Pidämme itsekkyyttä ennen kaikkea oman aikamme ilmiönä. Olemme ilmeisen taitavia havaitsemaan sitä ympärillämme, muissa ihmisissä, mutta emme yleensä itsessämme. Itsekkyydestä on kuitenkin mitä ilmeisimmin valitettu kautta aikain.
Esimerkiksi Saksan kansalliskirjailijoihin kuuluva Friedrich Schiller valitti 1700-luvun lopulla yläluokkien harjoittavan egoismia ja yhteiskunnan perustuvan liiallisen hyödyn etsimiseen. Friedrich Nietzsche (1844–1900) saa yhä kaikupohjaa vahvatahtoisena, itsenäisenä ja ehdottoman antiporvarillisena ajattelijana. Nietzsche myös oli ratkaiseva yllyke venäläissyntyiselle Ayn Randille (1905–1982), joka on Yhdysvalloissa vapaan kapitalismin ja teekutsuliikkeen avainhahmo. Nietzsche ja Rand ovat itsekkyyden merkittävimpiä puolustajia, kumpikin omalla tavallaan.
Aatehistoriaa pengottaessa hahmottuu seuraava huomio: itsekkyys on vapauden hinta. Mitä vapaampia olemme, sitä enemmän joudumme tekemisiin itsekkyyden kanssa, koska vapaus vääjäämättä korostaa yksilön valtaa.
Vielä muutama vuosi sitten oli vaikea löytää uusliberaaleja. Melkein kaikki tuntemani ihmiset tuomitsivat ja tuomitsevat uusliberalismin jyrkin sanoin: se edustaa itsekkyyden kulttuuria ja edistää ahneutta. Julkisuudessa kukaan ei tuntunut puhuvan suuntauksen puolesta. Silti maamme on selvästi liukunut suuntaan, jota kutsutaan uusliberalismiksi: yksityistetään, lasketaan ja alennetaan koko ajan kustannuksia, nostetaan talous esiin joka ikisellä kolkalla ja kulmalla.
Pitkään meillä oli vain yksi mies, joka paikannettiin uusliberalistiksi ja joka puhui sen puolesta. Björn ”Nalle” Wahlroosia onkin saatu kuulla kohtuullisen taajaan. Hän keksii ärsyttäviä lausuntoja: 80 prosenttia ihmisistä on idiootteja, ainakin mitä tulee rahaan. Köyhien ja rikkinäisten perheiden tukemista ei voi sietää. Kun Nordean ruotsalainen pääjohtaja muuttaa luksusasuntoon, Nalle on jälleen vauhdissa ja lausuu, että pitäähän sitä ihmisen jossakin asua.
Jos miljoonabonuksien kääriminen omiin taskuihin ilman ansioita ei ole ahneutta ja itsekkyyttä, mikä sitten on? Hyvällä syyllä voi sanoa, että se on myös rikollisuutta, josta ei rangaista, samoin kuin varojen siirtäminen porsaanreikien läpi veroparatiiseihin. Ainoa puolustus, jonka sijoituspankkiirit ja meklarit esittävät, on että heidän rahanpyörityksestään on etua myös muille.
On kuitenkin syytä varovaiseen optimismiin: kuninkaat, sotaherrat ja ruhtinaat eivät saa enää mellastaa miten lystäävät, vaan jokaisen on perusteltava toimensa ja asetettava ne julkiseen arvioon. Vaikka tuomio tulisi myöhässä, kuten Irakin sodan tapauksessa, se kuitenkin tulee, emmekä enää ota kohtaloamme fatalistisesti vastaan. Vaikka Wahlroosin talouspolitiikka herättää vastustusta, hän joutuu perustelemaan kantansa peräti kahden kirjan voimin ja asettuu siten julkisen kritiikin kohteeksi. Ja kriitikoiden joukossa on niitä, jotka ovat lukeneet hänen kirjansa ja joiden velvollisuutena on esittää vasta-argumentteja ja parempia malleja. Wahlroosin sana ei varmasti jää viimeisenä voimaan, kuten ei mikään muukaan malli.
Ajatuksenani on esittää Wahlroosille ehdotus. Hänellä on liikaa rahaa. Hän ei ole rikas, vaan moninkertaisesti rikas. Mielestäni riittäisi, että hän olisi vain rikas eli lahjoittaisi suurimman osan omaisuudestaan hyväntekeväisyyteen. Hän on jo harjoittanut hyväntekeväisyyttä, mutta sana siitä ei ole kulkeutunut suurelle yleisölle.
Siksi koko kansan Nalle voisi liittyä miljardöörien liikkeeseen ja tehdä kerralla kunnon lahjoituksen. 2010-luvulla jo kymmenet yhdysvaltalaiset miljardöörit ilmoittivat lahjoittavansa puolet omaisuudestaan pois. Asia voidaan hoitaa näyttävästi: Joensuun kartanossa Salon lähellä voidaan järjestää suuri gaala asian kunniaksi, ja lehdistölle voidaan tarjota muutakin kuvattavaa kuin punaiset housut. Paikalle kutsutaan Esa-Pekka Salosen johtamat Lontoon filharmonikot, Bob Geldof selittämään minne hän aikoo ohjata oman osuutensa ja muutama muu huomattava julkkis. Maailmanluokan tapahtuma siis.
Näin Wahlroos hämmentäisi pakkaa ja ehkä hän saisi ensi kerralla äänensä paremmin kuuluviin, kun hän puhuisi rationaalisen käyttäytymisen ja markkinoiden puolesta. Lisäksi hän toimisi tärkeänä esikuvana muille rikkaille, joista moni kokisi pakkoa toimia samaan tapaan.
Mutta eikö tämä kaikki olisi lopulta vain ison egon näytös? Eikö spektaakkelin motiivi olisi ilmiselvästi itsekäs?
Saattaisi hyvinkin olla. Mutta jos lähtökohtana on, ettemme pääse itsekkyydestä koskaan kokonaan eroon, niin on parempi kanavoida itsekkyys mahdollisimman monen hyväksi. Tämä toimintamalli sopii yhteen australialaisen filosofin Peter Singerin ajattelun kanssa.
Singer puhuu tehokaan altruismin puolesta ja hän on utilitaristi, ja etiikan suuntauksena utilitarismi tarkoittaa, että päämäärä ja tulos ratkaisevat, eivät motiivit.
Teksti on lyhentäen lainattu Koskelaisen teoksesta Mahtava minä.
Jukka Koskelainen: Mahtava minä – Itsekkyyden voima ja vastavoimat. Atena Kustannus 2017. 366 sivua.