Nykyaikainen ruuantuotantokoneisto on viritetty tuottamaan tehokkaasti lihaa ja maitoa. Näiden molempien tuottaminen on tosin ekologisesti ja taloudellisesti tarkasteltuna tehoton ja resursseja turhaan kuluttava tapa tuottaa ravintoa. Näiden ongelmien ohella prosessi perustuu myös siihen, että tuotantoeläimet saatetaan raskaiksi kerta toisensa jälkeen ja että vastasyntyneet riistetään äideiltään.

Siinä, missä ihmisten oikeus äitiyteen on yksi yhteiskuntamme väkevimmistä peruspilareista, emme suo tuota oikeutta tuotantokoneiston osasiksi valjastetuille lähisukulaisillemme. Vaikka tiedämme tutkimusten kautta, että myös muunlajiset äidit kokevat väkevänä yhteyden jälkikasvuunsa.

”Ehkä synkin osa ihmiskeskeistä elämäntapaa on oletus siitä, että vain ihmisten vanhemmuudella ja erityisesti äitiydellä on merkitystä. Vain Homo sapiensin äitiys on pyhää. Muiden lajien vanhemmuus ja äitiys – ne rutistetaan pois näkyvistä sekä korvataan tiedottomalla, tunteettomalla biologialla, josta käytetään teknisiä termejä kuten ’tiineys’ tai ’maidontuotanto’”, toteaa filosofian erikoistutkija Elisa Aaltola Turun yliopistolta. Juuri synnyttäneen lehmän keho tuottaa samoja kiintymystä vahvistavia välittäjäaineita, joita syntyy myös vastasynnyttäneen ihmisen kehossa. Harva kuitenkaan miettii, mitä tapahtuu lehmän synnytettyä vasikkansa.

”Sadattuhannet emot, joiden poikaset on otettu pois, tuottavat supermarkettien maito- ja jäätelölitrat. Maito tulee eläimistä, joiden jälkikasvu riistetään heti tai pian syntymän jälkeen ja viedään lihankasvatukseen. Eläimistä, jotka on ruokinnalla ja jalostuksella pakotettu tuottamaan luonnottoman suuria maitomääriä luonnottomaksi kasvaneissa utareissaan, kunnes niiden utareet tulehtuvat ja särkyisät nivelet ja kehot väsyvät. Eläimistä, joiden elämä kuluu raskauskierteessä, kunnes niiden maidontuotanto hivenen hiipuu ja kiitoksena kaikesta ne raahataan teurastettavaksi niiden ollessa lehmien mittapuulla vasta nuoria aikuisia.”

Noin 40 prosenttia lypsylehmistä elää Suomessa parsinavetassa eli navetassa, jossa eläimet on kytketty päästään kiinni ja niiden liikkuminen on näin estetty. Parsinavetat on kielletty muun muassa Alankomaissa, Itävallassa ja Tanskassa. Norjassa vanhoja parsinavettoja saa vielä siirtymäajan puitteissa käyttää. Ruotsissa uusien rakentaminen on ollut kiellettyä vuodesta 2007.

Kaikkien parsinavetassa elävien lehmien on lain mukaan päästävä kesäisin ulos vähintään 60 päiväksi, mutta lakia rikotaan yleisesti. Itä-Suomen aluehallintoviraston vuonna 2017 teettämän valvontakampanjan mukaan 45 prosentissa parsinavetoista lehmät eivät päässeet laiduntamaan lainkaan. 21 prosentissa parsinavettoja lehmät pääsivät laiduntamaan, mutta vähemmän kuin laki määrää.

Suomessa elää noin 270 000 lypsylehmää, joista jokainen poikii kerran vuodessa. ”Tämä tarkoittaa edellisen tarinan toistumista joka vuosi 270 000 kertaa. 270 000 surun tarinaa, joista jokainen on liikaa”, Aaltola muistuttaa.

”Lehmät kaipaavatkin vasikoitaan kipeästi. Ne huutavat näiden perään jopa useiden päivien ajan ja ovat fyysisesti levottomia kuten kuka tahansa lapsensa luo haluava emo. Niille on tehty pahin, niiden juuri synnyttämät olennot on viety niiden ääreltä. Myös vasikat kärsivät vieroituksesta rajusti ja jopa emoja enemmän. Ne huutavat emojensa luo, saattavat kieltäytyä ruoasta ja osoittavat voimakasta stressikäyttäytymistä. Ne myös osoittavat pessimismin ja ahdistuksen merkkejä – emonsa menettäneet yksinkertaisesti synkistyvät. Pahimmillaan seurauksena on henkisesti rikottuja olentoja, sillä luonnon säännöt on sivuutettu.”

