Kuvat ovat vaikea laji

Vaikka elämme hypervisuaalisessa yhteiskunnassa eivät ihmiset oikein osaa suhtautua kuviin. Pilakuvat, sarjakuvat ja vastamainokset vaativat kuvalukutaitoa, joka osalta kansasta puuttuu.

Kävin eilen sananvapausjärjestö Suomen PEN:in järjestämällä Ilmaisunvapausklubilla, jossa päivän teemana oli kuvantekijöiden ilmaisunvapaus. Aihe kiinnosti ihan omakohtaisestikin, osallistunhan myös Voima-lehden vastamainosten tekemiseen.

Tilaisuuden avasi Ranskan kulttuuri-instituutin johtaja Jeannette Bougrab käytti avauspuheenvuoron sananvapauden puolesta puhumiseen. Puheenvuoroa dominoi ymmärrettävästi Charlie Hebdo -lehden toimitukseen kohdistunut terroristi-isku.

Bougrab myös nosti esiin sen, että kaikissa länsimaissa ei suinkaan ole selvää, mitä sananvapaus tarkoittaa: kun PEN päätti vuosi sitten myöntää Charlie Hebdolle sananvapauspalkinnon, vastustettiin päätöstä äänekkäästi. Palkinto Charlie Hebdolle kuitenkin myönnettiin. Arabi- ja muslimitaustainen Bougrab, joka on toiminut myös tasa-arvoa ajavan ja syrjinnän vastaisen komission, HALDE:n (Haute autorité de lutte contre les discriminations et pour l’égalité) puheenjohtajana, totesi että tällä hetkellä islamin uskon kritisoiminen on ajoittain helpompaa muslimimaissa kuin länsimaissa.

Sananvapauden kanssa on vielä tehtävää.

”Me ranskalaiset olemme ylpeitä siitä, että voimme kritisoida jumalaa. Jokaisella on oikeus uskoa jumalaa ja samoin oikeus kritisoida sitä. On kiinnostavaa, kuinka älykkäätkin ihmiset voivat olla ällistyttävän väärässä – esimerkiksi filosofi Michel Foucault tuki ajatollah Khomeinia tämän langetettua fatwan Salman Rushdielle.”

Postin Ville tietäväiseltä tilaamien sananvapauspostimerkkien sensuroiminen myötä prosessista saattoi hyvinkin muodostua Tietäväisen uran kiinnostavin kokonaistaideteos. Tämä tuskin kuitenkaan oli taiteilijan tavoitteena.
Postin Ville tietäväiseltä tilaamista sananvapauspostimerkeistä, skandaalista ja niiden sensuroimisesta saattoi hyvinkin muodostua Tietäväisen uran kiinnostavin kokonaistaideteos. Tämä tuskin kuitenkaan oli taiteilijan tavoitteena. Kuva: Ville Tietäväinen

Suomalaisten osallistujien paneelikeskustelussa teemat olivat ymmärrettävästi kevyempiä. Eivät vähemmän kiinnostavia kuitenkaan. Äänessä olivat sarjakuvataiteilija Johanna Rojola, kuvittaja Ville Tietäväinen ja pilapiirtäjä Jyrki Vainio. Puhetta johti toimittaja Ville Hänninen.

Esimerkiksi Tietäväinen kertoi, noin 3000 piirroksen kokemuksella, kuinka hänen artikkelien yhteyteen tekemiinsä kuvituksiin suhtaudutaan tunteikkaasti.

”Toisinaan, vaikka olen hyvin samalla linjalla kuin kirjoittaja, minua pyydetään pehmentämään kuvaa. Vaikka artikkelin teksti olisi kuinka kantaa ottava, niin kuvan koetaan olevan enemmän sitä.”

Tulkitaanko kuvallisesti välitetyt viestit toisin – eli voimakkaampina – kuin kirjoitetut viestit? Keskustelijoiden ja yleisön kokemukset tuntuivat tukevan tätä oletusta. Ottaen huomioon, että yhteiskuntamme on jopa hypervisuaalinen, olisi tietysti ensiluokkaisen tärkeää, että kansalaiset osaisivat – ja huomaisivat – tulkita kohtaamiaan kuvaviestejä. Mikäli emme osaa tulkita kuvia, emme kykene ymmärtämään omaa visuaalista kulttuuriamme.

Johanna Rojola viittasi tähän kyvyttömyyteen tulkita kuvia kommentoidessaan Charlie Hebdo -tapausta. Hän totesi, että kokemuksensa mukaan valtaosalla suomalaisista ja laajemminkin ei-ranskalaisista kuvanlukutaito ja kulttuurin tuntemus ei riittänyt Charlie Hebdon kuvaston arvioimiseen. Tämä tuntemuksen puute ei tietenkään estänyt ihmisiä tulkitsemasta kuvia ja tämä johti Rojolan mukaan kannanottoihin, jotka kertoivat enemmän kommentoijista itsestään kuin aiheesta.

Ville Hänninen esitti arvion, että nykyisessä mediakulttuurissa on viitteitä siitä, että myös tahallinen väärin tulkitseminen ja siitä johdettu itsensä tai muiden puolesta loukkaantuminen ovat kovin yleisiä. Esimerkkinä tarkoituksellisesta väärinymmärtämisestä Hänninen tarjosi Ville Tietäväisen Postille suunnittelemien sananvapausteemaisten postimerkkien kohtaloa.

