Suhteemme tavaraan ja esineisiin ei ole alkuunkaan yksiselitteinen. Tavaroilla on omat käyttö tarkoituksensa, mutta usein se, minkä nimenomaisen esineen kukin tarpeeseensa valitsee, kertoo valitsijasta paljon. Usein päätökseen vaikuttavat julkilausutun tarpeen ohella monenlaiset muutkin tekijät. 

Jotain erityistä tavarasuhteesta kuitenkin tulee näkyväksi, kun tarkastelee nimenomaan esineitä, joiden hankkimiseksi on uhrattava huomattavan paljon resursseja, eli meidän yhteiskunnassamme useimmiten rahaa. 

Jos kello maksaa kymmeniä tuhansia tai auto satoja tuhansia euroja, ei kyseessä ole pelkästään ”kello” tai ”auto”. Tämmöiset luksustuotteet on helppo nimetä statussymboleiksi, joilla pyritään pönkittämään omaa arvoa muiden silmissä, mutta tämä ei välttämättä kuitenkaan ole tyhjentävä selitys. Usein on hyödyllistä tietää, paljonko kello on, mutta se ei vielä perustele kultaisen Rolexin hankkimista. Tarve päästä paikasta A paikkaan B harvemmin oikeasti edellyttää luksus katumaasturia. 

Mikä ihme saa kuluttajat maksamaan tuotteista tähtitieteellisiä hintoja?

Aivan kuin niissä esineissä olisi jotain maagista tai taianomaista.

Jo muinaiset löytöretkeilijät

Toisinaan olemme sokeita omassa käytöksessämme sellaiselle, minkä toisten käytöksessä havaitsemme. Itä-Suomen yliopiston uskontotieteen professori ja Helsingin yliopiston sosiaali- ja kulttuuriantropologian dosentti Timo Kallinen antaa esimerkin kaukaa.

”Kun eurooppalaiset ’tutkimusmatkailijat’ ja kauppiaat 1400-luvun lopulta alkaen suuntasivat Länsi-Afrikkaan, he havaitsivat, että paikallisilla ihmisillä oli täysin erilainen tapa kategorisoida esineitä kuin eurooppalaisilla itsellään. Eurooppalaiset kiinnittivät huomiota erityisesti siihen, kuinka jotkut esineet olivat talismaaneja, taika kaluja tai ne nähtiin jopa jumalolentoina, ja he rupesivat käyttämään esineistä pilkallista nimitystä fetissi”, kertoo Kallinen.

Termi ”fetissi” johdettiin portugalinkielisestä sanasta feitiço, joka viittaa taikauskoon ja taikaesineeseen. Portugaliin termi oli löytänyt tiensä latinasta, jonka facticius tarkoittaa keinotekoista.

Kallinen kertoo, että asetelmassa huomattiin nopeasti ristiriitaisuuksia. ”Ensinnäkin nämä kauppiaat olivat itse lähteneet Länsi-Afrikkaan etsimään kultaa. Eli saadakseen kultaa, jolla ei ollut käyttöarvoa, he tekivät hyvin vaarallisen matkan paikkaan, missä esiintyi malariaa ja trooppisia tauteja, joita vastaan länsimaailman lääkkeet olivat täysin aseettomia. Samaan aikaan Euroopassa katolisen kristillisyyden parissa oli myös hirvittävän laajat markkinat erilaisille pyhäinjäännöksille.”

Kallisen mukaan monet eurooppalaiset olivatkin sokeita sille, että heidän omassa kulttuurissaan oli runsaasti esineitä, joita pidettiin yhtä lailla arvossa ilman varsinaisia järkiperusteita. 

Ääneen sanottuna ajatus tavaroihin sidotusta ylimääräisestä, mystisestä arvosta, jota ei voi havaita, saattaa tuntua hassulta. Maagiset esineet eivät kuitenkaan välttämättä vaikuta ulkoisesti erikoisilta. Kenttätutkimusta Länsi-Afrikassa tehdessään Kallinen onkin pannut merkille sen, että pyhinä pidettyjen esineiden merkityksen tulkitseminen ilman kulttuurista ymmärrystä voi olla vaikeaa.