Muiden eläinten näkeminen teollisuuden raaka-aineena ei voi olla vaikuttamatta siihen, kuinka suhtaudumme heihin. Ihmisten suhdetta muihin eläimiin tutkinut tohtori Salla Tuomivaara muistuttaa Yhdysvaltain siantuottajien yhdistyksen viestintäpäällikkö Dave Warnerin kuuluisasta toteamuksesta. Warner sanoi, että emakoiden pitämistä kääntymisen estävissä häkeissä kovasti kritisoidaan, mutta että ”hän ei tiedä, kuka siltä emakolta on kysynyt, haluaako se kääntyä ympäri”.

Tuomivaaran mukaan eläinten tuntemusten ja kärsimyksen huomioiminen pyritään usein vähättelemään antropomorfismiksi eli ihmisenkaltaistamiseksi. Näin ajattelevat mielellään näkisivät meidän ihmisten jakavan muiden nisäkkäiden ja eläinten kanssa ehkä korkeintaan tarpeen syödä ja juoda.

”Oikeasti emme ole empatian emmekä päättelyn, emme edes perimätiedon varassa. Sioilta on kysytty. Nykyaikaisella eläinten hyvinvointitutkimuksella on paljon keinoja selvittää, mitä eläin haluaisi tehdä. Mitä se tekisi mikäli sillä olisi mahdollisuus ja kuinka paljon se esimerkiksi tekisi töitä saadakseen kyseisen mahdollisuuden. Voidaan myös tutkia, miten paljon eläinyksilö stressaantuu, mikäli tietty käytös estetään, tai pysyykö eläin esimerkiksi terveempänä, jos sillä on enemmän mahdollisuuksia liikkua, tai vaikkapa erilainen lattiamateriaali ja kuivikkeita”, Tuomivaara huomauttaa.

Näitä asioita on tutkittu tieteellisesti, ja nykyään meillä on jo varsin hyvä kuva keskeisten tuotantoeläinten käyttäytymistarpeista.

Sikojen liikkumisen estävät tai sitä merkittävästi rajoittavat niin kutsutut tiineytys- ja porsimishäkit ovat Suomessa yleisesti käytössä. Lähinaapureistamme Ruotsi ja Norja ovat nuo häkit jo kieltäneet. Vuonna 2015 Suomen eläinsuojeluasiamies vaati niiden korvaamista karsinoilla. Pääministeri Juha Sipilän hallitus vastasi lakkauttamalla eläinsuojeluasiamiehen viran.

”Osa yrityksistä ja yrittäjistä on ennakoinut tulevia vaatimuksia ja siirtynyt vapaaehtoisesti vapaaporsitukseen. Jotkut harvat siankasvattajat eivät ole koskaan edes ottaneet kääntymisen estäviä häkkejä käyttöön. Mutta heitä on äärimmäisen vähän. Emakkohäkit helpottavat tuottajien työtä ja säästävät lattiapinta-alaa, jolloin samaan tilaan mahtuu enemmän emakoita. Aiemmin tyypillisellä suomalaisella tilalla oli pari sikaa. Nykyisin emakoita on keskimäärin 57 tilaa kohden. Suomalaisen siantuotannon nykymalli perustuu emakoiden häkittämiseen”,
Tuomivaara kertoo.

Tuottajat perustelevat näitä häkkejä tehokkuuden ohella myös pikkuy porsaiden suojelemisella. Siis sillä, että muuten emot tallaisivat porsaat jalkoihinsa. Tämä riski on tietenkin seurausta tehokkuusvaatimuksesta: siat sullotaan niin ahtaisiin tiloihin, että vain paikoilleen vangitsemalla emo ei murskaa jälkeläisiään. Luonnossa tätä ongelmaa ei ole. Emakot osoittavat suurta tarkkuutta ja varovaisuutta ollessaan pesässä.

Eläintuotannon eettisiä ongelmia ei mainoksissa juurikaan nosteta esille. Kuluttajille välitetään kuva nostalgisesta maalaisidyllistä, jollaista tuskin koskaan on oikeasti ollut olemassakaan. Tuotepakkauksissa toisinaan vilahtavat tuotantoeläimet näyttävät jopa ilakoivan roolista, joka heille on prosessissa varattu. Ruokakaupoista on turha etsiä rehellistä tietoa siitä loputtomasta raskaaksi saattamisen, synnyttämisen ja menetyksen sekä kuoleman syklistä, joka meille tarjoillaan vakuumipakattuna ja litran tölkeissä.

Vähitellen tietoisuus tuotantoeläinten kärsimyksestä ja tarpeista kuitenkin lisääntyy, ja samalla tuottajille ja jälleenmyyjille esitetyt kysymykset ja vaatimukset kritallisoituvat. Kuluttajien toiveiden muuttuessa myös tuottajien ja kauppiaiden kannattaa seurata muutosta. Muuttuvien mieltymysten ennakoiminen voi jopa olla ehto selviytymiselle.

Elisa Aaltolan ja Salla Tuomivaaran sitaatit ovat peräisin heidän Häiriköt-päämajalle kirjoittamista artikkeleista. Parsinavetta ja kielletty vanhemmuus sekä Äidit jotka menettävät lapsensa.