Yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä taloustieteilijöistä, Milton Friedman esitteli yleisölle vuonna 1970 Friedmanin doktriinin. Siinä yrityksen vastuu rajautuu vain ja ainoastaan siihen, että pitää tuottaa rahaa omistajille. Kaikki muu harhauttaa tuosta (lähes pyhästä) tavoitteesta ja sellainen pitää siis lopettaa heti. Friedmanin ajatuksesta seuraa jopa huomio siitä, että puhe yritysvastuusta altistaa jo itsessään yrityksen moraaliselle arvioimisella ja siksikin moista pitäisi välttää viimeiseen saakka. Friedmanin ajatus on siis se, että yritysvastuupuhe on Pandoran lipas, jonka sisältä saattaa vapautua jos millaisia hirviöitä ja hirveyksiä.

Meillä Suomessakin löytyy Friedmanin oppeihin uskovia ja hänen ajatuksiinsa vedotaan usein, kun yrityksiltä on vaadittu vaikkapa kevyttä vastuun kantamista. Friedmanin mukaan yhteiskunnallisten tehtävien omaksuminen on suorastaan askel kohti sosialismia.

Vaikka ei jakaisikaan Friedmanin varsin kylmää ajatusta yritysten vastuista, voi hän olla ihan oikeassa tuossa pelossaan. Saattaa olla osittain vastuullisuuspuheen seurausta, että nykyään yritysten toimintaa tarkastellaan myös laajemmin vastuullisuuden vinkkelistä. Tietenkin yksittäisen yrityksen kannalta vastuupuhe voi olla kannattavaa, vaikka muut firmat siitä käsisivätkin. Toisin kuin Friedman, en kuitenkaan näe tätä mitenkään huonona asiana, sillä siinä missä yritysten voitot menevät omistajille, niin niiden toiminnan haitat hyvin usein ulkoistetaan meille kaikille. Noista haitoista sopiikin kantaa hieman vastuuta.

Saattaisin myös kuvitella, että vastuuta yrityksiltä vaadittaisiin vaikka ne eivät moista olisi tippaakaan valmiita kantamaan.

Mäkkärin vuonna 2017 lanseeraama McVegan-hampurilainen herätti paljon keskustelua. Vegaanituotteista erityisesti kiinnostuneen porukan sisällä nähtiin kahtiajako, kun osa keskustelijoista innostui uutuudesta ja osa puolestaan ei todellakaan innostunut.

Samalla, kun monikansallisen hampurilaisjätin askel vegaanimarkkinoille oli ainakin symbolisesti merkittävä, sotki se monien ajatuksen siitä, mitä vaaditaan ja ennen kaikkia keneltä vaaditaan. Tämä on hyvin ymmärrettävää. Maailman markkinoita ohjaava koneisto ei ole perinteisesti antanut kovinkaan suurta arvoa eläinten tai ympäristön arvolle ja siksi on ihan loogista, että monet suhtautuvat epäillen myös markkinoiden ehdoilla toimiviin yhtiöihin. Tähän ehkä kapitalismikriittiseksikin määriteltävissä olevaan ajatukseen ei sovi helposti yhteen ajatus siitä, että markkinoiden ongelmia hyvin laajasti edustava suuryhtiö tekisi myös oikeansuuntaisia päätöksiä.

Voisi sanoa, että McVegan on vallankumous, joka pääsi yllättämään monet.

Tämän vallankumouksen hahmottamista sotkee osaltaan se, että Mäkkärin kaltainen toimija ei vastaa ajatusta vastuullisesta toimijasta. Vaikka vegaanihampurilainen olisi ainakin osittain mainio tuote, niin yhtiön toiminnasta laajemmin on helppo löytää runsain mitoin moitittavaa. Jokainen joutuu tämänkin tapauksen kohdalla miettimään sitä, onko nyt tarjolla oleva hyvä suurempi, kun sen kylkiäisenä väistämättä tuleva paha.

Selvää on se, että lähinnä kaikkien markkinoilla toimivien yhtiöiden toiminnasta on löydettävissä jotain ongelmia ja näitä jokainen joutuu sitten arvioimaan tykönään. Silti yritysten toiminnan ongelmallisuudessa on eroja ja ihan mitä tahansa ei voi oikeuttaa ja hyväksyä sillä verukkeella, että jotain muuta tehdään oikein.