”Mistä tahansa esineestä voi tulla maaginen, eikä mikään esine lähtökohtaisesti ole sellainen. Ei ole mitään esineluokkia, joista pystyisi suorilta sanomaan, että tuo on pyhä.”

Esineen arvoa voidaan kasvattaa esimerkiksi rituaalein. Toisinaan esineen arvon voi puolestaan määrittää se, kenelle se on aikaisemmin kuulunut. Esimerkiksi aateliutta symboloivat esineet kertovat aikaisemmista omistajistaan ja niiden nykyinen omistaja voi kokea olevansa osa arvokasta jatkumoa. Nykyään vaikka Holly wood-tähden käyttämä – tai ainakin esittelemä – tuote saattaa ajaa samaa asiaa.

Esineisiin voi siis latautua arvoa, jonka mittaaminen tai tarkka määritteleminen on oikeastaan mahdotonta. Ja siinä, missä toisten tapa ladata arvoa esineisiin saattaa näyttää ilmeiseltä ja vääristyneeltä, voivat omat vastaavat tavat jäädä itseltä huomaamatta. Esimerkiksi kullan arvo ei edelleenkään perustu sille, että sillä olisi hirvittävän laajoja käyttötarkoituksia. Tämä ei kuitenkaan ole rajoittanut monien hinkua hamstrata sitä omiin kätköihin ja holveihin. 

Maallista uskontoa

Kalliit luksusesineet nähdään usein tapana viestiä toisille omaa statusta, eräänlaisina tavaraksi muuttuneina riikinkukonsulkina, mutta niiden merkitys ei välttämättä moiseen tyhjene. Karl Marx rakensi omaa talous teoriaansa ”tavarafetisismiksi” kutsumansa ilmiön ympärille. Rankasti yksinkertaistaen: hänen mukaansa kaikki tavaran valmistamiseen kuluneiden raaka-aineiden ja työn hinnan ylittävä arvo on fetisististä. Vaikka Marxin ajatuksilla on oma historiallinen painolastinsa, Kallinen toteaa, että hänen analyysinsa kapitalistisesta yhteiskunnasta on monin paikoin osuva. 

”Marxin mielestä se, että esineiden arvon määrää niiden valmistukseen käytetyt resurssit, on kapitalismissa kääntynyt päälaelleen. Nyt pääoman katsotaan olevan se, mikä todella saa aikaa tuotantoa”, Kallinen selventää. ”Jos ajattelee talousuutisointia, niin siinä toistuu koko ajan, että Suomeen on saatava investointeja, ikään kuin mitään tuotantoa ei voisi olla ilman, että on ensin rahaa. Tietysti tässä meidän järjestelmässä se on näin, mutta mikään ei objektiivisesti moista edellytä.”

Tyhjästä huomio tavaran ”oikean” ja koetun arvon välisestä erosta ei tietenkään ole maailmaan pullahtanut eikä ole yksin kapitalisminkaan tekosia, vaan vanhempaa perua. Marx tunnisti tiukan maallisessa tavarafetisismissä uskonnon kaltaisen ajattelun. Onkin vaikea perustella järjellisesti sitä, kuinka paljon olemme valmiita sitoutumaan joihinkin tavaramerkkeihin, joilla merkittyjä teollisesti tuotettuja ja erittäin kalliita hyödykkeitä meille kaupataan.

Vaikka maallisen ja ei-maallisen välisen rajan hämärtäminen voi tuntua ongelmalliselta, ei raja lähtökohtaisestikaan ole absoluuttisen tarkka.

”Marx alkoi rakentamaan omaa hyödykefetisismin analyysiaan sellaisen historiallisen ajattelun varaan, että usein on ollut olemassa uskonnosta tukea hakeva hallitseva luokka. Tuo luokka tietää, että näissä esineissä ei ole mitään erityistä, mutta se on saanut alamaiset uskomaan siihen erityisyyteen ja pystyy siten hyväksikäyttämään tätä tietoa ja pumppaamaan hyödyn itselleen. Marxin ajatuksessa ihmisille syötetty idea talouden toiminnasta on pohjimmiltaan valhe ja että tietty porukka hyötyy siitä, että se valhe on uskottu.”

