin ohjaamassa ja Michael Baranin dramatisoimassa teatterisovituksessa muistin assosiaatiologiikkaa ilmentää kohtausten ajallisesti silputtu järjestys. Käsiohjelmassa viitataan Samuel Beckettin Viimeiseen ääninauhaan (1959), mutta vastaavasti teoksen muodon kautta asioiden mieleen palauttamisen kerroksellisuutta on käsitellyt esimerkiksi Dennis Potter televisiosarjassaan Kylmä Lasarus (1996).
Näytelmässä toinen toimiva avainratkaisu on sijoittaa nykyajassa elämäänsä aukikirjoittava K (Timo Tuominen) kulkemaan muistoissaan nuoren minänsä (Pyry Nikkilä) rinnalla. Näin konkretisoituu historian ja sen kertomisen erkaantuminen.
Väliajan jälkeen uutena elementtinä asetelmaan tuodaan teatteriesityksen taso. Näyttelijöitä esittävien näyttelijöiden keskellä harhaileva kirjailijahahmo näyttäytyy lähinnä liikuttavana häirikkönä yrittäessään itsepintaisesti pitää kiinni omasta totuudestaan.
Teatterin eri keinoja suvereenisti soveltava esitys nojaa siinä määrin älyyn, muodon hallintaan ja koreografiaan (Jyrki Karttunen), että näyttelijöille jää välillä ahtaasti tilaa draaman käänteisiin liittyvään tunneherutukseen. Tietty asetelmallisuus on kuitenkin tekijöiltä ilmeisen tietoinen valinta. Katsojan kotiläksyksi jää nähdyn soveltaminen omien itsepetostensa arvioimiseen.