Nyt Yhdysvalloista kantautui uutinen siitä, että jatkossa Mäkkäreihin tulee myyntiin myös vegaanisilla Beyond Meat -pihveillä varustettuja hampurilaisia. Jälleen vallankumous ottaa askelia ja vegaanisten tuotteiden markkinavolyymi kasvaa. Tällä kertaa Mäkkärin avaus vegeosastolla tuskin herättää vuoden 2017 lanseerauksen veroisia tunteita, koska se alkujärkytyksen vauhdittama keskustelu käytiin jo. Olemme tottuneet siihen, että myös monikansalliset yhtiöt, joiden toimintaan ei liity mitään aatteellisia tavoitteita voivat tehdä ratkaisuja, jotka ovat uudella tavalla kannatettavia ympäristön ja/tai eläinoikeuksien vinkkelistä tarkasteltuna. Maailman pelastamisesta on tullut hyvä bisnes – tai ainakin osa hyvää bisnestä.

Muutoksen suuryritysten – ja hieman pienempienkin – toiminnassa voi nähdä osana laajempaa muutosta arvomaailmassa ja siinä, miten yritysten toimintaa suhteutuu siihen muutokseen. Toisaalta, ihan hirvittävän vahvoja merkkejä siitä ei ole nähtävissä, että yritysten perimmäiset tavoitteet olisivat muuttuneet: Ne tarjoavat edelleen kuluttajille sitä mistä on kysyntää ja vastaavat kysyntään, jonka tyydyttäminen on taloudellisesti kannattavaa. Nykyään markkinoilta vaan löytyy kysyntää (myös) vastuullisesti tuotetuille tuotteille.

McVeganin ohella sama kuluttajan tasapainoilu ja plussien sekä miinusten arvioiminen liittyy myös moniin muihin tuotteisiin. Melko eloisaa keskustelua käytiin viime vuonna esimerkiksi Oatlyn tuotteiden ympärillä.

Vegaaniset maidon korvikkeet valtaavat markkinoita vimmaisesti ja Oatly on saanut itselleen merkittävän markkinasiivun.  Alati kasvavaan kysyntään vastaaminen kuitenkin vaatii pääomia, sillä kapasiteetti ei tule tyhjästä tai ilmaiseksi.

Oatlyn tapauksessa pääomia löytyi muun muassa sijoitusyhtiö Blackstonesta, jonka toiminta on kaikkea muuta kuin puhtoista ja ihailtavaa. Blackstone on muun muassa edesauttanut Amazonin sademetsän tuhoamista.

Kuinka pitkälle vastuu tuotantoketjussa kantautuu ja koskeeko se myös omistussuhteita? Monet kokivat – varsin perustellusti – että Oatlyn toiminnan ja sen toimintaa osaltaan rahoittavan firman taustan välillä on kestämättömän iso ristiriita.

Toisaalta joku kokee, että nyt Blackstonen likainen pääoma saattaa sentään edistää hyvää lopputulemaa. Onko se toivottavaa? Onko ympäristöystävällisten ja eläintein oikeuksia tallaamattomien kauramaitotuotteiden markkinoiden kasvu suurempi hyvä, kuin Blackstonen omistajien tilipussin kartuttamiseem liittyvä paha?

Yhtiöiden vastuullisuudesta ja vastuullisuuspuheen vilpittömyydestä puhuttaessa usein esitetään huomioita siitä, että kyseessä saattaa olla enemmänkin pr-työ ja markkinointipuhe. Tähän huomioon on helppo yhtyä. Yritystoiminnan globaaleja vaikutuksia tutkiva kansalaisjärjestö Finnwatch julkaisi tammikuussa 2021 Soijaa Brasiliasta -raportin. Raportista kävi ilmi, että suomalaiset lihatalot ja rehuntuottajat eivät ole välittäneet jäljittää käyttämänsä soijan alkuperää viljelmille saakka. Tutkimukseen osallistuneiden yritysten vastauksista käy myös ilmi, että ”vastuullisuus ei välttämättä ole itseisarvo vaan vahvasti sidoksissa markkinakysyntään”.