Mitä muuta kuin tuotteisiin sisältyvän erityisyyden pumppaamista mainontakaan lopulta on? Voi tietenkin sanoa, että toisin kuin maallinen ajattelu, uskonto perustuu asioihin, joita emme voi suoraan osoittaa tosiksi tai epätosiksi. Toisaalta, talousuutiset toistelevat meille loputtomasti ”markkinoiden tunnelmia”, taloustoimittajat kanavoivat ihan muina Delfoin oraakkeleina ”markkinoiden viestejä” ja joku ”näkymätön käsi” kuulemma ohjailee kaikkea. Tätä markkinauskovaisuutta on vaikea nähdä täysin uskonnollisuudesta irtautuneena ilmiönä. Kallinen ei kuitenkaan suostu vetämään suoria yhtäläisyysmerkkejä Marxin kuvaileman kapitalismin ja uskonnon välille.

”Jos me suoraan rinnastaisimme kapitalismin uskontoon, niin meillä olisi se käsitys uskonnosta, että sen pohjalla on aina valhe, joka hyödyttää joitakin tiettyjä ihmisiä. Tuo on tietysti on pohtimisen arvoinen ajatus, mutten kuitenkaan sano, että se on koko totuus uskonnosta.”

Kapitalistista magiikkaa

Kapitalistisen järjestelmän tuottama tavarasuhde ei Kallisen mukaan ole erikoinen pelkästään sen puolesta, kuinka tavaroiden hinta muodostuu. Ylipäätään suhteemme tavaraan on hänen mukaansa historiallisesti tarkasteltuna hyvin poikkeuksellinen.

”Nykyjärjestelmä edellyttää, että teemme selkeän erottelun subjektin ja objektin välillä. Tarkoittaen, että subjekteja ovat pelkästään ihmiset ja esineet ovat objekteja. Tämä johtaa siihen, että esineet ovat sidoksissa ne omistaviin henkilöihin ainoastaan omistajuuden kautta. Esineet on siis erotettu sosiaalisista suhteista.” 

Tämä näkyy siinä, että teoreettisesti mikä tahansa tavara on vaihdettavissa rahaksi ja että omistajan yhteys esineeseen on aina irrotettavissa. Samalla raha puolestaan on neutraalia ja vapaata merkityksestä. Rahan näennäinen arvoneutraaliuus voi osaltaan selittää myös luksustuotteisiin ladattujen arvojen syvyyttä: niiden avulla voi kertoa sosiaalisesta asemasta ja itsestään tavoilla, johon pelkkä raha ei kykene. 

”Tämä on kulttuurinen lähtökohta, joka mahdollistaa kapitalismin tai yleensä markkinoilla tapahtuvan vaihdannan. Emme me kuitenkaan pysty täydellisesti allekirjoittamaan näitä ehtoja. Me samaistamme esineitä koko ajan tiettyihin ihmisiin.”

Tämä samaistaminen voi tapahtua monella tavalla. Kenties kyseessä on perintökalleus tai läheiseltä saatu lahja, lapsuudenkoti tai sitten mainonta on vain tehnyt taikansa. Kaikki tunnistavat omasta elämästään esimerkkejä, jotka todistavat sitä vastaan, että esineet olisivat pelkästään objekteja.

Erillissuhde

Uskonnollisia esineitä Suomessa ei ole liikaa viime aikoina kumarreltu. Kallisen mukaan protestanttinen kristinusko onkin kenties uskonnoista vähiten esineitä palvova. Mutta meillä on omat palvonnan kohteemme. Poik keuksellisena professori mainitsee suomalaisten suhteen sotiin liittyviin esineisiin.

”Jos katsoo sotamemorabilian arvoa, niin en usko oikean markkina-arvon selittävän puoliakaan siitä, mitä niistä ollaan valmiita maksamaan.”

Tai mikä nyt ikinä onkaan ”oikea” markkina-arvo. Sota on tietenkin aina kansakunnan selviämisen kannalta kriittistä aikaa ja tuollaisiin historian käännekohtiin liittyvät esineet kenties kytkevät omistajansa menneisiin sukupolviin tai tärkeäksi koettuihin tapahtumiin, joihin he eivät itse ole osallistuneet.

”Ehkä niihin esineisiin voidaan ladata kuvitelmia vapaammin nyt, kun ei enää ole paljoa henkilöitä, joilla olisi omakohtaisia kokemuksia tapahtumista.”