Suomen Sisun ex-vara- ja ex-puheenjohtaja ja espoolainen kaupunginvaltuutettu Teemu Lahtinen (ps.) ja Perussuomalaisten nuorten puheenjohtaja Sebastian Tynkkynen tarttuivat postimerkkisarjan yksittäisiin merkkeihin, vääristelivät niiden merkitystä ja onnistuivat synnyttämään somekohun. Tämän kohun myötä Posti (jotenkin pohjattoman surullisesti) päätti sensuroida tilaamansa sananvapauspostimerkit.

”Ja nämä kuvat olivat kerrankin sellaisia, että en halunnut ottaa voimakkaasti kantaa minkään puolesta. Esittelin mielestäni hyvin neutraaleja kuvapareja nyky-Suomesta”, Tietäväinen itse taivasteli kohua ja sensurointipäätöstä.

No onkos täsä nyt laitaa? Sopiiko tästä edes puhua?
No onkos täsä nyt laitaa? Sopiiko tästä edes puhua? KUVA: Voima 3/2016. Lisää kuvan taustoista: http://hairikot.voima.fi/blogi/veriuhri-kapitalismin-alttarilla/

Me täällä Häiriköt-päämajassa ja Voima-lehdessä olemme myös ajoittain huomanneet, kuinka tunteikkaasti kuviin reagoidaan – usein verrattain kiltteihinkin vastamainoksiin reagoidaan voimakkaasti. Vaikka pääpiirteittäin samaa asiaa olisi käsitelty lehdessä merkittävästi kriittisemmin sanamuodoin, saattaa vastamainos kerätä moninkertaisen määrän murinaa ja nurinaa.

Tuore esimerkki vastisten saamasta tunteikkaasta palautteesta on viime sunnuntailta, jolloin olin Tampereella luennoimassa kulttuurihäirinnästä. Räväytin Anarkiaa ja burgereita -tapahtumassa luentoni aluksi seinälle meidän Hexburger-vastiksen. Hampurilaisravintolaa kritisoiva vastamainos sopi tilaisuuden teemaan mainiosti.

Luento eteni omalla painollaan ja otti oman aikansa ja yleisökin kommentoi reippaasti, kiitos siitä (itse olin tosin ihan hirveän Mordor-flunssan rusentama, mutta ilmeisesti meni riittävän mallikkaasti kun en tomaattisateeseen joutunut). Luennon jälkeen keski-ikäinen herrasmies kuitenkin tuli puhumaan ja piti täysin pöyristyttävänä ajatusta, että olen töissä ja saan palkkaa, ja samalla kritisoin näin (siis vastamainoksia) yrityksiä, jotka maksavat veronsa ja työllistävät väkeä.  Oletan, että hän ei ole kokenut samaa pöyristystä niitä lukuisia mediataloja kohtaan, jotka omissa medioissaan uutisoivat – hyvinkin kriittiseen sävyyn – Hesburgerin Salmelan hieman pöhköä ulostuloa. Itsekin aiheesta kirjoitin:

Moni sylkäisi aamukahvit näppäimistölle helmikuun lopussa, kun Hesburgerin perustajan ja omistajan, Heikki Salmelan, uhosi että suomalaiset ovat turhan laiskoja työtekijöitä. Pitäisi kasvattaa työviikon pituutta 40 tunnista 45 tuntiin. Sosiaaliturva on vienyt työmotivaation ja opiskelukin tuppaa olemaan hukkaan heitettyä aikaa – meno oli kaikin puolin kunnollista.

Lisää kahviroiskeita näppäimistölle saatiin kun Palvelualojen ammattiliitto PAM:in valtuuston jäsen, luottamusmies ja myyjä Anne Nyman kävi kyselemässä Hesen työntekijöiltä työviikkojen pituutta ja hommien riittävyyttä.

’Voitko kuvitella hämmästystäni, kun työntekijät murheellisina selittivät, että kukaan heistä ei saa tehdä kokopäivätöitä paitsi ravintolapäällikkö? Työhaluja ja -kykyjä olisi, mutta sopimustunnit ovat todella surkeat. Toiseen Hesburgeriinkaan ei uskalla vaihtaa, koska tarjolla on vain neljän tunnin (kyllä, luit aivan oikein: neljän tunnin!) viikkotyösopimuksia.'”

Vaikka kriittistä tekstiä aiheesta siis julkaistiin palstametreittäin, niin vastamainos aiheesta nosti jälleen (joo, aika pieni otos) tunteet ihan eri tavoin pintaan.

James Hirvisaari ei petä ikinä. Vaikka hetken siltä tuntuisikin, korjaantuu tilanne nopeasti – tällä kertaa 18 minuutissa.
James Hirvisaari ei petä ikinä. Vaikka hetken siltä tuntuisikin, korjaantuu tilanne nopeasti – tällä kertaa 18 minuutissa.

Ilmaisunvapausklubin jälkeen tapasin ihan muissa asioissa Pertti Jarlan viereisessä pubissa. Keskustelu kääntyi siinäkin pöydässä spontaanisti kuvanlukutaitoon ja Fingerpori-strippien tulkitseminenhan on tunnetusti ajoittaan tarkkuutta vaatimaa puuhaa.

Jarlan tuore esimerkki tulkitsemisen vaikeudesta tulee parin päivän takaa. James Hirvisaari hehkutti Fingerporin strippiä Twitterissä, kunnes huomasi, että pilkka sattuikin omaan nilkkaan – 18 minuuttia siihenkin meni.

Jari Tamminen