Eli mikäli asiakkaat osaavat ja muistavat vaatia yrityksiltä vastuullisuutta toiminnassaan, niin vastuullisuutta voi kenties saada. Jos kuluttajat tai poliitikot eivät vastuullisuutta jossain asiassa osaa vaatia, niin on melko turha odottaa, että sellaista jotenkin ylläribonuksena olisi luvassa.

Mutta miten tähän markkinoiden kysyntään vastaavaan ”vastuullisuuteen” tulisi reagoida? Tietenkin voi noin lähtökohtaisesti todeta, että termi ”yritysvastuu” on jonkin sortin oksymoroni – eli se sisältää ristiriidan itsessään. Emmehän me oikeasti puhu vastuullisuudesta, jos yritys imagosyistä tai ansaintatarkoituksessa vastaa kuluttajien vaatimuksiin. Mehän puhumme silloin yritystoiminnasta. On kuitenkin ihan perusteltua kysyä, että eikö oikean suuntainen kehitys ole jonkin arvoista, vaikka se kumpuaisikin moraalin sijaan ahneudesta. Myös yritysten kautta on mahdollista saada positiivista kehitystä aikaan, kunhan muistamme moista vaatia. Ja lupausten jälkeen seurata sitä, pidetäänkö lupauksia.

Annettujen lupausten seuraamisesta ja lupausten ajoittaisesta tyhjyydestä on mainio esimerkki artikkelissamme, jossa käsitellään vaateteollisuuden kyvyttömyyttä maksaa työntekijöille säällistä palkkaa:

”H&M ilmoitti vuonna 2013, että vuoden 2018 loppuun mennessä yhtiön käyttämien strategisten alihankkijoiden 850 000 työntekijälle maksettaisiin elämiseen riittävää palkkaa. Valitettavasti vuoden 2018 lopulla kävi selväksi, että näkyvästi lanseerattua tavoitetta ei saavuteta. H&M ei käsitellyt epäonnistumista avoimesti eikä asettanut tavoitteelle uutta aikataulua. Kunnianhimoinen tavoite lakaistiin maton alle ja H&M poisti YouTube-kanavaltaan lupauksesta kertoneen videon.”

Onneksi kansalaisjärjestöt ja aktivistit jaksoivat seurata sitä, kuinka yritys pitää (tai tässä tapauksessa ei pidä) lupauksensa.

Ja entäpä kaakaoplantaasit ja suklaantuottajien vastuu? 2000-luvun alussa Yhdysvaltain kongressissa valmisteltiin lainsäädäntöä, joka olisi asettanut yritykset suoraan vastuuseen toiminnastaa ja rajoittanut epäselvissä olosuhteissa tuotetun kaakaon käyttöä. Velvoittava laki kuitenkin huoletti yrityksiä ja ne lupasivat korjata ongelman ilman lainsäädäntöä, ihan keskenään. Tälläkin kertaa vapaahetoisuus ja lupaukset osoittautuivat tyhjäksi ja 2010-luvulla lapsityövoiman käyttö de facto -orjaplantaaseilla sen kun lisääntyi.

Esimerkkien valossa  voisi aika turvallisin mielin todeta, että yritysvastuupuheisiin ei kannata ainakaan ihan hirvittävästi uskoa. Niistä voi tietenkin palkita ja oikean suuntaisten toimien tukeminen saattaa kannustaa yrityksiä panostamaan jatkossakin moiseen. Mikäli mistään oikeasta ei palkita, ei yrityksillä on kannustimia edes yrittää.

Myöskään ei kannata kuvitella, että kaikkia vääryyksiä kukaan korjaisi yhdellä kertaa. Siksikin jokainen oikeaan suuntaan otettu askel kannattaa laskea.

Kaikkien korulauseiden keskellä olisi kuitenkin tärkeää pitää mielessä se, että vapaaehtoista vastuullisuutta varmemmin yritysten toiminnan vastuullisuutta takaavat velvoittavat lait. Tiukemmista ja vapautta rajoittavista laeista ei tietenkään yrityksissä pidetä, mutta eihän sitä koskaan kaikille voi olla mieliksi.

Onneksi EU:ssa on tekeillä yritysvastuulaki. Tälle hankkeelle on helppoa toivoa menestystä.