”Sanoisin, että sisäinen itsemääräämisoikeus on se keskeinen vaatimus”, toteaa Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija Helga West. Utsjoen Tenojokilaaksosta kotoisin oleva West tutkii saamelaisia koskevia sovintoprosesseja muun muassa sovinnon teologian kautta. 

West on havainnut, että alkuperäiskansa on monelle suomalaiselle vaikea käsite hahmotettavaksi ja tästä kumpuaa myös paljon väärinkäsityksiä.

”Usein kohtaan toteamuksia, että ’minä olen savolainen, minäkin olen alkuperäiskansaa’. Saamelaiset haluavat edellytykset elää alkuperäiskansana, ja ymmärrys alkuperäiskansan merkityksestä on portti nykytilanteesta ulos.”

Se, että West tekee pesäeron saamelaisten ja vaikkapa savolaisten välille tässä asiassa, ei tietenkään itsessään ole arvottava erottelu. Toiset eivät ole toisia arvokkaampia, mutta erot tulisi tunnistaa. Tieteen termipankin määritelmän mukaan alkuperäiskansa on ”vähemmistöasemassa oleva kansa, jolla on jonkinasteinen itsemääräämisoikeus olemassa olevissa valtioissa ja joka tahtoo ylläpitää omaleimaista kulttuuriaan omien instituutioidensa kautta”. Suomen perustuslaki tunnistaa saamelaiset alkuperäiskansaksi.

Kun valtio kolhii

Kansallisvaltioiden historia on ollut kovakouraista alkuperäiskansoille, joiden ääntä ei ole kuultu esimerkiksi valtionrajoja vedettäessä. Tämä koskee myös saamelaisia, joiden elinalueet jakautuvat neljän valtion alueelle. 

”Valtion rooli on ollut kuin Janus-jumalan vastakkaisiin suuntiin katsovat kasvot – yhtäältä heikennetään mahdollisuuksia ylläpitää alkuperäiskansan elämänmuotoja ja toisaalta voidaan antaa resursseja vaikkapa saamelaiskielten elvyttämiseen.”

Yksi oikea ei kuitenkaan korjaa toista väärää. Elämänmuotojen ylläpitämisen mahdollisuuksien heikentäminen näkyy Westin mukaan esimerkiksi siinä, mitä lakeja ja millä perusteilla valtio niitä säätää – tai jättää säätämättä. Helmikuussa 2023 saamelaisten edustuksellisen itsehallintoelimen, saamelaiskäräjien asemaa selkiyttävä ja saamelaisten itsemäärämisoikeuden toteutumista edistävä esitys saamelaiskäräjälaista kaatui jo kolmannen perättäisen hallituksen käsissä.

Saamelaiskäräjälain uudistustyön epäonnistumisen ohella kritiikkiä herätti myös maaliskuussa 2017 voimaan astunut Suomen ja Norjan välinen Tenojoen vesistöä koskeva kalastussopimus, joka rajoitti saamelaisten oikeutta kalastaa perinteisillä menetelmillä, jotka ovat osa heidän kulttuuriaan. Reaktiona joukko saamelaisia rikkoi uutta sopimusta ja teki itse itsestään rikosilmoituksen. Keväällä 2022 korkein oikeus totesi, että perustuslain suoja saamelaisten kulttuurille on kalastussopimusta vahvempi. 

Samoin saamelaisten elinpiiriin merkittävästi vaikuttava metsähallituslaki ja kaivoslaki nuijittiin läpi ilman, että saamelaisten ääni olisi liiemmin painanut. Vuosien ajan valtio on myös suunnitellut ja valmistellut poronhoitoalueiden läpi kulkevaa ja ympäristöön vaikuttavaa niin sanottua Jäämeren junarataa – jälleen saamelaisyhteisön tahdon vastaisesti.

Tarvitaanko totuus- ja sovintokomissiota?

Tulehtuneen tilanteen korjaamiseksi valtio on tarjonnut totuus- ja sovintokomissiota. West ei pidä sitä tässä tilanteessa automaattisesti toimivana työkaluna.

”Totuus- ja sovintokomissio on poliittinen instrumentti, joka on syntynyt täysin toisenlaisissa konteksteissa globaalissa etelässä. Niiden avulla on selvitetty katoamisten, kansanmurhien ja orjatyövoiman käytön kaltaisia vääryyksiä sekasortoisissa tilanteissa, joissa ei oikeasti ole ollut kokonaiskuvaa tapahtuneista väkivaltakonflikteista. Kun puhumme pohjoismaisista yhteiskunnista ja saamelaisten historiasta, me tiedämme aika tarkasti, mitä on tapahtunut.”

Mihin siis tarvitaan totuuskomissiota, jos tiedämme jo totuuden? Westin mukaan saamelaisiin kohdistunut ja yhä kohdistuva kolonialismi on hyvin dokumentoitu ja sen ilmenemismuotoja ovat olleet muun muassa pakkokristillistäminen, modernia rasismia luonut fyysinen antropologia (eli niin sanottu kallojen mittaus ja rotuoppi), pakotettua kielen- ja identiteetinvaihdosta toteuttaneet asuntolakoulut sekä maa- ja vesialueiden haltuunottaminen.

”Voimmehan me leikkiä, että emme tietäisi mitä on tapahtunut, mutta saamelaiset ovat jo tutkimuksella ylirasitettu ihmisryhmä.” 

Ongelmaton ei myöskään ole komission nimeen sisältyvä toive sovinnosta. Tavallisesti sovintoa haetaan siinä vaiheessa, kun sovinnon tarpeen synnyttänyt toiminta on jo lopetettu. 

”Monet saamelaiset sanovat, että sovinto on merkityksellinen vasta, kun rakenteita muutetaan niin, että voimme elää alkuperäiskansana. On eriskummallista tarjota sovintoa ratkaisuksi rakenteellisiin epäkohtiin, joita ei olla valmiita korjaamaan. Tämän kaltaiset sovintoprosessit voivat jopa olla uusi hyväksikäytön muoto. Voi tuntua epäintuitiiviselta, mutta ajatus sovinnosta voidaan valjastaa mitä erikoisimpiin tarkoituksiin. Enkä tarkoita, etteikö joillain poliitikoilla olisi aitoa pyrkimystä edistää asioita.”

Esimerkkinä tästä silmänkääntötempusta West on kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka komission lopullinen mandaatti muuttui sovintoneuvottelujen edetessä. Saamelaiskäräjät ja kolttien kyläkokous esimerkiksi olivat vaatineet mandaatin käsittelevän maiden ja vesien haltuunottoa, mutta matkan varrella kirjaus muuttui maininnaksi ilmastonmuutoksen tuomasta huolesta, mikä on aivan eri asia kuin maankäytön konfliktit saamelaisten kotiseutualueella. Tietenkään West ei kyseenalaista huolta ilmastonmuutoksesta, mutta komission mandaatissa se näyttää mahdolliselta Troijan hevoselta, jolla voitaisiin oikeuttaa uusia vihreän kolonialismin muotoja saamelaisia kuulematta, ”yhteisesti sovittuun” vedoten”.

Mutta  lokakuussa 2021 työnsä aloittaneella totuus- ja sovintokomissiolla on Westin mielestä myös oma arvonsa. Hän tunnistaa monien asuntolakoulun käyneiden tarpeen tulla kuulluksi, ja kokemusten julki saaminen komission kautta voi olla hyvinkin eheyttävää.

Sekä saamelaiskäräjien edellinen puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio että nykyinen puheenjohtaja Tuomas Aslak Juuso ovat todenneet, että tämän komission asettaminen ei ole ”ilo eikä voitto”. Se näyttäytyy enemmän viimeisenä oljenkortena.

Yksilö vai yhteisö

On mahdollista samanaikaisesti sekä kärsiä että hyötyä valtion toimista. Saamelaisilla tämä ilmenee vaikkapa siten, että hyvinvointivaltion palvelut ja turvaverkko tietenkin hyödyttävät myös heitä, mutta samalla valtio estää saamelaisyhteisöä elämästä alkuperäiskansana. West kannustaa hahmottamaan saamelaisyhteisön kollektiivisena ja yksilön hyvinvoinnin kytkeytyvän yhteisön hyvinvointiin.

Yhteisön hyvinvointiin liittyy olennaisesti mahdollisuus vaikuttaa ja määrätä itseensä liittyvissä asioissa. Tätä koetaan rikotun muun muassa vuosina 2011, 2015 ja 2019 kun korkein hallinto-oikeus määräsi saamelaiskäräjien vaaliluetteloon lisättäväksi henkilöitä, joita saamelaiskäräjien vaalilautakunta ei ole itse yhteisön jäseniksi tunnistanut. Vaikka kiista siitä, kuka on saamelainen, liittyy osaltaan valtion harjoittaman suomalaistamisen perintöön, Westin mukaan yksilön vilpitönkään halu ei määritä hänen suhdetta yhteisöön. Hänen mukaansa ”kollektiivisuuden ymmärtäminen sakkaa suomalaisessa yhteiskunnassa”.

”Se, että yksilöllä on mielipide asiasta, ei välttämättä edusta yhteisön näkökulmaa. Kysytään, että miksi ette vaan voi hyväksyä näitä ihmisiä, jotka vaikuttavat mukavilta ja haluavat oppia saamen kieltä ja heillä on ollut 1800-luvulla saamelainen esivanhempi. Mutta jos yhteisö toteaa, että emme tunnista näitä ihmisiä jäseniksemme, onko se ongelma yksilönvapaudessa vai yhteisönvapaudessa?”

Tämä yhteisön varaan asettuminen näkyy myös Westin suhteessa omaan saamelaisuuteensa.

”Olen lähtenyt siitä, että en loppupeleissä voi määritellä omaa saamelaisuuttani. Yhteisö kertoo minulle kuka minä olen ja hyväksyn sen. En voi itse julistautua alkuperäiskansan jäseneksi, koska se ei ole minun mandaattini. Kollektiivi määrittelee, en minä, ja minun on nöyrryttävä siihen, että olen aina yhteisöä pienempi.”